Kanadan pääministeri: Me olemme tässä asiassa vieretysten ja takanasi. Euroopan yhteisö maksakoon puolustuksestaan tästä lähtien ihan itse. Hoitakoon itse puolustusbudjettinsa, niin katsotaan sitten, saavatko maanviljelijänsä vastustamaan NAFTAa. Hoitakoon vaihteeksi itse voi- ja aseasiansa.
Kohtaus on Mario Incandenzan tekemästä elokuvasta. Ei oikeasta elokuvasta, vaan David Foster Wallacen romaanista Päättymätön riemu (1996), joka juuri on ilmestynyt suomeksikin (Siltala, 2020). Elokuvassa tapaavat USA:n presidentti, Kanadan pääministeri ja Meksikon presidente ONANistien kokouksessa. ONAN = Organization of North American Nations, jonka tunnuksessa on sombreropäinen kotka vaahteranlehti suussaan.
Oli passeli aika lukea Wallacen kirja juuri nyt presidentinvaalien aikaan. Sur-, dys- ja inhorealismia. Romaanin nimessä olevan riemun voi nyt ajatella kuvaavan puolen Amerikan mielialoja, kun presidentti on saatu vaihdetuksi, mutta Wallacen tavoite ei silti ole riemua korostava. Hän sanoi kirjan ilmestyttyä, että halusi näyttää millaista on elää Yhdysvalloissa vuosituhannen vaihteessa: surullista, minkä tuntee vatsassa ja mikä ilmaisee itseään eksyneisyytenä. Jatkuvasti joku oksentaa. Wallace itse pääsi 1989 päihdekuntoutukseen yhdeksäksi kuukaudeksi, kävi sen jälkeen säännöllisesti AA:ssa ja NA:ssa, mutta 2008 hirtti itsensä 46-vuotiaana.
Romaanin suomenkielinen nimi onkin outo. Infinite Jest kääntyisi ainakin sanakirjojen mukaan ”Päättymättömäksi vitsiksi” tai ”pilkaksi”, eikä romaanista mitään riemua löydykään. Sen sijaan tuli mieleen, halusiko Wallace pilkata meitä lukijoita. Oikeassa nimi on kuitenkin siinä, että romaanin tarina on päättymätön. Alkuun päästään Enfieldin tennisakatemiasta, jonka jälkeen tapahtumia ja tapahtumattomuutta on pummien yömajassa, merisotaveteraanien sairaalassa, AA- ja NA-kerhoissa, päihdekuntoutuslaitoksessa ja traumasairaalassa, mutta mitään valoa ei näy lopussakaan.
Enfieldin tennisakatemia on James Incandenzan perustama, mutta hän on jo kuollut tehtyään itsemurhan räjäyttämällä päänsä mikrouunissa. Hän teki myös elokuvia, oli auteur, ja nyt isän tätä sivuharrastusta jatkaa syntymästään asti vaikeasti vammautunut, monella tavoin epämuodostuneeksi jäänyt poika Mario. Velipoika Hal Incandenza opiskelee tennisakatemiassa, jossa käy koulua 80 poikaa ja 68 tyttöä. Tenniskenttiä on 36. Tenniksestä kirjassa puhutaan paljon, mutta ei mitään niistä tavanomaisista oppiaineista. Jotenkin tennisakatemia muistuttaa meille tutumpia urheilulukioita, mutta ero on siinä, että tennisakatemiaan pääsee jo 7-vuotiaana. Sitten jos hyvin käy, voi 12 vuoden opiskelun jälkeen jatkaa tennispainotteisessa yliopistossa tai siirtyä suoraan ammattilaiseksi.
Hal Incandenza on hyvä pelimies, mutta hänen jatkostaan akatemian jälkeen ei mainita mitään. Romaani kokonaisuudessaan on kuvausta amerikkalaisen unelman tavoittelusta ja sen kanssa rankasti epäonnistuvien nuorten ihmisten romahduksesta. Unelma on ATP- tai WTA-ammattilaissarja, tai jos ei pyri huipulle tenniksessä, niin jossain muussa joka tapauksessa. Kuva kiiltävälle paperille painetussa lehdessä olisi suurin palkinto. Huipulle päässeet juhlivat yhtä ponnekkaasti kuin ovat sinne pyrkineet, on loputtomien bileiden oireyhtymä, julkisuus, raha, seksi, huumeet, loisto.
