Olof Palme, Kaarle XVI Kustaa, Mamma Göta…

Lähetin kavereilleni kyselyn, heidän piti ilman pitempiä miettimisiä luetella kymmenen ruotsalaista ihmistä, eläviä tai kuolleita. Vastauksia tuli 22, joissa useimmin esiintyivät seuraavat nimet:

Olof Palme 15 mainintaa
Kaarle XVI Kustaa 14
ABBA 9
Silvia 8
Zlatan 8
Victoria 6
Tage Erlander 5
Alfred Nobel 5
Ingemar Stenmark 5
Mats Sundin 5
Jussi Björling 4
Björn Borg 4
Charlotte Kalla 4
Kustaa III 4

Hajonta oli tietenkin iso johtuen kunkin omista kiinnostuksenkohteista. Enemmän kuin yhden maininnan saivat mm. Ingmar Bergman, Carl Bildt, Stig Blomqvist, Kustaa Vaasa, Sixten Jernberg, Ingvar Kamprad, Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu ja Marcus Wallenberg.

Sen sijaan yhtään ääntä ei saanut ”Mamma Göta”, jonka takia tämän gallupin oikeastaan tein. Hän on luurankona Lundin yliopistossa, ja kysymyksessä on vanhin Ruotsista löydetty ihmisen luuranko. Mamma Göta on esillä Yle Teeman kaksiosaisessa ohjelmassa Ensimmäiset ruotsalaiset, jonka toinen osa tulee ensi maanantaina.

Luuranko löytyi hyvin säilyneenä Ruotsin länsirannikolta Österödistä. Se on perusteellisilla tutkimuksilla ajoitettu noin 8200-luvulle eKr. Erikoista on, että tämä ”Ruotsin vanhin nainen” on todennäköisesti elänyt yli 80-vuotiaaksi. Ohjelmassa sanottiin yhdeksi syyksi pitkään ikään, että tuolloin ei vielä tauteja ollut tappamassa ihmisiä, vaikka ihmisten keski-ikä olikin selvästi pienempi kuin nykyisin. Hän oli myös poikkeuksellisen kookas, 170 cm.

Jo ennen Mamma Götaa oli Ruotsin alueelle tullut ihmisiä. Kun jääkausi alkoi vähitellen vapauttaa maaperää elinkelpoiseksi, ihmisiä tuli etelästä Ruotsin eteläkärkeen. Arkeologisten löytöjen ja selvitysten perusteella ihmiset ovat vaikuttaneet siellä jo 12 000 vuotta eKr. Suomen alueelle homo sapiensit löysivät tiensä 4000 vuotta myöhemmin.

Tv-ohjelman ensimmäisessä osassa kerrottiin, että ensimmäisissä Ruotsin alueelle tulleissa ja jääneissä ihmisissä näkyi afrikkalainen geeniperimä. Iho oli tummempi kuin nykyisillä perusruotsalaisilla, mutta evoluutio alkoi sitten vaalentaa ihoa, kun väestöön sekaantui myöhemmin itäisiä rotuja, varsinkin Ukrainan suunnalta. Saa nähdä, mihin ruotsalaisten evoluutio seuraavien tuhannen vuoden aikana vie, kun Ruotsin urheilumaajoukkueissakin on nykyisin runsaasti muitakin kuin evoluutiomustia.

Ruotsissa näihin asioihin on kiinnitetty huomiota jo sata vuotta. Valtiopäivillä hyväksyttiin 1921 aloite maailman ensimmäisen rotubiologisen instituutin perustamisesta Upsalaan. Dagens Nyheter kommentoi hyväksyvästi, että ”älyllisesti ja moraalisesti ala-arvoisten yksilöiden lukumäärä on huolestuttavan suuri”.

Sosiaalidemokraattien Arbetet-lehdessä päätoimittaja ja valtiopäivämies Arthur Engberg kirjoitti samaan malliin: ”Meillä on onni kuulua rotuun, joka on yhä melko pilaamaton, rotuun, joka on hyvin jalojen ja erittäin hyvien ominaisuuksien jatkaja.”

LEHMÄNKAUPAT

Demokratian evoluutiossakin Ruotsi on kärkimaita. Jo 1500-luvulla talonpojilla oli edustajansa parlamentissa. Sosiaalidemokraatit puolestaan aloittivat modernin vaalikampanjoinnin 1910-luvulla, kun puoluesihteeri Fredrik Ström maalautti kolme autoa punaisiksi ja niillä sitten kierrettiin huomiota herättämässä ympäri maan. Punaisen ruusutunnuksen kehitti LO:n puheenjohtaja Herman Lindqvist vastineeksi liberaalien jo pari vuotta käyttämälle ruiskukalle.

