Roberto Rossellini ja Ferrari

Filmihullu-lehden päätoimittajalta Lauri Timoselta on juuri ilmestynyt elämäkertakirja Federico Fellinistä (Uneksijan sirkus, Rosebud 2021). Kun sivuja on yli tuhat, mahtuu paljon asiaa myös muista elokuvamaailman ihmisistä. Roberto Rossellinista kirjottaessaan Timonen mainitsee, että Rossellini kuului Enzo Ferrarin perhetuttuihin ja osallistui 1953 Jyväskylän Suurajoihin sijoittuen neljänneksi. Kirjailija on näköjään ottanut tämän väärän rallitiedon Wikipediasta, eikä ole autourheilusta tietämättömänä tarkistanut asiaa. Wikipediahan ei ole samanlainen oikean tiedon lähde kuin olivat ennen tietosanakirjat.

Sen verran oikeilla jäljillä Wikipedia kuitenkin on, että Rossellini harrasti kilpa-autoilua. Rossellinin ja Ferrarin läheinen suhdekin oli totta. Kuvassa Rosselini (vas.) on yhdessä ensimmäinen F1-maailmanmestarin Giuseppe Farinan, vaimonsa Ingrid Bergmanin ja Enzo Ferrarin kanssa. Lokakuussa 1954 hän kävi esittäytymässä Ingridin kotimaassa ja osallistui Karlskogan moottoriradalla kilpailuun, jossa kuitenkin keskeytti.

Vuonna 1953 Rosselini osallistui elokuvaaja Aldo Tontin kanssa Mille Miglian 1000 mailin ajoon (kuvassa) Bresciasta Roomaan ja takaisin, mutta Ferrari 250 MM Vignaleen tullut tekninen vika keskeytti ajamisen seitsemän tunnin jälkeen. Kilpailun voitti 10,5 tuntia kestettyään pari Giannino Marzotto - Marco Crosara samanlaisella autolla. Toiseksi tuli Juan Manuel Fangio - Giulio Sala Alfa Romeolla. Mille Miglia oli urheiluautojen MM-sarjan osakilpailu, jonka muita tuttuja nimiä tuolloin Mille Migliassa olivat mm. Peter Collins, Hans Herrmann, Karl Kling, Stirling Moss ja Luigi Musso.

Kova Ferrari-mies Rossellini olikin, 250 MM Vignalen lisäksi hänellä oli ainakin Ferrari 212 Inter Europa Coupe. Yksityistilauksesta Rossellinille muotoiltiin Ferrari 375 MM Berlinetta, ja tämän ”Bergman Coupen” hän antoi lahjaksi vaimolleen. He olivat naimisissa 1950-56.

Rossellinin parhaat elokuvat Wikipediasta tarkistamatta:

Rooma avoin kaupunki (1945)
Saksa vuonna nolla (1947)
Stromboli (1949)
Paisà – vapauden tuli (1946)
Rakkauden ihme (1948)

kari.naskinen@gmail.com

Turun Urheilupuisto 11.7.1957

Heinäkuun 11. päivänä 1957 juostiin Turun Urheiluopuistossa hurja 1500 metriä: maailmanennätys Suomeen kahdelle juoksijalle. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä heti seuraavana päivänä tšekkoslovakialainen Stanislaw Jungwirth rikkoi ennätyksen Stará Boleslavissa.

Lahdessa on myös kaksi hurjaa yleisurheilumiestä, Pentti Vuorio ja Arto Pasanen. Heidän tilastotietoutensa on vailla vertaa. Viimeksi sain Pasaselta tietokilpailukysymyksen, jossa vihjeiden perusteella piti selvittää tuon Turussa juostun kilpailun 12 maaliin tullutta ja yksi keskeyttänytkin. Kolme ensimmäistä ovat tietenkin helppoja luetella, mutta ne muut...

1) Olavi Salsola 3.40,2

2) Olavi ”Tankki” Salonen 3.40,2

3) Olavi Vuorisalo 3.40,3

Tämän jälkeen Pasanen jatkoi kysymyksillä niistä muista juoksijoista. Panen tähän kysymykset ja perään oikeat vastaukset, jotka sain Pasaselta viikkoa myöhemmin:

4) Paransi kolmesti 1000 metrin maailmaennätystä. - Dan Waern 3.40,8.