Kaikki vain on yhtä ja samaa paskaa. Toivoa ei ole. Wallace näkee täysin pimeää, eikä tunne armoa, sen ihmeemmin selittelemättä samassa sotkussa menevät munaa imevät hinttarit, nuudelia lärviin vetävät vinosilmät, neekerit, vihreät myslinpurijat, transvestaalit, lesboslaavit jotka päätyvät WTA:n rahakentille ja aasialaiset, joiden kielen on evoluutio jättänyt apinamaisen kimeäksi.
Tennisakatemia on sentään siivompi paikka kuin muut. Sielläkin silti on huumeongelma. Säännöllisesti tehdään kusitestit, joita varten vanhemmat opiskelijat ostavat pienemmiltä puhdasta virtsaa.
Wallacen teksti on paikoin vaikeaa. Alaviitteitä ja liitteitä tarvitaan kirjan loppuun lähes sata sivua, eikä kaikki selviä sittenkään. Mielenkiintoinen ratkaisu suomentaja Tero Valkoselta on ollut, että hän on muokannut Wallacen tekstin monin paikoin sellaiseksi, mitä suomalainen nykynuoriso käyttää tyyliin – siis nimenomaan ”tyyliin” - että se on just se ketä me tunnetaan. Sellaista säätämistä, vaikka joskus ihan vaan randomilla. On käytettävä myös paljon lyhenteitä, jotta erilaisilla nettivehkeillä saa tekstin lyhyemmäksi, esimerkiksi tietokone on aina TK ja kaikkien aikojen kaunein tyttö KAKT; romaanin yksi henkilö sanoo KAKT:ksi Margaret Thatcheria. LOL MP OMG SUP WTF…
Wallacen kieli on tästä huolimatta sujuvaa luettavaa. Jos jokin sana jää hataraksi, niin ei se tahtia haittaa, sillä meno on kovaa. Yhdellä tytölläkin molemmat jalat ovat toista lyhyempiä. Sama AA-kerhossa, narkomaanin himo on kuin pikkulapsen innostus kylpyammeeseen nouseviin kupliin. Sairaus on koko loppuelämän mittainen. Päättymättömässä riemussa huumeet ovat se suurin katastrofi. Paskat ja kuset housussa, mutta mitä haittaa, kun pää on sekaisin ja jalat ilmassa. Pahempaa on vieroituksessa, olo kuin jatkuvassa paksusuolentähystyksessä ja hampaanpoistossa, eikä ulospääsyä ole, jos ei sitten tee vapauttavaa itsemurhaa, jollainen on mahdollista esimerkiksi lihamyllyllä.
Enfieldin tennisakatemiassa joku jästipää yrittää vielä pelata puumailalla, vaikka niistä on juuri siirrytty grafiittivahvisteisiin polykarbonaattimailoihin. Wallace itse pelasi nuorempana menestyksellisesti tennistä ja kirjassa tenniskuvaukset ovatkin selväpäisimpiä. Treenaus on totaalista. Jos ei ole kentällä, on toisella kädellä joka tapauksessa koko ajan puristeltava palloa. Wallacen omaksi tennisjumalaksi nousi sveitsiläinen Roger Federer, josta Wallace kirjoitti kuuluisaksi tulleen esseen. Wallacen viisi tennisesseetä vuosilta 1996 - 2006 on julkaistu kirjana String Theory (2016).
Tenniksen oheisharjoitteena on Eskaton-ydinsotapeli, joka opetetaan heti kaikkein nuorimmille, ja pelikenttänä vaikuttaisi olevan Lähi-itä, Aasia ja Afrikka. Muunlaista yhteiskuntakasvatusta ei Wallace esittele, mutta kirjan henkilöt kyllä puhuvat välillä näistäkin asioista, amerikkalainen Steeply selittää sveitsiläiselle Rémylle: ”...kansanluonteemme eroavat. Meidän amerikkalaisten onni oli, että joku joskus Amerikan historiassa ymmärsi, että kun jokainen amerikkalainen tavoittelee omaa henkilökohtaista hyväänsä, lopputulos on kaikille mahdollisimman hyvä. Tämän me opimme jo peruskoulussa lapsina. Juuri niin me pystymme välttämään sorron ja hirmuvallan. Jopa sellaisen kreikkalaistapaan demokraattisen väkijoukkojen hirmuvallan. Yhdysvallat on pyhien yksilöiden yhteisö, joka kunnioittaa yksilöllisen valinnan pyhyyttä. Tämä on täysin pyhä asia. Sitä on puolustettu kynsin hampain läpi koko historiamme.”
