Lady Day

Vanhoilta c-kaseteilta löydetyistä haastatteluista (yli 200 tuntia) ja vanhoista filminpätkistä syntyi dokumenttielokuva Billie. Se kuvaa monipuolisesti jazz-laulaja Billie Holidayta, jota sanotaan kaikkien aikojen parhaaksi jazz-vokalistiksi. Haastattelut oli aikoinaan tehnyt toimittaja Linda Kuehl, joka niiden pohjalta alkoi 1971 kirjoittaa elämäkertaa Billie Holidaysta. Vuonna 1978 Linda Kuhl kuitenkin teki itsemurhan ja työ jäi siihen. Joltakin keräilijältä kasetit myöhemmin löytyivät ja niissä puhuvat Billie Holidayn lisäksi monet tunnetut jazzarit, Tony Bennett, John Hammond, Charles Mingus, Sylvia Syms, Sarah Vaughan ym. Samoin ovat äänessä huumeidenkäytöstä Billie Holidayta jahdanneiden FBI:n ja DEA:n miehet, Billien isä- ja äitipuolet, koulu- ja vankilatoverit, asianajajat, huumekauppiaat ja parittajat.

En ole tämän musiikinlajin tuntija, mutta elokuva on maallikonkin silmin mielenkiintoisen hyvä. Se kuvaa sitä elämää, johon värilliset esiintyjät joutuivat alistumaan. Rotuerottelulaeilla pyrittiin pitämään huolta siitä, ettei musta väestö pääsisi yhteen valkoisen väestön kanssa, ei ainakaan julkisissa paikoissa. Lakien noudattamista valvottiin väkivallan avulla. Aina Billie Holiday ei edes päässyt lavalle. Yhdessäkin valkoisen Artie Shawn orkesterin konsertissa poliisi vain marssi lavalle ja kysyi Billiä osoittaen, että ”mitä tuo neekeri täällä tekee”.

Keikkamatkoilla Billie joutui usein yöpymään orkesterin linja-autossa, kun soittajat nukkuivat hotelleissa. Eikä aina ollut helppoa mustienkaan orkestereissa, esimerkiksi Count Basien orkesterin solistina Billie Holiday joutui maalaamaan ihonsa tummemmaksi, koska ei taas siihen tilanteeseen ollut tarpeeksi musta.

Billie Holidayn lempinimi oli Lady Day, jonka sanoi antaneensa Lester Young. Erikoinen nimi, sillä englanninkielisessä maailmassa ”Lady Day” tarkoittaa maaliskuun 25. päivää, jolloin Neitsyt Maria tuli raskaaksi yhdeksän kuukautta ennen Jeesuksen syntymää. Meillä 25.3. on Marian ilmestymispäivä. Lester Young ei sanonut, miksi hän Billielle tuon lempinimen antoi, mutta ehkä se liittyi siihen, että Billien taiteilijasukunimen alku Holi oli melkein kuin Holy (pyhä).

Pyhyys oli kuitenkin kaukana Billiestä. Jo alle 15-vuotiaana hän oli jotenkin elantonsa saadakseen alkanut huorata, mitä varten hänellä piti olla oma parittajakin. Sitten tulivat huumeet, ensin miedommat ja myöhemmin kaikki kovemmatkin. Poliisi oli jatkuvasti kintereillä ja lopulta onnistuikin. Syytekirjelmän etusivulla oli teksti ”United States vs. Billie Holiday” ja vankilareissu tuli.

Ensi vuonna on laulajasta tulossa teattereihin myös näytelmäelokuva juuri nimellä United States vs. Billie Holiday. Ohjaaja on Lee Daniels ja Billien roolissa Andra Day. Aikaisemmin on Billie Holidaysta ohjannut elokuvan Sidney J. Furie: Lady Sings the Blues (1972), pääosassa Diana Ross.


Valtion viholliseksikin Billie Holiday julistettiin jo 1939, kun hän oli levyttänyt kappaleen Strange Fruit, aiheena on etelävaltioissa tapahtuneet mustien lynkkaukset. Billien levy-yhtiö Columbia Records kieltäytyi levyttämästä kappaletta, mutta antoi Billielle luvan levyttää sen toisessa yhtiössä. Kappale pantiin laajalti esityskieltoon, mistä huolimatta se saavutti suuren suosion. Strange Fruit kuullaan elokuvassa melkein kokonaan.

Muuten Billien esityksistä on elokuvassa pääasiassa lyhyitä katkelmia, mutta saa niistä hyvän käsityksen hänen taiteestaan. Ensimmäisen kerran hän kertoi innostuneensa jazzista kuultuaan naapurissa pari levyä, joilla esiintyivät Bessie Smith ja Louis Armstrong. Elävää musiikkia Billie pääsi kuuntelemaan aluksi Hot-Cha-klubilla New Yorkin 7^th Avenuella ja itse hän esiintyi ensimmäisen kerran eräänlaisessa mustien kulttuurikeskuksessa Apollo-teatterissa Harlemissa (kuvassa ei ole Billie).

Billie Holiday kuoli 44-vuotiaana 1959. Hän oli joutunut sairaalahoitoon sydän- ja maksasairauksien takia. Kun poliisi teki sinnekin ratsian, löytyi Billieltä heroiinia ja hänet määrättiin sairaalassa arestiin. Billie kuoli maksakirroosiin.

Tämän James Erskinen elokuvan jälkeen voi vähemmänkin tähän musiikinlajiin perehtynyt kuunnella Billie Holidayn levyjä kunnollisemmalla otteella. Billietä paremmaksi jää kuitenkaan edelleen melodisemmalla tavalla jazzia lähestynyt Anita O´Day, joka 1960-70-luvuilla konsertoi myös Linnanmäellä ja Porin jazzjuhlilla – en ollut, mutta kyllä hän kaikilla keikoilla varmaan lauloi Cole Porterin kauniin Night and Dayn. Aina tämä Day.

kari.naskinen@gmail.com