Lehmänkaupatkin keksittiin Ruotsissa. Uusi pääministeri Per Albin Hansson joutui 1930-luvun alussa vaikeaan tilanteeseen, kun hallituksen piti saada kriisiohjelmansa läpi. Ruotsin historiasta paljon kirjoittanut toinen Herman Lindqvist kertoo Hanssonin käyneen salaisia neuvotteluja maalaisia edustaneen Talonpoikaisliiton (Bondeförbundet) kanssa ja kun molemmat osapuolet tekivät paljon myönnytyksiä, alkoi lehdistö kutsua noita sopimuksia lehmänkaupoiksi. (Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, WSOY 2003)

Gallupissani saivat poliitikoista mainintoja myös Ingvar Carlsson, Anna Lindh, Stefan Löfven ja Fredrik Reinfeldt.

kari.naskinen@gmail.com

Trendejä tunnistetaan, mutta ei uskota

Kun Esko Aho 1980-luvun alussa keskusteli Lennart Meren kanssa maailmanmenosta, oli Merellä jo tuolloin näkemys siitä, että Neuvostoliiton loppu oli lähellä: hän oli nähnyt, miten Neuvostoliitossa oli varastettu rautatiekiskoja, josta Meri teki sen johtopäätöksen, ettei enää pitkään voi kestää sellainen järjestelmä, jossa rautatiekiskoja varastetaan.

”Venäjällä monet yrittävät edelleen tulkita sitä, miksi näin kävi. Lennart Meri oli varmaan harvinaisuus tällaisena näkijänä, ja on paljon muitakin sellaisia trendejä, jotka ollaan tunnistavinaan, mutta niiden lopputulemiin ei kuitenkaan uskota”, sanoi Aho luennoidessaan eilen Hietalahden telakan ruokalassa. Tämän jutun kuva on telakalta, jonka nykyisin omistaa venäläisomistuksessa oleva Helsinki Shipyard Oy.

”Näin jälkikäteen on helppo sanoa tuon Neuvostoliiton luhistumistrendin olleen selvästi näkyvissä. Olihan tilanne esimerkiksi sellainen, että kun Neuvostoliitto ei käsittämättömästi enää ollutkaan viljan suhteen omavarainen, se joutui 1980-luvun jälkipuoliskolla ostamaan viljaa, mutta oli tilanteita, joissa ei ollut rahaa viljan kuljettamiseen”, sanoi Aho.

”WTC-torneihin kohdistunut hyökkäyskin oli shokki. Sitä oli vaikea ymmärtää, mutta myöhemmin on voitu loogisesti päätellä, että jotain tällaista hirvittävän suurta saattoi hyvinkin olla tulossa”, sanoi Aho.

Yhden esimerkin Aho otti talouselämästä: ”Eastman Kodak keksi elektronisesti toimivan kameran, mutta jätti sen ottamatta tuotantoon, koska se ei olisi ollut edullista valokuvausfilmien tuotannon kannalta. Muut ottivat ja 2012 Kodak hakeutui velkasaneeraukseen. Trendiä oli tulkittu väärin. Eli aivan täydellisiä yllätyksiä ei tapahdu.”

USA, KIINA,
VENÄJÄ JA ÖLJY

Samana vuonna 2012 Harvardin yliopistossa ennustettiin, että Yhdysvallat ei kohta enää tarvitse Lähi-idän öljyä. Ei oikein uskottu, mutta tämä on jo tosiasia. Harvardin kuviotkin tunteva Aho sanoi, että USA pystyy nyt tyydyttämään oman öljyntarpeensa kotimaisella tuotannollaan + Etelä-Amerikan tuotannolla. Nimenomaan tässä mielessä Lähi-itä ei enää ole Yhdysvalloille tärkeä.

”Viime vuonna öljynkulutus kasvoi maailmassa vain 0,6 prosenttia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että maksimaalinen kulutus alkaa olla saavutettu”, sanoi Aho.

Venäjän kannalta tämä on kriittinen kysymys. Iso trendi on, että öljynkulutuksen väheneminen johtaa Venäjän taloudessa ongelmiin. On ajan kysymys, milloin ongelma laukeaa syliin, koska Venäjän ulkomaanviennistä valtaosa on öljyä ja kaasua.

”Jos Venäjä haluaa selvitä tästä ongelmasta, sen on pakko modernisoitua. Tässä sen on tukeuduttava Eurooppaan, sillä Yhdysvallat ja Kiina eivät ole Venäjälle realistisia vaihtoehtoja, vaikka Venäjä nyt lähestyykin voimakkaasti Kiinaa. Sekä Venäjän että EU:n on kuitenkin katsottava peiliin ja peilin taaksekin”, sanoi Aho.

Venäjän ja Kiinan lähentymistä Aho pani konkreettisiin puitteisiin: ”Vuonna 2012 Venäjän ulkomaankauppaa tapahtui Kiinan kanssa 83 miljardin dollarin edestä, viime vuonna summa oli vähän yli 100 miljardia. Kehitys ei siis ole ollut kovin nopeaa. Viennistä Kiinaan on öljyn ja kaasun osuus 78 prosenttia, joten kuvio ei ole kestävä. Euroopan kanssa vastaava summa oli viime vuonna noin 300 miljardia euroa.”

