Suojaverkot pettävät

Saksan poliittisten ja talouselämän johtajien juhlapuheissa ovat esillä Saksan talousihme, nousukausi, kansalaissopu, tulopolitiikka, yhteiset edut, katsaus menneisyyteen ja näkymät tulevaisuuteen. Näin myös ison lehtitalon johtajalla Fritz Tolmilla, josta on juuri tullut myös työnantajaliiton puheenjohtaja. Heinrich Böllin romaanissa Suojaverkko (1979) eletään kuitenkin myös siinä rajusti koettelevassa ajassa, jolloin anarkistinen terroristijärjestö Punainen armeijakunta (RAF) piti saksalaisia pelossa. RAF:n lopetettua toimintansa 90-luvun lopulla elettiin pitkän aikaa rauhallista rinnakkainoloa, mutta tällä hetkellä on uutena uhkana vähintään yhtä vaarallinen liike AfD, joka on jo noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksi ohi sosiaalidemokraattien.

Fritz Tolm rinnastuu helposti Saksan työnantajaliiton puheenjohtajaan Hanns Martin Schleyeriin, jonka RAF surmasi 1977. Schleyerin rasitteena oli natsihistoria SS-upseerina, ja kirjassa Tolmin lapsenlapsi Holger ehkä viittaa nimellään Holger Meinsiin, joka oli yksi tärkeimpiä avainhenkilöitä Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhofin terroristiporukassa. Kirjan lopussa Holger myös sytyttää isovanhempiansa linnan tuleen. Lisäksi Tolmin entinen miniä on entinen maanalainen terroristi, joten yllättävää on, että tällaisista sidoksista huolimatta Tolm on noussut korkeille paikoille – konsensusta haetaan.

Eikä Tolm itsekään ole aito kapitalisti, maailmanmenoa seuratessaan hän kirjan lopussa sanoo vaimolleen, että tämän pitää saada tietää vielä yksi asia.
”Mikä niin?”
”Se, että jonkinlaisen sosialismin on pakko tulla, pakko voittaa...”

Böllin romaanihenkilölle tämä ei ole mitenkään kummallista. Vähän ennen Nobel-palkinnon saamistaan 1972 Böll kirjoitti Der Spiegel -lehteen esseen, jossa puolusti inhimillistä lähestymistapaa RAF-terroristeihin ja toi esille myös ajatuksen sosiaalisten olojen kehittämistä SPD:n kaavailemilla tavoilla. Böllin jutun aiheuttama kohu kärjistyi keväällä 1972, kun RAF teki Hampurissa pommi-iskun kilpailevan Axel Springerin mediakonsernin päämajaan, jossa loukkaantui 17 ihmistä. Siitä lähtien Bölliä pidettiin CDU:n ja muiden konservatiivien piireissä terrorismin ”älyllisenä kannattajana”.

Tämän yhteiskunnallisen kuohunnan päällä kirjassa on yhtä painavana asiana se, miten vakavasti tällaiset ääriliikkeet tuhoavat ihmisten normaalia elämää. Vaikka varsinaisten tuhotekojen kohteina olisivat tietyt eliitin edustajat tai nyt Saksassa koko demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä, niin siinä oheisuhreiksi joutuvat usein myös täysin ulkpopuoliset kansalaiset. Saksan lisäksi tämä on nyt vallitseva trendi muuallakin läntisimmässä Euroopassa. Miten uskaltaa mennä katukahvilaan, ulkoilmakonserttiin, kehtaako linja-autossa lukea Castron elämäkertaa, jos joku vaikka kimpaantuu siitä?

Tolmin perhettä suojellaan maksimaalisin voimin, mutta koko ajan joutuu pelkäämään. He ovat turvallisuuden vankeja. Illalla pitää ikkunaluukut sulkea, mutta mitä sekään auttaa, jos joku täräyttää singolla läpi? Entä eikö ruuassa varmasti ole myrkkyä jne.? Tavallisilla kansalaisilla ei ole suojaverkkoja, vaan joku voi ajaa kuorma-autolla joulutorille ihmisjoukkoon tai muuta vastaavaa, kuten tapahtuukin.

EI SAA UNOHTAA,
ON MUISTETTAVA

Luin samaan syssyyn Heinrich Böllin pienoisromaanin Aseveljet, sekin aina ajankohtainen. Siinä tartuttiin arkaan natsiaiheeseen niin aikaisin kuin 1948, jolloin Böll ei saanut käsikirjoitukselleen kustantajaa. Vasta 1982 käsikirjoitus löytyi uudelleen ja julkaistiin heti.

Kolme vuotta sodan jälkeen Saksan menneisyydenhallinta ei vielä ollut alkanut ja Böll kirjoittikin heinäkuussa 1948 jossakin, että "kolme vuotta sodan jälkeen on taas pelättävä yleisöä".

Romaanissa minäkertoja, entinen korpraali Wenk näkee entisen kapteeninsa, pataljoonan komentajan Schneckin juhlimassa ulkoilmakahvilan terassilla valmistumistaan oikeustieteen tohtoriksi syyskesällä 1948. Schneck oli armeijassa korruptoitunut esimiesmulkku, joka joi sotamiesten viinoja ja söi vähiä ruokia ja ampui itärintamalla kännissä komppanian komentajan, yliluutnantti Schellingin.

Wenk kirjoittaa Schellingin veljelle kirjeen. Wenk kertoo veljen kohtalon, josta perheelle oli valehdeltu, että tämä oli kadonnut itärintamalla. Wenk muistelee kaverinsa Schellinckin sanoneen: ”Ihmiset käyvät tänään, muutamaa vuotta myöhemmin, nauraen samasta portista, jonka kautta he aikoinaan kulkivat henki kurkussa, ja valmistautuvat nyt itse pystyttämään jonnekin jotakin Potemkinin kulissia. Voi, kunpa voisivat puhua ne kaatuneet, jotka milloin mikäkin juna kuljetti kuolemaan, murheisina, harmaakasvoisina, laukku täynnä marmeladileipiä. Jos nuo kaatuneet voisivat puhua, ei sotia enää olisi.”

Wenk jatkaa: ”Aikaisemmin ei tarvittu yhtään ainoata sanaa korostamaan sodan häpeällisyyttä. - - - Katsokaa noita hempeämielisiä idiootteja, jotka istuvat tänään ikävien toimistojensa työpöytien ääressä jaloissaan pehmeävuoriset pikkukengät...”

Wenk (ja Böll): ”Me olemme syntyneet muistamaan. Meidän tehtävämme ei ole unohtaa, vaan muistaa…”

kari.naskinen@gmail.com