Mauno Koivisto (1923 - 2017) ja Venäjä

Venäjä oli presidentti Mauno Koivistolle suuri mielenkiinnonkohde. Neuvostoliittoa ja Venäjää koskevissa kirjoituksissaan Koivisto osoitti harvinaista pyrkimystä hahmottaa tapahtumia objektiivisesti ja pyrkiä selvittämään, että eri vuosikymmenillä ja vuosisadoilla on erilaisia tulkintoja.

Koivisto opiskeli jo nuorena venäjän kieltä ja luki venäläistä kirjallisuutta, minkä kautta hän alkoi saada kuvaa venäläisestä todellisuudesta – ”kaunokirjallisuudessa ihmiset ovat lihaa ja verta, toisin kuin erityisesti virallisessa historiankirjoituksessa”, totesi Koivisto muistelmissaan.

Koivisto kävi presidenttikautenaan itänaapurissamme 15 kertaa. Se oli paljon, kun Urho Kekkonen kävi Neuvostoliitossa pitkällä virkakaudellaan vain 28 kertaa. Juri Derjabin antoikin Koivistosta korkean arvosanan: ”Hän on merkittävä valtiomies, joka tuntee Venäjän historian. Harva länsimainen johtaja on ollut näin epävirallisen syvällisellä tasolla kiinnostunut Venäjästä.”

Jo pääministerinä Koivisto joutui vaikeisiin tilanteisiin Neuvostoliittoon nähden. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitys 1968. Koivisto selitti tilanteen monitulkintaisesti ja nosti tapahtuneen yleisemmälle tasolle todetessaan, että siinä tulivat esille maailman epävarmuus ja pahuuskin. Hän kertoi itkeneensäkin useaan otteeseen ajaessaan kesäpaikastaan kaupunkiin. Myös sähköveturien tilaaminen joko Neuvostoliitosta tai kotimaasta oli vaikea päätös erityisesti, koska Tampereen metalliteollisuuden työllisyys liittyi kotimaasta tilaamiseen. Koivisto nosti asian yleiselle Suomen ja Neuvostoliiton kaupan tasolle ja torjui väitteen, että Neuvostoliitto harjoittaisi siirtomaapolitiikkaa kaupankäynnissään. Atomivoimalan tilaaminen kuului samaan sarjaan sähköveturien kanssa, mutta tilanne oli erilainen siten, että tarjouksia tekivät Neuvostoliiton lisäksi Englanti ja Ruotsi. Kaikilla oli mahdollisuus vedota laajaan taloudelliseen kanssakäymiseen.

Mauno Koiviston presidenttikauden ulkopolitiikkaan sijoittui iso murros siitä huolimatta, että aluksi Koivisto noudatti Urho Kekkosen linjaamaa ulkopolitiikkaa jopa liioitellen sen jatkuvuutta. Koivisto pyrki Kekkosen tavoin solmimaan läheiset suhteet hajoavankin Neuvostoliiton johtoon niin, että näitä suhteita voitaisiin käyttää hyväksi. Kuten Kekkosenkin aikana venäläisten mielipiteitä pyrittiin ennakoimaan, konflikteja väistämään, eikä päästämään tilannetta sellaiseksi, että suurvallan arvovalta olisi kysymyksessä.

Koiviston varovaisuutta arvosteltiin nimenomaan suhteessa Baltian itsenäistymiseen. Se olikin varovaista, sillä Koivisto ei uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen, vaan hänen mielestään realistinen vaihtoehto oli liberalisoituvan ja demokratisoituvan Neuvostoliiton ja Mihail Gorbatshovin tukeminen. Koivisto varoi antamasta lupauksia, jotka olisivat rohkaisseet baltteja. Hänen mielestään konfliktin sattuessa rohkaisijan olisi ollut mentävä rinnalle.

Kun Neuvostoliitto hajosi 1991, Koiviston johdolla toteutettiin ulkopolitiikan suuri kurssinmuutos. Suomi sanoutui irti Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista syyskuussa 1991 ja suuntautui EU:n jäsenyyteen ja Nato-yhteistyöhön. Vuonna 1991 Koivisto arvioi, että Suomen oli mahdollista liittyä Euroopan unioniin. Näin varman päälle laskijasta tuli radikaalien muutosten johtaja, kun aika oli hänen mielestään siihen kypsä.

VENÄJÄN IDEA

Koska Venäjä on taas nyt perin kiinnostavassa vaiheessa, otan tässä esille Koiviston kirjan Venäjän idea (Finlandiakirja, 2001) ja lainaan Venäjän ulkoministeriön Pietarin-edustuston päällikön Viktor Lopatnikovin tekstiä, mikä julkaistiin Sankt-Peterburgskie Vedomostissa Suomen itsenäisyyspäivänä 2002. Suomeksi Lopatnikovin kirjoitus on julkaistu Suomen ulkoministeriön verkkosivuilla.

Lopatnikov aloitti kirjoituksessa toteamalla, että Koivisto on kirjoittanut Venäjän ajan järjellä ja tunteella. Rivien välistä voi aistia kunnioituksen Venäjän kansaa kohtaan, huolen sen kohtalosta ja tulevaisuudesta.

Runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjutshev langetti 1800-luvulla tuomionsa kaikille venäläisestä todellisuudesta lausutuille kannanotoille: "Venäjää ei voi ymmärtää järjellä. Tuntemattomuus, ennakoimattomuus, arvoituksellisuus - vastaavat arviot ovat tyypillisiä vaikealle siirtymävaiheellemme. Mutta onhan muidenkin maiden ja kansojen kohtaloissa esiintynyt vastaavanlaisia piirteitä!”

Koivisto oli yksi heistä, jotka tutkimalla pyrkivät ymmärrykseen. Itse hän eli läpi ihmiskunnan murrosvaiheita viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei ole ainoastaan tapahtumien tarkkailija, vaan myös toimija. Aloitettuaan työuransa kansakoulunopettajana 1951 Mauno Koivisto nousi valtionvirassaan aina presidentiksi asti.

Lopatnikov: ”Koivisto antaa lukijoilleen paljon pohdittavaa: millainen venäläinen yhteiskunta on luonteeltaan? Mikä on tehnyt siitä juuri sellaisen? Miten selittää prosesseja, jotka aika ajoin vavisuttavat Suomesta itään sijaitsevaa valtiota? Alkuperäisistä lähteistä kootut tiedot sekä filosofien, historioitsijoiden, poliitikkojen, tiedemiesten, kirkon edustajien, kirjailijoiden mietteet sekä kirjoittajan omat arviot ja havainnot täyttävät erittäin asiapitoisen kirjan sivut.”

”Koivisto selittää, miten ja ja missä määrin historian eri vaiheissa Venäjän todellisuus on riippunut enemmän ulkoisista kuin sisäisistä tekijöistä, kuten Bysantin kukistumisesta, Napoleonin pyrkimyksestä muuttaa Euroopan karttaa sekä Britannian imperiumin laajentumispolitiikasta Aasiassa ja Lähi-idässä 1800-luvulla. Kirjassa käsitellään monia vaikeita aiheita kuten venäläisen autoritaarisuuden lähteitä, konservatiivisen ajattelun uskonnollis-etnisiä juuria ja tendenssejä pystyttää rautaesirippu uusien eurooppalaisten ilmiöiden tielle.”

POLIITTISTA
UHKAPELIÄ

”Mauno Koivisto pyrkii seuraamaan, miten jyrkästi Venäjän poliittinen ilmasto on muuttunut hallitsijakaudesta toiseen siirryttäessä ja NKP:n keskuskomitean pääsihteerien vaihtuessa, miten muutoksiin ovat vaikuttaneet muut, politiikasta etäämmällä olevat seikat. Hän yrittää selittää itselleen ja lukijoille, miten erilaiset poliittiset virtaukset aina anarkismista marxismiin ovat Venäjällä juurtuneet, miksi "terve ajattelu on hävinnyt poliittiselle uhkapelille" ja miksi Venäjällä ei pitkään aikaan pystytty luomaan oikeusvaltiota.”

”Pyrkimyksellä kansalliseen eristäytyneisyyteen ja slavofiilisyydellä on Koiviston mielestä uskonnollis-etninen luonteensa. Uskomusten, kansallisten perinteiden ja tapojen erityispiirteet sekä Venäjän alueelle asettuneiden kansojen välisten rajojen hämärtyminen ovat seikkoja, joiden takia valtion sisäisen tasapainon löytäminen on ollut vaikeaa. Tasapainon saavuttamisesta on jouduttu maksamaan kova hinta. Konservatiivisuus tunkeutui vähitellen venäläiseen arkeen. Tästä syystä Koiviston mielestä Pietari Suuren politiikka sai paljon vastustajia, koska hän pyrki lähentymään pitkälle kehittyneen Euroopan kanssa.”

Koivisto kirjoitti, että Aleksanteri I oli ensimmäinen, joka korotti suomalaiset kansakuntien joukkoon, kun tämä osallistui säätyvaltiopäivien avajaisiin Porvoon tuomiokirkossa 1809. Koivisto selvitti johdonmukaisesti Venäjän politiikan ratkaisevaa roolia Suomen pyrkiessä kohti valtiollista itsenäisyyttä. Hän pyrki selvittämään niitä historiallisia syitä, joiden takia Suomen raja siirtyi aina Pietariin asti, kuten myös talvisodan traagisia syitä. Suomen ja Venäjän rinnakkaiseloa koskevassa yhteenvedossaan Koivisto kirjoittaa: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita. - - - Meillä on monenlaista huuliveikkoa ja monenmoista puuhataan. Mutta ajoittain on paikallaan myös todeta, että meillä ei ole mitään rajoihin liittyviä avoimia kysymyksiä, emmekä halua niitä avata".

SHOKKI ONNISTUI,
TERAPIA EI

Kirjassa on omistettu paljon tilaa myös uudemmalle Venäjän historialle. - "Mielestäni vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjä joutui historian ulkopuoliselle (vneisto-richeskij) tielle”, kirjoitti Koivisto.