Venäjän modernisoinnin kannalta hankala asia on, että sen talous on edelleen liian voimakkaasti valtiopainotteinen. Yllättävää on, että yksityisen pk-sektorin osuus taloudessa ei ole kasvanut siitä, mikä se 1990-luvun alussa oli.

Yhdysvaltojen näkövinkkelistä tilanne on Venäjän kannalta huono. Aho lainasi taas näkemyksiä Harvardista: ”Yhdysvaltojen kiinnostuksenkohteiden kärjessä ovat ensin Kiina, sitten Kiina ja vielä kolmanneksikin Kiina. Tämän jälkeen tulee ensin tyhjää ja sitten EU, taas tyhjää ja ehkä sitten Venäjä, mutta Venäjä pääasiassa vain siksi, että Venäjällä on ydinase.”

Taas trendi: kuka olisi 40 vuotta sitten osannut ennustaa, että Kiinasta tulee USA:n pääkumppani?

Esko Aho on näköalapaikoilla, hän on Venäjän suurimman pankin Sperbankin hallituksen jäsen ja Yhdysvaltain suurimman pankin JP Morgan Chasen vanhempi neuvonantaja. Tilannetta hyvin kuvaavaa tässäkin: maailman suurimpien pankkien listalla on ensin neljä kiinalaista pankkia ja viidentenä tulee JP Morgan.

KOILLISVÄYLÄN
VALOKAAPELI

Esko Aho on valtion enemmistöomistaman Cinia Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Cinia on alustavasti mukana hankkeessa, jolla on tarkoitus yhdistää Eurooppa ja Aasia valokaapelilla. Se on suunniteltu laskettavaksi merenpohjaan Koillisväylälle. Kaapeli lähtisi Kiinasta, menisi Japanin kautta Beringin salmen läpi Barentsinmerelle ja ”nousisi maihin” Kirkkoniemessä, josta jatkaisi Suomeen. Yksi kaapelinhaara laskeutuisi Venäjän rannikolla ehkä Muurmanskissa.

Tämä arktinen kaapeli nostaisi Suomea edelleen kohti kärkeä eurooppalaisessa digitaalisessa infrastruktuurissa. Se integroitaisiin Suomessa vuonna 2016 valmistuneeseen Cinian nopeaan Itämeren merikaapeliyhteyteen (C-Lion 1), joka tällä hetkellä yhdistää Suomen Euroopan isoihin datakeskittymiin Frankfurtissa, Lontoossa ja Amsterdamissa. Asiasta on kiinnostunut myös Kiinan valtion omistama operaattori China Mobile. Venäjällä on Cinian kanssa tehnyt aiesopimuksen iso Megafon-yhtiö.

Aho kysyi paikalla olleelta Helsinki Shipyardin toimitusjohtajalta Carl-Gustaf Rotkirchiltä, kauanko yli 10 000 kilometriä pitkän kaapelin laskeminen Koillisväylälle kestäisi. ”Ehkä 3-4 kuukautta”, vastasi Rotkirch.

”No niin, siitä sitten kahta kaapelilaivaa rakentamaan, että voidaan aloittaa työt molemmista päistä”, sanoi Aho.

(Tilaisuuden telakalla järjestivät Helsinki Shipyard Oy ja Suomi-Venäjä-seuran Ruoholahden osasto.)

kari.naskinen@gmail.com

Häiden jälkeen uudelleen

Jos on nähnyt tanskalaisen elokuvan Häiden jälkeen (2006), on joko tylsää katsoa samasta käsikirjoituksesta Hollywoodissa tehty elokuva tai sitten on kiinnostavaa tehdä vertailuja. Tanskalainen elokuva tuli vähän aikaa sitten televisiostakin. Ettei aivan mene sekaisin, niin uuden elokuvan nimi on Suomessakin englanniksi After the Wedding. Vaikka mitäpä tuosta, onhan Tuntematon sotilaskin tehty jo kolme kertaa.

Sen verran oli Susan Bierin alkuperäistä käsikirjoitusta nyt muutettu, että elokuvan ohjannutkinBart Freundlich oli vaihtanut päähenkilöt miehistä naisiksi. Tämä vaihdos ei vaikuta elokuvan sisältöön, joka on ankara moraalinen paini isojen valintojen tekemisestä.

Isabel on omistanut elämänsä työskentelyyn orpokodissa Kalkutan slummissa. Sinne hän on paennut tehtyään elämässään 20 vuotta sitten epäonnistuneita ratkaisuja New Yorkissa. Sitten tulee yllättävä tieto, että New Yorkista on löytynyt mahdollinen rahoittaja taloudellisissa vaikeuksissa olevalle orpokodille. Isabelin on matkustettava New Yorkiin, jossa odottaa yllätys. Multimiljonääri Theresan perheessä on tytär, joka on hänen miehensä Oscarin. Isabel ja Oscar ovat aikoinaan lapsen saaneet, mutta päättäneet antaa vauvan adoptoitavaksi. Isabel on häipynyt sairaalasta, mutta Oscar on päättänyt sittenkin pitää lapsen.