5) Mies, joka juoksi maaotteluissa Suomen paidassa 4x100, 4x400, 800, 1500 ja 5000 m voittaen kaikki kuusi 5000 metrin kilpailuansa, mutta muilla matkoilla (16 edustusta) ei yhtään voittoa. - Jorma Kakko 3.46,8.

6) 17.1.1935 syntynyt juoksija, jonka kaksosveli juoksi sileän 3000 m 8.31,0 ja esteet 9.17,6. - Pekka Höykinpuro 3.47,0.

7) Edellisten kaksosten isoveli, olympiakisoissakin juossut. - Reijo Höykinpuro 3.47,6.

8) 3000 m hopeaa SM-hallissa ja pronssia 10 km maastojuoksussa 1960-luvulla. - Juhani Kolkkala 3.48,9.

9) Hänen isänsä oli olympiavoittaja. - Matti Nurmi 3.54,8.

10) 3.55,0 Hänen sukunimikaimansa (seura LHS), oli Suomen naisten joukkueessa, joka saavutti EM-pronssia ampumahiihdon 3 x 7,5 km viestissä Minskissä 1998. - Pauli Mallat 3.55,0.

11) 4.00,8 Hänen täyskaimansa piti hallussaan neljä vuotta 1000 metrin ME:tä. Paras ruotsalainen vuoden 1958 maaottelun 5000 metrillä edellään kolme suomalaista, joista kaksi voitti hänet Turun juoksussa. - Sven Lundgren 4.00,8.

12) Kun lisää sukunimeen yhden kirjaimen, saa hänestä Tahkon sukunimikaiman. Ennätykset vuodelta 1957 ja sijoitus sen vuoden Suomen tilastossa: 800 m 45) 1.56,1, 1500 m 74) 4.00,7, 3000 m esteet 90) 10.26,8. Vuoden 2020 tilastossa samoilla ajoilla sijoitukset olisivat olleet: 800 m 35., 1500 m 38., 3000 m esteet 25. - K. Pihala 4.01,4.

Keskeytti Turun ME-juoksussa, järjestävän seuran juoksija, jonka juoksutyyliä monet pitivät Suomen kauneimpana. Voitti 800 metrin SM-hopeaa kaksi vuotta myöhemmin. - Raimo Nordström.

”Pesa” Vuorio laatii parhaillaan kaikkien aikojen yhteenvetoa Kalevan kisojen tuloksista laji lajilta. On Urheilumuseoon säilytettävää aineistoa.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeudenmukaisuus – tarvitaanko mitään muuta?

Edellisten kunnallisvaalien lähestyessä vaimoni Ulla Vaara kysyi, onko minulla hyviä ehdotuksia iskulauseiksi vaalimainontaan. Sanovat niitä nykyisin slouganeiksi. Vähän aikaa mietittyäni vastasin, että pane sinne vain vaatimus oikeudenmukaisuudesta, se pitää sisällään kaiken. En muista, miten silloin kävi, mutta nyt katsoin Lahden demareiden kotisivuilta, mitä Ulla on omalle kohdalleen tällä kertaa pannut: ”Lahti on sydämen asia. Kaupungin keskusta kuuluu kaikille.” Hyviä sanontoja nämäkin.

Oikeudenmukaisuutta on mahdoton toteuttaa kaikkialla ja kaikissa asioissa. Se on utopia, jota pitää kuitenkin tavoitella. Jo tavoitteenasettelu on vaikeaa:

- Onko oikeudenmukaista, että tuloerot ovat suuria?
- Ovatko oikeusistuimien määräämät rangaistukset oikeudenmukaisia, kun suhteutetaan toisiinsa vaikkapa henki- ja talousrikoksista annettuja tuomioita.
- Menevätkö sukupuoltenväliset suhteet ja roolit oikein?
- Onko oikein, että viinalla maksakirroosin aiheuttaneen ihmisen sairautta hoidetaan verovaroin?
- Olisiko oikeudenmukaista, että joukkoliikenne muutettaisiin sen käyttäjille maksuttomaksi?
- Saako mielenosoituksilla tukkia liikenteen?
- Onko ns. suora toiminta hyväksyttävää yhteiskunnallisena vaikuttamisen muotona?
- Onko oikeudenmukaista, että pienemmistä kunnista lopetetaan lukiot?

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yhteiskuntapolitiikassa pyritään länsimaisissa demokratioissa oikeudenmukaisuuteen. Ihannetila on, että päätökset tehdään moraalisesti oikein. Solidaarisuudestakin puhutaan. Tilanteita kuitenkin mutkistaa se, että iso osa ihmisistä ajattelee ja toimii ensisijaisesti omien henkilökohtaisten päämääriensä mukaisesti. Tällöin ei vaatimus oikeudenmukaisuudesta tule mieleen.