Lopatnikov: ”Analysoidessaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan tapahtumia Koivisto antaa ymmärtää, ettei läheskään kaikkia uudistajien käytössä olleita mahdollisuuksia käytetty hyväksi. Puhuessaan siitä, miten radikaalit historialliset muutokset Neuvostoliitossa yllätti monet, myös sangen tarkkanäköiset poliitikot, Suomen entinen presidentti tästä huolimatta todistaa, että ikkuna uudistuksille oli avoinna.

Koivisto: "Yritykset harjoittaa shokkiterapiaa Venäjän maaperällä siinä muodossa kuin sitä harjoitettiin muissa, vähemmän ongelmallisissa maissa, aiheuttivat suuria kärsimyksiä ja turvattomuutta ja johtivat menneiden aikojen haikailuun. Tulos on nyt nähtävissä. Shokki kyllä onnistui, mutta terapian kanssa on ollut vähän niin ja näin."

Koivisto oli pahoillaan siitä, miten muutamat uudistukset, kuten mm. valtion omaisuuden yksityistäminen, toteutettiin. Venäjän ideasta Koivisto mainitsi kirjassaan konkreettisesti vain kerran, kun puhe on hyvin kaukaisesta ajanjaksosta, 1300-1600-luvuista: "Kun Venäjä on pyrkinyt laajentamaan rajojaan, kolme seikkaa on yhdistynyt: Venäjä on halunnut saada haltuunsa hedelmällisiä maita, levittää ortodoksista uskontoa ja yhdistää slaavilaiset Venäjän lipun alle. Sellainen oli Venäjän idea."

Koivistolle Venäjän idea oli jotain huomaamatonta ja samalla käsitteenä täysin todellista. Se on punottu venäläisten jokapäiväisestä etsinnästä, se liittyy orgaanisesti menneeseen ja löytyy heidän vaikeasti ennustettavasta tulevaisuudestaan.

Mauno Koivisto: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita."

KRIISIAJAN
TALOUSPOLIITIKKO

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä 2013 Lahdessa Mauno Koivistosta talouspoliitikkona, joka oli merkittävä henkilö myös kriisiaikana. Hän toimi myös työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana, ja lisäksi keskeisessä asemassa Suomen Pankin hallinnossa.

Koiviston ura Suomen Pankissa on merkittävä osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Rafael Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen. Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka Kekkonen ”runnasi” kokoon. 

”1970-luvun taloudellinen taantuma syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta. Koivisto ei kriisin aikana esittänyt helppoja ratkaisuja tai kaunistellut tosiasioita. Silti hänen julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt”, sanoi Liikanen.

kari.naskinengmail.com

Muistoja äidistä, ja vähän muustakin

Vuoden 1968 elokuvatilastossani oli vuoden kolmanneksi paras elokuva Marco Bellochion Nyrkit taskussa (1965). Niin huipputapaus, että muistan tarkemminkin: näin sen elokuvateatteri Salomessa Jyväskylässä. Siitä muutama vuosi ja Isän nimeen (1971), mutta sitten hiljaista, ennen kuin nyt taas Bellochion elokuva Muistoja äidistäni (2016).

Nyrkit taskussa oli voimakas kuuskytlukulainen elokuva, jossa pikkuporvarillisia arvoja tyypillisesti pilkattiin, ja se vetosi. Bellochio oli sen ohjatessaan 26-vuotias. Nyt meillä molemmilla on ikää niin paljon enemmän, että kädet eivät enää ole nyrkissä. Sen verran vanhaa Bellochiota tässä uudessakin elokuvassa on, että yhden repliikin mukaan ihminen ei saavuta mitään suurta, jos on onnellinen – pitää vihata.

Vaikka Bellochio nytkin panee jonkin verran halvalla kirkonmiehiä, niin kokonaisnäkemys on kuitenkin suvaitsevampi: ”Vaikka Jumala ei luonut maailmaa eli Jumalaa ei ollut, niin nyt Jumala kuitenkin on, ja on meidän ainoa toivomme.”

Elokuvan perustuu Massimo Granillinin omaelämäkerralliseen, samannimiseen romaaniin. Alkuun ollaan Torinossa 1965. Massimo on 9-vuotias, perhe asuu aivan jalkapallostadionin vieressä. Sitten äiti kuolee yllättäen. Massimo ei pääse irti surustaan eikä siitä epäoikeudenmukaisuudentunteesta, että äiti hänet kuolemallaan jätti. Isä ei selvästikään korvaa tätä puutetta.

Sitten siirrytään 1990-luvulle. Massimo on Torinossa ilmestyvän La Stampa -sanomalehden toimittaja, joka tekee monenlaisia juttuja. Käy 1992 Sarajevossakin, jonka raakaa sotatodellisuutta kuvataan myös epätodeksi: tilanteita lavastetaan valokuvissa sellaisiksi, että ne lehdenlukijoista näyttävät todellistakin karmeammilta ja vielä enemmän tunteisiin vetoavilta.