Kun eteen tulee yksi muukin yllätys, joutuu Isabel niihin ratkaisuihin, joihin on vaikea löytää ainoaa ja oikeaa. Vaikea ratkaista nyt sekin, kumpi näistä elokuvista toimii paremmin. Molemmat hyviä.

Amerikkalaisessa elokuvassa korostetaan enemmän niitä eroja, joita on Kalkutan slummin ja Theresan elämänpiirin välillä. Kun Isabel saapuu New Yorkiin, on Theresa varannut hänelle luksushotellista 90 neliön sviitin, jossa on 60 neliön parveke. Yhden yön hinnalla saisi varmaan kuukauden ylläpitokustannukset orpokodille. Oscar on taiteilija, jonka vääntelemistä rautalankahäkkyröistä maksetaan miljoonia.

Elokuvan nimi tulee siitä, että Isabelin saavuttua on hänen tyttärensä häät, joihin myös Isabel kutsutaan. Isabel ei tätä yhteyttä vielä tiedä, mutta siitä se alkaa, kun Isabel vähän myöhässä paikalle tullessaan huomaa, että tyttären isä on Oscar, tuttu kamu kahden vuosikymmenen takaa.

Isabelia näyttelee Michelle Williams, joka tietenkin on nyt täydellisessä hämmennyksen tilassa. Jopa niin täydellisessä, että rooli ei vaikuta aivan todenmukaiselta. Kyllä tunteiden luulisi vellovan hurjemmin kuin viileällä Isabelilla, jonka elämä on yhtäkkiä heittänyt häränpyllyä. Avioparia esittävät taitava Julianne Moore ja pökkelömäinen Billy Crudup. No niin, tässä se ero tulikin: tanskalaisessa elokuvassa näytteleminen on parempaa - Mads Mikkelsen, Rolf Lassgård, Sidse Babett Knudsen.


kari.naskinen@gmail.com

Pohjoismaisen liittoutumisen esti ensin Saksa, sitten Neuvostoliitto

Kuten television Koivisto-ohjelma palautti mieliin, oli Nordek-hankkeen kaatuminen Mauno Koiviston suurin takaisku. Koivisto piti pohjoismaisen talousalueen muodostamista tärkeänä taloudellisen kehityksen kannalta, ja sosiaalidemokraattien tapaan pohjoismainen yhteistyö merkitsi hänelle enemmän kuin muille keskeisessä asemassa oleville poliitikoille. Koivisto oli tuolloin pääministerinä. Nordek jäi kuitenkin syntymättä, koska Neuvostoliitto oli jyrkästi sitä vastaan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen seurasi Koiviston ponnisteluja taustalta ja tuki niitä niin kauan kuin Neuvostoliitto ei asettunut tiukasti vastustamaan.

Neuvostoliitto ei ollut ensimmäinen este pohjoismaiden liittoutumiselle. Jo talvisodan kestäessä oli suunnitelmia pohjoismaisen puolustusliiton perustamisesta, mutta tilanne muuttui keväämmällä. Kun vahva natsi-Saksa oli hyökännyt Norjaan ja Tanskaan, ei Ruotsilla enää ollut kiinnostusta asettua yhteisrintamaan Saksaa vastaan.

Vielä syksyllä 1940 liittoutumisasia oli tästä huolimatta esillä, mutta Saksan suurvalta-aseman voimistuttua katsottiin Suomessa parhaaksi luopua siitä. Suomi tulkitsi asian niin, että liittohanke olisi ollut hyväksyttävissä vain, jos Saksalta saataisiin sille siunaus. Viimeistään asia tuli selväksi, kun Suomen Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki kävi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin Ernst von Weizsäckerin luona Wilhelmstrassella kysymässä neuvoa 29.10.1940.

Pitkän linjan diplomaatti, valt. tri Markku Reimaa on kirjoittanut näistä vaiheista kirjassaan Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-44 (Docendo, 2015). Eikä Suomi ollut edes varjossa, vaan kirkkaasti näkyvillä. Suomi päätti taistella Saksan rinnalla talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja Suomi oli valmis mukautumaan Saksan johtamaan järjestelmään.

Ennen kuin Suomi lähti Saksan kelkkaan, oli nimenomaan Ruotsi ollut aktiivinen. Eivät kaikki, mutta esimerkiksi pääministeri Per Albin Hansson ja puolustusministeri Christian Günther olivat voimakkaasti pohjoismaisen integraation kannalla. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner oli tästä tietoinen.