Jos Ulla kohta taas kysyy minulta ehdotuksia, valmistauduin toistamaan vanhan vastaukseni jonkun viisaamman perusteluin. Löysin filosofi Teppo Eskelisen kirjoituksen Valtiotieteellisen yhdistyksen lehdestä Politiikasta (16.12.2019), jossa hän toteaa, että ”empatian ja moraalisen paineen voi tavallaan työntää sivuun, kun asiasta maksaminen on mahdollista”. Oikeudenmukaisuuden vajavuuden voi siis paikata rahalla eli sosiaalinen kontrolli vaihtuu taloudellisiksi suhteiksi, moraalinen toiminta taloudellistuu.

Eskelinen ottaa esimerkiksi tutkimuksen, jossa päiväkoteihin luotiin taloudellinen sanktio vanhemmille, jotka hakivat lapsensa myöhässä. Tästä oli tuloksena, että sanktio lisäsi myöhästelyä. Sen sijaan, että olisi koettu huonoa omaatuntoa päiväkodin työntekijöille tulevista ylitöistä, homma voitiin kuitata maksamalla myöhästymissakko.

Helsingin Sanomien vappulehdessä oli paljon juttua hallituksen puoliväliriihestä. Palautettiin mieleen, että vielä 1960-70-luvuilla poliittista keskustelua määrittelivät sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät, mutta nykyisin ”totuus kysytään ekonomisteilta”. Talous on luonnollisesti tärkeä asia, kun pyritään huolehtimaan hyvin myös sosiaalipolitiikasta, mutta on tässä kysymys puhtaasti asenteellisestakin asiasta – mikään ei ole tärkeämpää kuin raha. Tämän takia valtion velanottoakin pidetään ehdottoman vääränä ratkaisuna, vaikka sen avulla oikeudenmukaisuutta pystytään toteuttamaan ainakin paremmin kuin velkaa tekemättä.

Rafael Paasio sanoi: ”Jos et muuten tiedä, mitä teet, ole aina heikomman puolella.”

Tätä vastaan toimii esimerkiksi se työelämää koskeva muutos, jossa yhä enemmän tuodaan esille yksilön oma vastuu itsestään. Työntekijöitä pyritään siirtämään yksityisyrittäjiksi toimivan yrityksen sisälläkin. Tällainen yrittäjämäisempi oleminen ja jatkuva henkilökohtainen kilpailu yleistyy, mikä on omiaan heikentämään solidaarisuutta ja valmiutta yhteistyöhön. Oikeudenmukaisuus ei toteudu, kun mahdollisimman moni ihminen pannaan tarkastelemaan omaa etuaan. Kohta ollaan varmaan tilanteessa, että paikallinen sopiminen työsuhdeasioista ei ole edes paikallista, vaan henkilökohtaista. Jokainen tehköön oman työsopimuksensa yrityksen kanssa.

Edesmennyt ranskalainen kirjailija Henri Barbusse sanoi: ”On olemassa monenvärisiä lippuja samoin kuin on lukemattomia yhteentörmääviä taloudellisia etuja, mutta on vain yhtä lajia ihmisverta, yksi oikeudenmukaisuus ja yksi totuus.”

kari.naskinen@gmail.com

Pienentyneet vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä

Koronakauhun takia ei vappumarsseja järjestetä tänäkään keväänä. Ilman tätäkin on niiden merkitys vähentynyt. Ennen aikaan SDP ja SKDL olivat niin napit vastakkain, että vasemmiston vappumarssejakin piti olla kahdet. Vappu oli vuosikymmeniä työväenliikkeen sisäinen voimainkoitos, jossa kolmantena lenkkinä puolensa valinneena oli ammattiyhdistysliike. Jos koronaa ei olisi, tänä vappuna järjestettäisiin monilla paikkakunnilla SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteisiä vappumarsseja ja -juhlia. Historiantutkija Tapio Bergholm (SDP) sanoo tämän vappuviikon Demokraatti-lehdessä, että ”yhteiset vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä”.