Massimo ei kuitenkaan pääse traumastaan eroon. Takautumien avulla käydään välillä vuoden 1965 onnen ajoissa, ja lopussa Massimo alkaa myös selvittää kunnolla, mitä silloin oikein tapahtui. Nyrkit eivät kuitenkaan ole enää taskussa, vaan elämä on tasoittanut kaiken, Massimosta on tullut välinpitämätön, maailmanmenoa passiivisesti seuraava toimittaja, joka ei jaksa innostua mistään. Näin on ehkä jossain mielessä tapahtunut Marco Bellochiollekin (s. 1939) – enää ei tehdä vallankumousta, vaan seurataan sivusta asioiden kulkua.

Muistoja äidistäni on hyvä elokuva. Yhdessä kohtaa huomasin naiskatsojien kaivaneen nenäliinatkin esiin. Joissakin vaiheissa lipsahdetaan turhille sivuraiteillekin, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, eikä kahden tunnin ja 10 minuutin kesto tunnu yhtään pitkältä. Sitä mieltä kuitenkin olen, että elokuvat olivat ennen digitaaliaikaa tiiviimpiä ja osittain tämän takia parempia. Filmimateriaali oli kallista, eikä ylipitkiin kuvauksiin ollut siis varaa. Nyrkit taskussakin kesti vain tunnin ja 40 minuuttia. Toisaalta nykyisin elokuvat saavatkin olla pitempiä, koska teatterista ei ole enää kiire vallankumousta tekemään.

Sitten muisto omasta äidistänikin: "Miksi sinä Kari aina istut siellä elokuvissasi, tälläkin viikolla kai joka ilta?"

Vuoden 1968 kaksi parasta elokuvaa olivat Maj Zetterlingin Öiset leikit ja Michelangelo Antonionin Blow-Up.

kari.naskinen@gmail.com

Hakaristit Neuvostoliiton presidentin kaulalla

Venäjällä vietettiin taas toukokuun 9. päivänä Voiton päivää, kunnioitettiin voittoa Suuressa isänmaallisessa sodassa ja varsinkin natsi-Saksan nujertamista. Mielenkiintoinen historiatieto on, että Neuvostoliiton presidenttikin on kaikesta huolimatta kantanut kunniamerkkiä, jossa oli hakaristejä. Kysymyksessä oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtaja Kliment Voroshilov, joka oli valtiolliselta vakanssiltaan myös presidentti (1953-60), joskin Neuvostoliiton tosiasiallinen johtaja oli NKP:n pääsihteeri.

Voroshilov sai Suomen Valkoisen Ruusun suurristin hakaristiketjuineen Moskovassa 15.9.1955, kun presidentti J.K. Paasikivi oli siellä valtiovierailulla. Seuraavana vuonna Suomessa vaihtui presidentiksi Urho Kekkonen, ja kun Voroshilov teki meille valtiovierailun elokuussa 1956, kantoi Voroshilov protokollan mukaan suurristiä hakaristeineen kaulalla.

Että Paasikivi oli antanut tuon koristeen Voroshiloville, johtui siitä, että se oli vastalahja. Voroshilov oli nimittäin 18.11.1954 Suomessa vieraillessaan ojentanut Paasikivelle Leninin kunniamerkin. Paasikivi oli ensimmäinen länsimainen valtionpäämies, joka tuon kunniamerkin sai.


HAKARISTI JOUTAISI POIS

Noloa, että Suomen tällaisissa korkeissa kunniamerkeissä on hakaristejä. Vaikka siitä oli Mannerheimin päiväkäskyllä jo 18.3.1918 tehty Suomen ilmavoimien kansallisuustunnus, niin silti…

Kaikki maailmassa yhdistävät hakaristin nykyisin natsi-Saksaan, joten onhan se älytöntä, että hakaristin kanssa leikitään edelleen Suomessa, vaikka Saksa vanha ja huono sotakumppani olikin.

Ilmavoimien tunnuksena hakaristi poistuikin sotien jälkeen. Puolustusvoimain komentaja Erik Heinrichs esitti 8.3.1945, että hakaristi korvattaisiin sotilaskokardin mukaisella sinisellä ja valkoisella ympyrällä. Mannerheim oli tuolloin vielä presidenttinä, mutta koska hän ei halunnut itse antamaansa päiväkäskyä kumota, pantiin valtioneuvoston pöytäkirjoihin, että Mannerheim oli sairas, ja pääministeri Paasikivi hoiti asian ja hakaristit poistuivat lentokoneista 1.4.1945 alkaen.

Isojen herrojen kauloissa hakaristit silti edelleen ovat esimerkiksi tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoilla.

Hakaristi näkyy edelleen myös ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa ja kunniamerkeissä. Lippujen keskikuviossa on Akseli Gallen-Kallelan 1918 suunnittelema tunnus, jonka keskellä on musta hakaristi.
kari.naskinen@gmail.com

P.S.

Tuli heti parempaa tietoa: asianajaja Vesa Tähtinen kertoi, että hakaristit on vuonna 1963 poistettu tästä kunniamerkistä ja korvattu havuristeillä.

Ensimmäinen Tesla vuonna 1931

Kuvassa on amerikkalainen loistoauto Pierce-Arrow vuodelta 1931. Tällaiseen autoon fyysikko ja keksijä Nikola Tesla asensi sähkömoottorin, joka oli erikoisempi kuin nykyisten sähköautojen moottorit. Siinä ei nimittäin ollut ollenkaan akkuja. Tekniikka oli siis tyystin toisenlainen kuin oman aikamme sähköautoissa, joista tunnetuin on nimensä Nikola Teslalta saanut auto (Tesla Motors, 2003).