Saksan voittokulun jatkuessa Ruotsi kuitenkin alkoi pelätä, että sille käy samoin kuin Tanskalle ja Norjalle, joten Ruotsi alkoi havitella yhteistyötä enemmän Neuvostoliiton kanssa, kuten Reimaa kirjoittaa. Tämä tietenkin loitonsi Ruotsia Suomesta, eikä pohjoismaiselle liitolle enää ollut mahdollisuutta.

Hanssonin hallitus kyllä ymmärsi, miten Suomi joutui luovimaan ahtaassa pakkoraossa Saksan ja Neuvostoliiton välissä, mutta yleinen mielipide varsinkin vasemmiston keskuudessa kiteytyi historioitsija Alf W. Johanssonin sanoihin: ”Mieluummin Norjan puolesta ja Suomea vastaan.”

Lopulta Ruotsi selvisi ehjin nahoin. Kaupankäynti Saksan kanssa mahdollisti elintason säilyttämisen sota-ajan rajoituksista huolimatta. Sotien jälkeen Ruotsin ja Suomen suhteet olivat tulehtuneet.

KEKKONEN SAI
ANTEEKSI PUHEENSA

Koska tähänkin juttuun pitää saada Urho Kekkonen, niin tehdään se ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kautta. Tästä ”Kekkosen kuiskaajastakin” Markku Reimaa on tehnyt kirjan. Kolmantena lenkkinä tuossa kaveruspiirissä oli Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Kekkosen huonetoveri opiskeluaikoina.

Talvisodan rauhasta päätettäessä kansanedustaja Kekkonen ja Pakaslahti vastustivat sitä. Eduskunta päätti rauhansopimuksesta 15.3.1940 klo 19.30 alkaneessa kokouksessa ja Kekkonen oli tiukkana:

”Olisi syytä nyt välttää alistumisen filosofian opettamista kansalle rauhanteon puolusteluna. Jos sellainen filosofia tulee valtion ja kansan viralliseksi filosofiaksi, on murrettu itsenäisyystahdon henkinen pystyssäpitäjä. Minun kantani on ollut se, että Moskovan sanelemaan rauhaan ei voida mennä, vaan riippumattomuustaistelua on jatkettava. Tämä rauha ei vastaa käydyn sodan kulkua.”

Päälle päätteeksi Kekkonen vielä sanoi kuullensa ”erään vanhan vaimon” tiuskaisseen, että mieluummin sata pommitusta kuin tuollainen rauha.

Tästä periaatteellisesta kannastaan huolimatta Kekkonenkin äänesti hallituksen esittämän rauhansopimuksen hyväksymisen puolesta, koska se oli joka tapauksessa ainoa realistinen vaihtoehto. Eikä Kekkonen tietenkään voinut tässä asiassa myöskään mennä IKL:n kelkkaan. Tuskin Kekkosesta oli presidenttiäkään tullut, jos olisi toisin äänestänyt. Äänestyksessä rauhanteko voitti 145 - 3 (9 tyhjää, 42 poissa).

Myöhemmin J.K. Paasikivi antoi tuon mielenilmaisun anteeksi Kekkoselle, mutta ei Pakaslahdelle, josta Paasikivi sanoi sotasyyllisyysasioita pohtiessaan, että ”Pakaslahti olisi joutanut hirtettäväksi”.

Kekkosen tultua Paasikiven jälkeen presidentiksi otti UKK vanhan kaverinsa Pakaslahden suojelukseensa ja natsiystävälliseksi leimattu Pakaslahti pääsi suurlähetystöuralle kaukaisiin maihin.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat ja kauneimmat

Kuva on elokuvasta Fabiennen muistelmat, joka ei vuoden 2019 elokuvien joukossa korkealle noussut. Ennemminkin se on pettymys siihen nähden, että elokuvan ohjannut japanilainen Hirokazu Kore-eda oli Suomessakin jo päästy tuntemaan laadun tekijänä. Hänen 2013-18 ohjaamansa Isänsä poika, Siskokset ja Shoplifters ovat lähes sosiologisia tutkielmia perheyhteyden ongelmista, joihin oleellisena osana vaikuttaa puhumisen vaikeus. Yhdestä ongelmasta on kysymys Kore-edan nyt Ranskassa tekemässä elokuvassakin, mutta ote on heppoisen komediallinen ja välillä mennään farssinkin puolelle.

Fabienne Dangeville on yli 70-vuotias filmitähti, jonka elämänpiiriin Pariisissa ei varsinaisesti kuulu muita kuin hän itse. Kaikki muut ovat ilmaa. Hänen asioidenhoitajanaan 40 vuotta toimineen miehen lapsenlapsistakaan hän ei tiedä mitään, eikä syynä ole muistisairaus, vaan egoismi ja narsismi.

