sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Ennen soitettiin nuoteista, nyt heinistä

Otsikon sanonta on Savonlinnan oopperajuhlien orkesterimuusikoiden keksimä kesällä 1989, jolloin Olavinlinnassa esitettiin Paavo Heinisen moderni ooppera Veitsi. Se on ollut ainoa oopperaesitys, jossa olen pimahtanut; ensimmäisen näytöksen jälkeen ennen kuin yleisö etsi aloitti aplodeerauksensa huusin paikaltani niin lujaa kuin jaksoin: ”paskaa, täyttä paskaa”. Nyt luin esseekokoelmakirjasta Puolesta ja vastaan (Athanor, 2020), että täsmälleen samaa mieltä oli Turun Sanomien silloinen päätoimittaja Jarmo Virmavirta.


Virmavirta on pannut kirjaan Turun Sanomissa julkaisemansa jutun, jossa hän oli kirjoittanut: ”Veitsi-oopperan musiikki oli aikamoista kakofoniaa. Siinä Olavinlinnan kattorakennelmien lepatus tuulessa ei haitannut mitään. Arvelen, että yritys opettaa tämän lajin uutta musiikkia suomalaisille tuottaa enemmän oopperan vihollisia kuin ystäviä.” (TS 13.8.1989)

Kriitikot
tietenkin ylistivät, kun tarinatekstinkin oli tehnyt arvostettu kirjailija Veijo Meri ja kapellimestarina oli Ulf Söderblom. Veitsi oli peräti Savonlinnan kaupungin tilaama juhlaooppera 350 vuotta silloin täyttäneelle kaupungille. Kaupunki oli järjestänyt kutsukilpailun Imatran Voima Oy:n ja Neste Oy:n rahoittamana Heiniselle, Kalevi Aholle ja Einojuhani Rautavaaralle.

Olin silloin täsmälleen samaa mieltä kuin Virmavirta: ”Veitsen libretto, oopperan juoni ja teksti, on lähinnä toisen luokan ajanvietelukemiston tasoa, tavallisen yksinkertaistettu, mitätön tarina kohtalaisen sekavassa muodossa. Tilaustyön väkinäinen kekseliäisyys näkyy Veijo Meren tekstissä. Lavastus ja oopperan ylöspano oli tavanomainen. Siihen pystyy hyvin keskitason somistaja, joka lavastaa liikkeiden näyteikkunoita.”

Virmavirta ei mölynnyt katsomossa, mutta teki Veitsestä sellaisen johtopäätöksen, ettei enää koskaan mene oopperaan. Täysin tämä ei ole pitänyt, sillä nyt hän sanoo edelleen käyneensä oopperoita katsomassa ja on kerran kärsinyt vielä Veitseäkin enemmän jossakin esityksessä Milanon La Scalassa. Savonlinnassa hän ei kuitenkaan enää Veitsen jälkeen ole käynyt.

En ottanut yhdestä täydellisestä epäonnistumisesta näin nokkiini, vaan tällä hetkellä tilastossani on 257 nähtyä oopperaesitystä. Veitsen väliajalta kuitenkin painuin suoraan Seurahuoneen baariin, mutta jo seuraavana iltana katsoin ja nautin Aidasta, jota soitettiin nuoteista eikä aidan seipäistä.

Tällaista tämä joskus on. Virmavirta kertoo nähneensä Savonlinnassa viisi vuotta ennen
Veitseä Aulis Sallisen ja Paavo Haavikon oopperan Kuningas lähtee Ranskaan. Senkin kriitikot kehuivat, mutta ”sekin täytyi viedä Lontooseen asti, ennen kuin joku arvostelija uskalsi sanoa, että tämähän on täysin käsittämätöntä”.

Tämän oopperan suhteen mielipiteemme kuitenkin poikkeavat, sillä Kuningas lähtee Ranskaan on omalla listallani toiseksi paras suomalainen ooppera. Paras on Sallisen Kullervo, joka sai kantaesityksensä Los Angelesin oopperassa 1992.

Tällä viikolla yritin internetistä löytää Veitsen musiikkia, kun en ole sitä 30 vuoteen kuullut. Mutta ei pihaustakaan. Niin surkea se on siis muidenkin mielestä, ettei sitä ole kannattanut mitenkään julkaista. Enkä tietenkään levyäkään löytänyt ostaakseni. On tällaisia varmaan paljon muitakin, mutta Veitsi oli kyllä lajinsa huippu. Siinä se kuitenkin muistuttaa oikeita oopperoita, että Savonlinnassa miespääroolissa ollut runoilija (Jorma Silvasti) teki lopussa isemurhan viiltämällä kaulavaltimonsa auki. Naispäähenkilö oli entinen mannekiini, muotitavaratalon myyjätär (Eeva-Liisa Saarinen).

kari.naskinen@gmail.com