Nikola Tesla syntyi Itävallan keisarikunnassa 1856, nykyisen Kroatian alueella. Vuonna 1884 hän muutti Yhdysvaltoihin Edison Corporationin palvelukseen ja alkoi kehittää mm. radiotekniikkaa. Tätä tekniikkaa hän hyödynsi myös autossaan. Nikola Tesla otti autosta pois bensiinimoottorin ja asensi tilalle vaihtovirtasähkömoottorin, joka liitettiin auton vaihteistoon. Paikallisesta radioliikkeestä Tesla osti 12 radioputkea ja joitakin muitakin alan tarvikkeita ja asensi ne laatikkoon, josta lähti kaksi antennia. Laatikon hän pani kuljettajan vieressä olevalle istuimelle.

Nikola Tesla ajoi autollaan jopa yli 100 km:n tuntivauhtia. Yritin internetistä löytää teknistä selitystä tälle erikoisuudelle, mutta en kunnolla löytänyt. Nikola Teslan omien sanojen mukaan energia tuli ”eetteristä”. Hän kuitenkin lopetti pian autoharrastuksensa, eikä selvyyttä tuohon akuttoman sähköauton salaisuuteen saatu. On arveltu hänen tulleen siihen tulokseen, että Teslan hyödyntämää ”eetterienergiaa” tultaisiin käyttämään tuhoaviin tarkoituksiin, joten hän näki parhaaksi pitää salaisuuden itsellään. Nikola Tesla kuoli 1943.

700 PATENTTIA

Nikola Tesla oli nero, patenttejakin hän sai hyväksytyiksi noin 700. Monet pitävät häntä myös radion keksijänä, vaikka tuo saavutus pannaan varsinaisesti italialaisen Guglielmo Marconin nimiin. Marconi hyödynsi Teslan patentteja, joissa mm. esiteltiin radiolla ohjattava pienoissukellusvene.

Aalto-yliopiston teknillisessä korkeakoulussa oli 2010 näyttely Nikola Teslasta. Näyttelyteksteissä todettiin, että Tesla tiesi sähköstä enemmän kuin kukaan muu häntä ennen. Erityisen kuuluisa hän on vaihtovirran keksimisestä, joka on keskeinen tekijä nykyaikaisessa sähköenergian jakelussa ja käytössä. Sähköistäminen puolestaan antoi sysäyksen massatuotantoon ja sitä kautta teolliseen vallankumoukseen.

Nikola Tesla ei koskaan mennyt naimisiin. Hän vietti kuitenkin jonkin verran sosiaalista elämää ja tutustui esimerkiksi Mark Twainiin sekä piti yllä kirjeenvaihtoa Albert Einsteinin, Wilhelm Röntgenin ja Lordi Kelvinin kanssa.
kari.naskinen@gmail.com

Mommilan ja Kultarannan isäntä

Marraskuussa 1917 herätti Pentinkulmallakin suurta huomiota, kun Kansan Lehdestä oli luettu maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin murhasta Mommilassa, noin sadan kilometrin päässä Urjalasta. Väinö Linna kuvasi asiaa, joka taas on esillä, kun televisiossa menee 8-osaiseksi sarjaksi muunnettu kaksiosainen elokuva Täällä Pohjantähden alla (2009-10). Samana päivänä Kordelinin murhan kanssa 7.11. tapahtui Pietarissa vallankaappaus, joten isoista asioista oli kysymys.

Kordelin oli Suomen rikkaimpia miehiä. Murhaa edeltävänä päivänä hän oli viettänyt 49-vuotispäiviään, ja vieraana oli mm. nuori varatuomari Risto Ryti vaimonsa Gerdan kanssa. Rytillä oli asianajotoimisto, jonka asiakas Kordelin oli.

Sitten yhteensattumien summa. Suomen suuriruhtinaskunnassa olleita venäläisiä matruuseja oli määrätty lähtemään Pietariin vallankumouksellisten tueksi, mutta he saivat samoihin aikoihin kuitenkin sellaisen tiedon, että Mommilan kartanoa (kuvassa) tukikohtanaan pitävät Lahden seudun suojeluskuntalaiset olisivat aikeissa katkaista Helsingin - Pietarin radan. Tämän epämääräisen tiedon lähettäjästä ei saatu selvyyttä. Matruusit joka tapauksessa panivat osaston Mommilaan etsimään aseita. Syntymäpäivän jälkeisenä aamuna Kordelinia ja osaa hänen vieraistaan lähdettiin kuljettamaan kohti Oitin rautatieasemaa, josta heidät oli määrä viedä Helsinkiin. Matruusit kuitenkin joutuivat tulitaisteluun suojeluskuntalaisten kanssa. Yleisessä sekasorrossa yksi matruuseista ampui Kordelinin. Murhasta epäilty matruusi ammuttiin toukokuussa 1918, mutta oliko hän oikea mies, jäi ratkaisematta.