Nyt Fabiennesta on tehty elämäkertakirja, jossa hän sanoo ensimmäisen miehensäkin kuolleen, ja pihallaan elelevän kilpikonnan Fabienne on nimittänyt miestään halveksien Pierreksi. Ei Pierre kuitenkaan kuollut ole, vaan tulee Fabiennea onnittelemaan kirjasta.

Fabiennea näyttelee Catherine Deneuve. New Yorkista on tullut tyttären perhe, tytärtä esittää ranskalaisen elokuvan seuraavan sukupolven suurin tähti Juliette Binoche ja hänen miestään nuoren Pekka Rädyn näköinen Ethan Hawke. Kun tytär on ensimmäisenä yönä lukenut kirjaa, hän on löytänyt siitä koko joukon valheita. Kirjan nimi on La Verité (Totuus), mutta kirja onkin pelkkää puppua. Siitä tämä sitten alkaa, puhetta, puhetta ja puhetta niin kuin ranskalaisissa elokuvissa kliseen mukaan aina on liikaa.

Fabienne tekee edelleen elokuvia, mutta vaikeaa on, kun kukaan muu ei osaa näytellä. Eikä ole koskaan osannutkaan. Kun joku mainitsee muiden näyttelijöiden nimiä, Fabienne heilauttaa vähän päätään, että ai jaa, mikähän sekin luulee olevansa. Väheksyvän hymähdyksen saa myös Brigitte Bardot, joka muuten 1960 oli pääosassa Henri-Georges Clouzotin elokuvassa La Verité.

Kyllähän elokuvan katsoo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta, mutta sisältö on niin nopeasti käsitelty, että pitkästyy. Catherine Deneuvesta minulle palautuu aina mieleen henkilökohtainen anekdootti lomamatkasta Pariisiin. Lähdin sieltä junalla Cherbourgiin ostaakseni Cherbourgin sateenvarjon, mutta yli kymmenessä kaupassa ja kahdella bensa-asemalla käytyäni en sateenvarjoa Cherbourgista saanut.

VUODEN 2019
PARHAAT ELOKUVAT

1. Todd Phillips: Jokeri
2. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood
3. Martin Scorsese: The Irishman
4. Rax Rinnekangas: Once Upon a Time in Sad Hill
5. Fernando Meirelles: Kaksi paavia
6. Yorgos Lanthimos: The Favourite
7. Sebástian Lelio: Gloria Bell
8. Ken Loach: Kiitos tilauksestasi
9. James Mangold: Le Mans 66 – Täydellä teholla
10. Robert Schwentke: Kapteeni

2010-LUVUN PARHAAT

1. Jean-Luc Godard: Adieu au langage (2014)
2. Lars von Trier: Melancholia (2011)
3. Todd Phillips: Jokeri (2019)
4. Quentin Tarantino: Once upon a Time in… Hollywood (2019)
5. Terrence Malick: To the Wonder (2012)
6. Pawel Pawlikowski: Ida (2013)
7. Andrei Zvagintsev: Leviathan (2014)
8. Edgar Reitz: Kotiseutu – kaipauksen vuodet (2013)
9. Timo Koivusalo: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (2010)
10. Nikita Mihalkov: Auringon polttama -trilogian osat 2 ja 3 (2010-11)

KAUNEIMMAT
(AAKKOSJÄRJESTYS)

Vittoria Belvedere
Nathalie Emmanuel
Anne Hathaway
Keira Knightley
Krista Kosonen
Rachelle Lefevre
Natalie Portman
Yuval Scharf
Adriana Ugarte
Rachel Weisz

Tuossa edellä kriteereinä ovat kauneus, söpöys, persoonallisuus ja eroottisuus. Kun näihin lisätään hyvä säilyvyys, saadaan kymmenen muuta:

Kim Basinger
Senta Berger
Juliette Binoche
Maria Bonnevie
Catherine Deneuve
Sidse Babett Knudsen
Cristina de Inza
Paula Prentiss
Satu Silvo
Naomi Watts

kari.naskinen@gmail.com

Kiina tuli jo

”Kiinalaiset tulevat, oletko valmis”, otsikoidaan tänään Helsingin Sanomissa. Jutussa käsitellään turismia: joskus 2000-luvun alussa kiinalaisten osuus matkailukulutuksesta oli kolme prosenttia, nyt se on jo 21 prosenttia.

Ollaan valmiita tai ei, on Kiinan nousu maailman talouden kärkeen tosiasia. Suomessakin kiinalaiset omistavat suurimman elokuvateatteriketjun, yhden radiokanavan, hotelleja Lapissa, osan Uudenkaupungin autotehtaasta jne. Nämä tietenkin ovat pikkujuttuja, kun tiedetään se, millä paineella Kiina on tullut USA:n ja Euroopan markkinoille.

Yhdysvallat on jo hyvin riippuvainen Kiinasta, joka on sen suurin vientimaa. Riippuvuus on myös sitä, että Kiinalla on hallussaan yli 1000 miljardin dollarin arvosta USA:n valtion velkakirjoja.