Heikkeneminen näkyy tietenkin vaalituloksissakin, mutta Bergholm tarkoittaa sitä, että taistelu on tietyllä tavalla tauonnut. Työväenliike on sadan vuoden aikana saanut aikaan niin paljon olojen paranemista, että nyt voi jo hengähtää: ”Vapusta on tullut karnevalistinen piknikvappu. Vappumarssille osallistuvat enää leppoisan tapaamisen merkeissä aatteeseen erityisen myötämielisesti suhtautuvat ja järjestöväki.”

Leppoisa on tilanne koko vasemmiston sisällä. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien vihanpitoa ei enää puoluetasolla tarvita, koska Vasemmistoliittokaan ei ole kommunistiseen vallankumoukseen pyrkivä puolue.

Mikään lopullinen asetelma ei tämä vasemmistokonsensuskaan välttämättä ole. Bergholm: ”Esimerkiksi jos työnantajat jatkavat sopimisen ja kompromissien halveksuntaa sekä yrittävät ajaa ay-liikkeen toimintaa alas työpaikoilla, voisi ristiriitojen kärjistyminen tuoda kansan kadulle.”

Vapun alla Stora Enso päätti lopettaa Veitsiluodon paperi- ja sellutehtaansa. Toimitusjohtaja Annica Bresky sanoi syyksi sen yksinkertaisen tosiasian, että paperinkysyntä on pitkään ollut laskussa ja korona on tilannetta entisestään vaikeuttanut. Tuotantoa on maailmassa tällä hetkellä liikaa 15 paperikoneen verran. Sen sijaan kun UPM viime vuonna lopetti paperitehtaan Kaipolassa, sanoi toimitusjohtaja Jussi Pesonen syyksi Sanna Marinin johtaman hallituksen ja ay-liikkeen. Tämän vihapuheensa Pesonen toisti nyt Veitsiluodon tapauksen yhteydessä, mutta ei maininnut, että Stora Enso päätti lopettaa myös Kvarnsvedenin vastaavanlaisen tehtaan Ruotsissa.

Suomen ay-liike ei varmaankaan ole vaikuttanut Kvarnsvedeniin asti. Vaikka Annica Bresky puhui rehellisemmin, niin kyllähän Stora Enson kohdallakin on kysymys vain voittojen maksimoinnista. Yli 30 maassa toimivan yhtiön liikevaihto oli viime vuonna 8,6 miljardia euroa ja liiketulos +650 miljoonaa euroa. Tehtaiden lopettamisilla siis pyritään vain yhä suurempien voittojen saalistamiseen.

Samalla tässä kaikessa on kysymys siitä, että suomalaista sopimusyhteiskuntaa halutaan elinkeinoelämän toimesta romuttaa. Isoille yrityksille pyritään antamaan entistä enemmän valtaa päättää näistä asioista keskenään. Tarkoitus on sivuuttaa työntekijöiden järjestöt kokonaan ja pysyvästi. Näin yksittäinen työntekijä sopisi itse työehdoistaan ja vahtisi itse sitä, että työnantaja vahvempana osapuolena noudattaisi tuota työsopimusta.

Eero Heinäluoma sanoo, että ”jos sopimusyhteiskuntaa puolustavat eivät löydä toisiaan, voi edessä olla myös politiikan balkanilaistuminen. Lisää entistä repivämpiä taisteluja ja paluu lyhytaikaisten hallitusten aikakauteen.” (Demokraatti 29.4.) Tämä kehitys ehkä vaikuttaa vappumarsseihinkin, jos niitä taas vuoden kuluttua pystytään järjestämään.

PUNALIPUT KIELLETTIIN,
SAK HANKALUUKSISSA

Ensimmäisen työväen vappujuhlan Suomessa järjesti Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys 1890 ja ensimmäinen työväestön yhteinen vappukulkue organisoitiin Helsingissä 1895. Särö näin alkaneeseen vappujuhlintaan tuli 1918, kun kansalaissodan voittanut valkoinen osapuoli suhtautui työväen juhlintaan varauksella. Vappujuhlia häirittiin 1920-30-luvuilla säännöllisesti ja esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin tarkkailijat pitivät vappujuhlia silmällä ainakin 1930-luvun alkupuoliskolle saakka. Yksityistä silmälläpitoa oli paljon myöhemminkin, ja ainakin SKDL:n vappumarssille osallistuneet joutuivat joskus vaikeuksiin yksityisillä työpaikoillaan.

Vuonna 1933 sisäasiainministeriö asetti työväen vapputapahtumille rajoituksia: punaisten lippujen käyttö ja uhittelevien työväenlaulujen laulaminen julkisilla paikoilla kiellettiin.