Jorma Maanpään kirjassa Suomalaisia suurliikemiehiä (Otava, 1942) kerrotaan, että Kordelinia ei ollut tarkoitus murhata, vaan vallankumoushurmiossa ajateltiin, että upporikkaasta Kordelinista voitaisiin vaatia suuria lunnaita tämän vapauttamiseksi. Kordelinista kirjoittaessaan Maanpää toteaa, että ”Kordelinia voidaan sanoa laskelmoivan kylmäpäiseksi, ja kenties hänen tahdonvoimansa oli inhimilliseltä kannalta arvioiden liiankin rautaista, mutta nämä piirteet meidän on ymmärrettävä kohtalon itsensä kehittämiksi, sillä elämä tarjosi Kordelinin osalle kovaa ankaruutta hänen lapsuudenpäivinään, ja se kasvatti nuoreen mieleen kylmän teräksen lujuutta”.

Ensimmäisen maailmansodan lopun levottomina aikoina Kordelin joutui vaikeiden ongelmien eteen. Syntyi torpparien lakkoja ja poliittista liikehdintää maatyöläisten keskuudessa. Kordelin kyllä ymmärsi maattomien vaatimuksia, mutta toisaalta kartanot olivat huomattava osa hänen reaaliomaisuudestaan ja myös niistä saatu tuotto oli hänelle tärkeä, eikä niistä sopinut luopua. Kordelinista tehtiinkin levottomina vuosina helposti pahan rahavallan symboli.

Mommilan kartanon Kordelin oli ostanut asuinpaikakseen 1903. Lisäksi hän osti Jokioisten kartanon 1907.

NAANTALIN KULTARANTA

Kordelin oli perheetön mies. Puoluekannaltaan hän oli nuorsuomalainen edistyksen mies, mutta uskonnollisena hän oli lähellä vanhasuomalaisia. Loistokkuuttakin hän etsi elämäänsä, mistä parhaana todisteena oli komean kesäpalatsin rakennuttaminen Naantalin Kultarantaan. Siellä hän ehti viettää vain kaksi kesää.

Kordelin oli syntyisin Raumalta, joten Naantalissa hän pääsi taas meren läheisyyteen. Maanpään kirjassa kerrotaan Kordelinin jo ”Pikku-Afuna” ihastuneen paikan kauneuteen ja sanoneen, että täällä hän tahtoo asua.

Kultarannan tila tuli pakkohuutokauppaan 1906 ja Kordelin osti sen. Graniittilinnan suunnitteli kuuluisa arkkitehti Lars Sonck, ja tämä 19-huoneinen linna rakennettiin 1914-16.

Kordelinin kuoltua Kultaranta lahjoitettiin Turun suomalaiselle yliopistoseuralle. Vuonna 1922 rakennus ja sen tontti siirtyivät valtion omistukseen eduskunnan päätettyä käyttää Kultarantaa tasavallan presidentin kesäasuntona.

Alfred Kordelin tunnettu myös suurena lahjoittajana. Vähän ennen kuolemaansa tekemässään testamentissa hän lahjoitti suurimman osan varoistaan tiedettä, kirjallisuutta, taidetta ja kansansivistystyötä edistäviin kulttuuritarkoituksiin. Näin perustettiin 1918 Suomen ensimmäinen huomattava kansallinen ja suomenkielinen kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto. Vuonna 1920 se jakoi ensimmäiset stipendinsä, ja ensimmäinen säätiön jakama kunniapalkinto annettiin 1923 säveltäjä Jean Sibeliukselle.


kari.naskinen@gmail.com

Lahden herrojen johdannaisseikkailut uhkaavat yhä kaupungin taloutta

Me tavalliset veronmaksajat emme ymmärrä, mitä ovat ne pörssiseikkailuissa käytettävät ”johdannaiset”, jotka viime vuosina ovat alkaneet uhata Lahden kaupungin taloutta. Vielä vähemmän ymmärrystä on kaupungin raha-asioista vastaavilla johtajilla. Jos he ymmärtäisivät, eivät olisi tähän puliveivaukseen lähteneet.

Kaksi suurinta suhmuroijaa ovat kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta ja kaupunginjohtajan varamies, rahoitusjohtaja (titteli on nykyisin jokin muu) Mika Mäkinen (kuvassa).

Kaupungin tarkastuslautakunnan tänään julkistamassa arviointikertomuksessa sanotaan, että kaupungin johdannaisten laskennallinen markkina-arvo oli vuoden 2016 lopussa -27 miljoonaa euroa. Tämä on tuleville valtuustokausille siirtyvä vuosikymmenten vastuu, johon kaupungin nykyinen talousjohto on sitoutunut.

Johdannaissopimukset ovat lisänneet epävarmuutta ja ennakoimattomuutta kaupungin maksuvelvoitteisiin. Korkokustannusten alentamisen sijaan on otettu iso riski lainojen kokonaiskustannusten kasvusta, joka myös on toteutunut.

Merkittävä osa johdannaiskuluista on siirretty maksettavaksi sen jälkeen, kun itse johdannaisvelka on jo maksettu pois. Nämä velvoitteet jatkuvat pisimmillään 20 vuotta!