Jyrki Kataisen ollessa kilpailukyvystä ja investoinneista vastaava EU-komissaari hän sanoi, että Euroopassa on oltava paremmin hereillä ja seurattava tarkkaan, ketkä ostavat strategisia kohteita ja parhaita yrityksiä. Pahimmillaan EU:n ulkopuolelta tuleva yritys ostaisi sähköverkkoja ja satamia, ja kun poliittinen tilanne kiristyisi, voisi ostaja sulkea omansa.

Eikä tämä enää ole sitä, että Kiina ”ostaisi”. On ostanut jo. Kun talouskriisi koetteli Kreikkaa, Portugalia ja Italiaa, pääsi Kiina kaupoille. Energiauutiset 5/2019 luetteli kiinalaisten hankkimat omistusosuudet eurooppalaisissa energiayhtiöissä:

2012: kantaverkkoyhtiö REN, Portugali 25 %
2014: kantaverkkoyhtiö Terna, kaasuyhtiö SNAP, Italia 35 %
2016: sähköyhtiö Public Power Corp., Kreikka 24 %
2016: kantaverkkoyhtiö National Grid, Britannia 11 %
2017: energiayhtiö Copelouzos, Kreikka 75 %
2017: sähköverkkoyhtiö EDP, Portugali 75 %
2018: kantaverkko- ja kaasunjakeluyhtiö Enveco, Luxemburg 25 %

Energia on niitä kaikkein strategisimpia kohteita, joita Katainen tarkoitti. Kiina on avainasemassa myös ilmastonmuutosasiassa. Eivät siinä meidän muiden kitinät paljon auta, kun esimerkiksi tuli sellainen tieto, että viime vuonna Kiinassa annettiin aloituslupa 40 uudelle kivihiilikaivokselle. Vuoden 2019 alkupuoliskolla hiilidioksidipäästöjen kasvu Kiinassa oli neljä prosenttia, mikä merkitsi noin prosentin kasvua maailman päästöissä kokonaisuudessaan.

Iso strateginen asia on tieto. Kiinalla on Huawei, joka on ottanut mallia Nokiasta ja Ericssonista. Se tekee tietoverkot itse ja vastaa niiden päivityksistä, mutta eurooppalaisista poiketen Huawein on annettava kaikki tietonsa oman maansa turvallisuuspalvelulle, jos se niitä tarvitsee.

Siinä missä amerikkalaiset yrittävät lisätä vaikutusvaltaansa murhaamalla kaukomailla johtajia, Kiina tekee bisnestä. Suomalaistenkin verkko-ostoksista 53 prosenttia tapahtuu Kiinasta. Kuluttajansuojassa on joitakin ongelmia, mutta kun halvalla saa, niin olkoot.

Laatuongelmiakin on, mutta ei enää kaikkein olleellisimmissa asioissa. Brysselissä toimivan Bruegel-ajatushautomon johtaja Guntram Wolff sanoi vuosi sitten Helsingissä järjestetyssä seminaarissa, että lännen hermostuneisuus johtuu isoksi osaksi siitä, että Kiina on saavuttanut tuotteidensa laadussa Euroopan ja USA:n.

”Kiinalaisten patenttien määrä lisääntyy ja maan yliopistot ovat jopa parempia kuin meillä. Esimerkiksi koneenrakennuksessa Kiinan yliopistot ovat ylivoimaisia eurooppalaisiin verrattuna”, sanoi Wolff.

Yritystoiminta Kiinan keskusjohtoisen valtion suojissa on myös toisenlaista kuin meillä täällä perinteisessä markkinataloudessa. Kun Kiinassa katsotaan, että nyt satsataan johonkin, niin sitten pannaan täysi rähinä päälle. Resursseja kyllä riittää, eikä kukaan inise vastaan, jos heitetään pari miljardia yritystukea hyväksi havaittuun hankkeeseen.

Euroopan kannalta näissä Kiina-asioissa on yksi merkittävä juttu sekin, että isot talousmahdit tekevät mieluiten kahdenvälisiä sopimuksia. Miten on Euroopan laita, kun Kiina ja USA keskenään sopivat asioista?

kari.naskinen@gmail.com

Kekkuli

Vaikka Mauno Koivisto on nyt kovin ajankohtainen, voi aina käsitellä myös Urho Kekkosta, joka kuitenkin on presidenteistä kaikkien aikojen suurin, ja suurin valtiomies. Yhdestä joululahjakirjasta luin hauskan jutun, jossa kerrotaan Kustaa Vilkunan ja Matti Kuusen lehtipolemiikkista koskien Kekkosen suvun taustaa ja nimeä. Kekkosen kaveri Vilkuna selitti kekko-sanan etymologian johtavan jättiläiseen, mutta Kekkos-kriitikkona tunnettu Kuusi otti esille vanhan Rauman murteen, jossa tunnettiin viina-, pirtu-, kalja- ja piimäkekot. Kun Kekkosen rohkea alkoholinkäyttö oli jo hänen vastustajiensa puheenaiheena, muistutti Kuusi, että tämän murteellisen erikoismerkityksen lisäksi tunnettiin paljon laajemmin ”viinakekkuli”.