Yhtäkkiä Wallacen teksti voi vaihtuu milloin mihinkin ja voi tulla vaikka kymmenen sivun selvitys ilman kappalejakoa siitä, miten jonkun sänky narisee ja miten sitä yritetään korjata. Muutaman kilometrin autolla-ajon lukemiseen menee aikaa viisi kertaa enemmän kuin ajamiseen oikeasti. Valinnan pyhyyttä taas on sekin, että amerikkalaisten huumorin keskiössä ovat aina kakka, pierut ja tissit. Mitä esimerkiksi, jos kesken pelin alkaa pierettää mutta oikeasti ehkä onkin tulossa paska? Kanadalaisista Wallace tietää, että he kohottavat hieman toista jalkaa pieraistessaan. Tennisakatemiassa näin tekee John Wayne, joka ei siis ole se John Wayne. Muista Hollywoodin nimistä mainitaan ohimennen Marlon Brando ja Bob Hope, mutta tämä Bob Hope tarkoittaa jotain huumemälliä.
Elokuvat ja varsinkin TV ovat esillä runsaasti, koska James oli ja Mario on videoelokuvantekijöitä. Tähtäin on kahtaalle, nykyisiä art house -elokuvien tekijöitä pilkataan, mutta päätähtäin on kaiken alleen jyränneessä Viihteessä. Kirja ilmestyi 1996 ja sen tapahtumat sijoittuvat jonnekin 2000-luvulle, kun televisiotakaan ei enää ole, vaan kaikki turruttava Viihde katsotaan TK:n pesään työnnettäviltä moduuleilta. Robert Bresson ja Fritz Lang saavat yhden rivin hyväksynnän, ja varsinkin James Incandenzan dokumentaariset, vaikeaselkoiset elokuvat ovat saavuttaneet pienen akateemisen suosion ja täyttäneet joidenkin kriitikoiden esteettiset teesit surrealistisella abstraktisuudellaan ja keskushermostoa repivällä melodramaattisuudellaan. Samaa voi sanoa Wallacen kirjasta.
Muita taiteita Wallace ei paljon käsittele. Kirjallisuudesta hän mainitsee Hamletin, William Faulknerin ja Allen Ginsbergin, kuvataiteesta yhden maalauksen jonka kohdalle unohtui ruksi panna enkä sitä enää lähde 1060-sivuisesta kirjasta etsimään. Musiikki on jotain rokkia, mutta ilmeisesti elettävään rappioon viittaavat Puccinin Toscan lopun kuolemanaaria, Wagnerin Liebestod (Lemmenkuolo Tristanista ja Isoldesta) sekä amerikkalaisen Philip Glassin minimalistisen köyhä musiikki.
Muitakin mielenkiintoisia kohtia jäi merkitsemättä sivujen marginaaleihin, mutta esimerkiksi sellainen kohtaus muuten vain jäi mieleen, että yksi äijä on todellinen taituri, hän ei kärpäslätkällä lyö kärpästä kuoliaaksi, vaan pelkästään iskee sen tajuttomaksi ja irrottaa toisen siiven, niin eipähän pääse enää lentämään ja kiusaamaan. Ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaakin kuvataan, mutta ei häiritsevän runsaasti.
Kärpäslätkän tuotenimeä ei mainita, mutta yleensä kaikki firmojen ja tuotteiden nimet kyllä, sandaaleista ja deodoranteista jäteautofirman kyljessä olevaan tekstiin. Kärpäslätkän kohdalla on virhe, sillä tuotteiden nimet pitää tuoda esille, koska Amerikassa ollaan. Kaikki perustuu markkinoinnin edistämiselle. Vuosien nimetkin on myyty sponsoreille.
Hurja kirja. Kahdensadan sivun kohdalla meinasi tyssätä, mutta ei malttanut, viidensadan kohdalla olin täysin sisällä ja sata sivua ennen loppua ajattelin, että voi vittu perse joko tämä kohta on ohi eikö tämä olekaan päättymätön. Yöunet meni.
kari.naskinen@gmail.com