Kaupungin herrat ovat sanoneet, että johdannaissopimuksia käytetään riskien hallintaan, eikä keinotteluun. Johdannaisia on kuitenkin joinakin vuosina ollut enemmän kuin tavallisia vaihtuvakorkoisia lainoja. Kaupungin sisäisestä pankista on annettu kaupungin omille yhtiöille vaihtuvaan korkoon sidottuja lainoja enemmän kuin kaupungilla itsellään on ollut vaihtuvakorkoisia lainoja, minkä vuoksi kaupungin näkökulmasta tarkasteltuna johdannaiset on tehty ainakin osittain keinottelumielessä.

kari.naskinen@gmail.com

Yrittäjähenki on osa modernin kapitalismin syntyä

Jyväskylän yliopistossa tarkastettiin torstaina 4.5.2017 Tuomas Möttösen tohtorinväitöskirja Suomen teollistumisen ajan perustajayrittäjistä 1870 - 1990. Möttösen tutkimuksesta selviää kuinka talouden kehittymisvaiheet ovat tarjonneet yritysten perustamiselle erilaisia tilaisuuksia, eivätkä perustajan ominaisuudet ja kyvyt ole ainoa menestystä rakentava tekijä.

Ensimmäiset self made man -tyyppiset perustajayrittäjät raivasivat tietä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen alkoi työkokemuksella olla entistä suurempi rooli perustajayrittäjyydessä. Toisen maailmansodan jälkeen koulutuksen merkitys lisääntyi, kun yrityksen perustamisessa edesauttoi siihen sopiva koulutus. 1960-luvulta eteenpäin yrityksen perustamista edisti kokemus johtajan työstä.

”Yritysten perustajat ovat olleet talouskasvun tekijöitä. Suomalaiseen yrittäjyyteen on kuulunut se, että heitä on tullut erilaisista kansanryhmistä. Tutkimalla yrityksen perustajia voidaan lisätä ymmärrystä yritystoiminnan syntymisen ja laajentamisen mekanismeista”, sanoo Möttönen.

KAPITALISMI VAPAUTTI
YRITTÄJYYDEN ENERGIAN

Möttönen toteaa väitöskirjassaan, että yrittäjyyden yleisen arvostuksen nousu on osa modernin kapitalismin syntyä:

”Siihen kytkeytyy olennaisesti yrittäjän henkilökohtaisen menestyksen tavoittelu ja sen arvostaminen. Moderni kapitalismi perustuu ajatukseen, että ihminen omalla työllään ansaitsee asemansa yhteiskunnassa. Se rakensi väyliä sille, että perustamalla yrityksiä ihmiset voivat menestyä ja päästä arvostettuun asemaan. Moderni kapitalismi vapautti yrittäjyyden energian. Se mahdollisti isojen talousyksiköiden syntymisen ja suurien varallisuuksien kasaantumisen menestyville liikemiehille.”

Kapitalismissa keskeistä on sen psykologinen suuntautuminen kohti voittoja ja varallisuutta. Taloudellista kasvua pidetään mahdollisena ja suotavana, ja katsotaan yksilöiden ponnistusten vaikuttavan kansakuntien varallisuuteen.

Aikaisemmin yleinen asenne oli pikemminkin kasvun vastainen. Sosiaalista nousua ei tavoiteltu, eikä sitä niin ikään tapahtunut. Vasta kapitalismi tarjosi ennen näkemättömän taloudellisen toiminnan vapauden. Merkittävät saavutukset tieteessä ja suunnittelussa näyttivät suunnan 1800-luvun yrittäjille, jotka hyödynsivät niitä kaupallisissa tarkoituksissaan.

Modernin kapitalismin syntyyn sisältyi uudenlaisen yrittäjätyypin esiintulo. Uuden yrittäjän erotti aikaisemmasta yrittäjästä pyrkimys voiton maksimointiin ja yrityksen kasvattamiseen.

STRÖMBERG, AALTONEN,
ASKO-AVONIUS, TIKANOJA

Väitöstutkimuksen kohteina oli 402 perustajayrittäjää, joille on myönnetty 1. tai 2. luokan talouden alan arvonimi (vuori-, teollisuus- ja kauppaneuvokset). He perustivat yleensä paikallisesti suuria yrityksiä, jotka ovat olleet valtakunnallisesti keskisuuria tai pieniä. Osasta pieniä yrityksiä kasvoi suuryrityksiä.

Mukana tutkimuksessa olivat mm. Oy Strömberg Ab (vuorineuvos Gottfrid Strömberg), Aaltosen Kenkätehdas Oy (vuorineuvos Emil Aaltonen), Huhtamäki-Yhtymä Oy (vuorineuvos Heikki Huhtamäki), Oy Karl Fazer Ab (kauppaneuvos Karl Fazer), Asko Oy ja Upo Oy (vuorineuvos Aukusti Asko-Avonius), Salora-Yhtymä Oy (vuorineuvos Fjalar Nordell), Lassila & Tikanoja Oy (kauppaneuvos Frithiof Tikanoja).  Suuryritykseksi on kasvanut 1980-luvun jälkeen SRV-rakennusyhtiö (vuorineuvos Ilpo Kokkila) ja Oras Invest (teollisuusneuvos Erkki Paasikivi).