Tämä tapahtui ennen presidentinvaaleja syksyllä 1955. Vilkuna kirjoitti Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Maakansassa ja Kuusi Kokoomuksen pää-äänenkannattajassa Uudessa Suomessa. Tuo kekkoilu johti siihen, että Vilkuna lakkasi pitkäksi aikaa tervehtimästä Kuusta. Molemmat olivat Helsingin yliopiston miehiä, Vilkuna suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori ja 12 vuotta nuorempi Kuusi kansanrunoustutkimuksen dosentti.

Eikä välirikko ollut mikään ihme, sillä alan miehenä Kuusi oli kaivanut esille myös Elias Lönnrotin sanakirjan, josta löytyi lisää selvitystä kekkulille = kenkku, juonittelija, ilkeämielinen, pahansuopa henkilö. Vilkunalle Kuusi kirjoitti terveiset: ”Jätän luottavaisin mielin ylläesitetyt ainekset prof. Vilkunan käyttöön, sikäli kuin hän jatkaa ponnistelujaan sen seikan selvittämiseksi, miksi Kekkonen on Kekkonen.”

Kekkonen ja Kuusi olivat aikoinaan olleet Akateemisen Karjala-seuran jäseniä, mutta Kekkonen oli siitä eronnut ja ryhtynyt kansanedustajaehdokkaaksi nimenomaan oikeistoradikalismia vastustaen. Vielä 1970-luvulla Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa ”Matti Kuusen paskapuheista”, kun Kuusi oli itsenäisyyspäivänä 1972 sanonut reserviläisjärjestöjen juhlassa Messuhallissa, että ”ilman takametsien miehiä tasavallan presidentti voitaisiin valita ilman poikkeuslakia”.

Kuusi otti samassa puheessa esille myös suomettumisen, vaikka ei tätä sanaa käyttänyt: ”Kersantti Kekkonen on noussut kuopasta, hän heiluttaa lakkiaan entisen ei-kenenkään maan korkeimmalla näköalakukkulalla, entiset bunkkeriampujat idästä ja lännestä ovat kerääntyneet hänen ympärilleen neuvottelemaan maanosan tulevaisuudesta.”

”Joillakuilla Suomessa oli jalka edelleen vuoden 1918, talvisodan tai jatkosodan taisteluhaudassa, eikä sieltä nouse, ennen kuin ovat molemmat jalat omassa haudassa. - - - Suomen itsenäisyyden selkänojana ovat jääkärien ja punakaartilaisten jälkeläiset, kaikki nämä nykypolven konstajylhät ja lassevirenit. Heissä me tunnemme oman eilispäivämme ja oman huomispäivämme suuntamerkit.”

Näitä asioita käsitellään laajasti Matti Kuusen elämäkertakirjassa Sanottu. Tehty (Tellervo Krogerus, Siltala 2014). Kekkosen ja Kuusen värikkäistä sanonnoista huolimatta molemmat myös arvostivat toisiaan. Vuonna 1966 Kekkonen kutsui Kuusen itsenäisyyspäivän juhliinkin ja Kuusi puolestaan kirjoitti Kanava-lehdessä 1985, että ”Kekkonen oli kaikesta huolimatta suuri mies”. Jo kolme vuotta aiemmin Kuusi oli 28 muun vaikuttajan kanssa allekirjoittaneet vetoomuksen Kekkosen puolesta – ettei heikkouden tilassa ollutta presidenttiä saatettaisi apäasiallisen kritiikin kohteeksi.

Matti Kuusi oli puolueisiin sitoutumaton oikeistolainen, jota toisen reunan älykkö, kommunistikirjailija Raoul Palmgren luonnehti AKS:n ainoaksi intellektuelliksi. Helsingin Sanomien 1989 laatimalla listalla Suomen älymystöstä Kuusi oli sijalla 10. Samalla listalla velimies, valt. tri Pekka Kuusi oli sijalla 13; hän oli entinen sosiaali- ja terveysministeri (SDP) ja Alkon pääjohtaja.

Yksi osoitus Kuusen itsenäisestä ajattelusta oli, että presidentinvaaleissa 1982 hän asettui puolueisiin sitoutumattomana kannattamaan Koivistoa ja kävi pitämässä puheitakin Koiviston vaalitilaisuuksissa. Kuusi sanoi näin puolustavansa kansallista mielenterveyttä: ”Kysymys on siitä, tunteeko suomalainen jokamies voivansa yhä vaikuttaa oman maan asioihin vai tunteeko hän joutuneensa huijareiden kelkkaan.”

kari.naskinen@gmail.com