Heikki Kyöstilän perustamasta Planmeca Groupista on tullut kansainvälisesti menestynyt suuryritys, Tapani Mönkkösen perustamalla Etteplan Oyj:llä on nykyisin lähes 2500 työntekijää eri puolilla maailmaa ja iisalmelaisen Einari Vidgrénin perustama metsäkoneyritys Ponsse työllistää yli 1200 ihmistä.

Toisen maailmansodan jälkeen teollisuus laajeni. Tähän liittyi yritystoiminnan monipuolistuminen. Vaikka alalta poistui perinteisiä käsityöläisyrittäjiä, tuli tilalle uudenlaista toimintaa. Yritysten koot kasvoivat ja yritystoiminnan osuus bkt:sta kasvoi.

SULKANEN, HALTTUNEN,
RAJAMÄKI, KOKKILA

Yksityisyrittäjyyden lisääntyminen näkyy myös yrittäjien toimialojen laajentumisena. Uusista yritystyypeistä voidaan mainita Kari Sulkasen perustama Tiimari Oy, Antero Ikäheimon perustama Lappset Group Oy ja Rabbe Grönblomin perustama Kotipizza Oyj.

Yritystoiminnan laajentuessa ja pienyrittäjyyden yleistyessä alkoi tapahtua kehitystä, jossa yrityksestä erottautui osia pienemmiksi yrittäjävetoisiksi yrityksiksi. Tämän jälkeen yritysostotoiminta on yleistynyt. Lahtelaisesta Upo Oy:stä erottautui kaksi huomattavaa yritystä. Vuonna 1969 Uposta lähti Seppo Halttunen, joka perusti Halton Oy:n, ja 1972 Reino Rajamäki osti Upon pesupöytätuotannon. Rajamäen Stala Oy:n tuoteryhmään tulivat pesupöytien lisäksi ruostumattomat teräsputket ja -palkit sekä erilaiset laitoskalusteet.

Möttösen tutkimuksen kohteena olevista yrittäjistä suurimman yrityksen perusti Ilpo Kokkila, jonka SRV-rakennusyhtiöstä on tullut yksi Suomen suurimmista yrityksistä. Pörssiyhtiöiksi ovat kohonneet lisäksi Honkarakenne Oyj, Ponsse Oyj, Etteplan Oyj ja Kotipizza Oyj.

Perustajayrittäjien syntymäpaikkoja tarkasteltaessa tulee esille, että he ovat syntyneet eri puolilla Suomea. Syntymäpaikat eivät keskity pääkaupunkiseudulle samalla tavalla kuin ammattijohtajien.

Uudenmaan osuus kaikkien perustajayrittäjien syntymäpaikoista on vain 12 %. Osuus ei ole paljon noussut, vaikka väestö on keskittynyt muuttoliikkeen seurauksena Etelä-Suomeen. Yrittäjät ovat syntyneet muualla Suomessa. Tämän voi katsoa kuvaavan sitä, että yritystoiminta on heti yritystoiminnan vapautumisen jälkeen alkanut levittäytyä koko Suomeen.

Syntymäpaikkoja arvioitaessa on huomioitava, että kaupunkien asukasmäärät suhteessa koko maan väkilukuun ovat muuttuneet. Tutkimusjakson alkuvaiheessa eniten ihmisiä asui Varsinais-Suomessa. Helsingin ja koko Uudenmaan läänin osuus oli huomattavasti pienempi. Väestön keskittyminen Etelä-Suomeen on tapahtunut vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Vuosina 1845-90 syntyneistä yleisin synnyinpaikka oli Varsinais-Suomi (noin 11 %). Turku oli merkittävä kauppakaupunki, jonka ympärille kehittyi mittavaa liiketoimintaa. Lisäksi kaupungissa oli kauppakoulu. Toiseksi eniten perustajayrittäjiä oli syntynyt Karjalan alueella (myöhemmin luovutetulla alueella). Viipuri oli vilkas kansainvälinen kauppakaupunki, josta tuli useita suurliikemiehiä.

Eri maakunnilla on erilaisia yrityskeskittymiä. Esimerkiksi Lahden seudulla on ollut runsaasti puunjalostukseen perustuvaa huonekaluteollisuutta, ja Pohjanmaa tunnetaan muuten vain yrittäjävetoisena maakuntana. Lisäksi voi olettaa, että Pirkanmaan vähäiseen painoarvoon vaikuttaa se, että maakunnassa suurteollisuuden asema on ollut hallitseva.

Tässä tutkimuksessa on havaittavissa perustajayrittäjien siirtymä Pohjanmaan rannikolta Helsinkiin. Yrittäjien yleisin kotipaikkakaupunki on Helsinki, jossa kotipaikka on ollut 116 yrittäjällä (28 %). Seuraavaksi yleisimmät kaupungit ovat Turku (9 %), Tampere (6 %), Lahti (5 %), Pori (3 %), Jyväskylä (2 %), Oulu (2 %), Vaasa (2 %) ja Mikkeli (2 %).

kari.naskinen@gmail.com