Jatkosodan jälkeen työväenliikkeessä syntyi taas yhteishenkeä, ja mm. Tampereella 1945 sosiaalidemokraatit ja maan alta julkisuuteen päässeet kommunistit järjestivät yhteisen vappujuhlan. Sen järjestivät SDP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKP:n Tampereen piirijärjestö, Tampereen ammatillinen paikallisjärjestö ja TUL:n Tampereen piiri. Jyväskylässä demarien työväenyhdistys järjesti yhteiset vappujuhlat kommunistien kanssa 1945-48.

Näin tapahtui Helsingissäkin. Vuonna 1946 siellä syntyi kuitenkin kärhämä sosiaalidemokraattien suuttuessa siitä, että kommunistit olivat kantaneet yhteisessä vappukulkueessa omien johtomiestensä, esimerkiksi Terijoen hallituksen pääministerin Otto-Wille Kuusisen, isoja kuvia. SDP:n Helsingin kunnallisjärjestö esittikin, ettei SDP enää osallistuisi samoihin vappujuhliin kommunistien kanssa, mutta SDP:n puoluejohto päätti, että yhteisiin vappujuhliin oli mentävä. SDP ei kuitenkaan enää suostunut yhteisiin julisteisiin, kuten kahtena aiempana vuonna.

Todellisuudessa nämä vappuasiat olivat paljon vakavampia johtuen SAK:sta. Se nimittäin halusi 1940-luvun lopusta alkaen pitää ammattiosastot ja ammatilliset paikallisjärjestöt erossa vappujuhlien järjestelyistä. Kovin kiista käytiin 1950 kommunistien johtamien ammatillisten paikallisjärjestöjen oikeudesta järjestää vappujuhlia, jolloin SAK ajautui hajaannuksen partaalle. Rajun arvostelun ja yhtenäisyyspyrkimysten välinen jännite teki SKP:n ay-politiikasta tuolloin tempoilevaa. Ay-liikkeen kommunistien ristiriitaiset pyrkimykset ja toimet johtuivat siitä, että he joutuivat vappukriisin kärjistyessä palvelemaan kahta herraa: kommunististen puolueiden tiedotustoimistoa (Kominform) ja Maailman ammattiyhdistysten liittoa (MAL).

SAK:n kommunistit seurasivat tiukan antisosialidemokraattisen Kominformin linjanvetoja, joiden mukaisesti tuli paljastaa oikeistososialidemokratian antautuminen kotimaisten kapitalistien ja USA:n sodanlietsojien juoksupojaksi. Arabian posliinitehtaan lakko 1948 ja syksyn 1949 lakkoliikkeen katkerat kokemukset tukivat näitä näkemyksiä. Toisaalta juuri noiden kelvottomiksi moneen kertaan paljastettujen sosiaalidemokraattien kanssa oli pyrittävä yhteistyöhön, jotta ay-liike olisi Suomessa vahva ja SAK pysyisi jäsenenä kommunistien johtamassa MAL:ssa.

Tämä SAK:ta koskeva sisältö on sivujuonne SAK:n historiahankkeesta, jonka tutkimustulokset ovat esillä teoksessa Tapio Bergholmin kirjassa Sopimusyhteiskunnan synty I, Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon, SAK 1944-56 (Otava, 2005). Nyt Bergholm tekee kirjaa Mauno Koiviston muistelmista 1955-66, jolloin Koivisto oli Helsingin Työväen Säästöpankin tomitusjohtajana.

kari.naskinen@gmail.com

Evakoille suunniteltiin 1941 erillistä asutuskeskusta

Sisäasianministeriön toukokuussa 1941 asettama komitea sai tehtäväkseen harkita kokonaan uuden asutuskeskuksen perustamista niille Viipurin ja muiden Karjalan alueen evakoille, jotka eivät pystyneet saamaan toimeentuloa ja kunnollista asuntoa tuolloisilta sijoituspaikkakunniltaan. Komitea sai esityksensä valmiiksi, mutta tämän pitemmälle asiassa ei ehditty, sillä kesällä alkanut jatkosota keskeytti suunnittelutyön.

Tällaisen mielenkiintoisen asian tuo esille Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, fil. tri Anu Koskivirta kirjassa Diasporan Viipuri, joka ilmestyi viime vuonna Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran kustantamana. Komitean ehdotus oli, että evakoiden sijoituspaikka muodostettaisiin joko Helsingin viereen sen pohjois-koillispuolelle tai Pohjanmaalle Kokkolan ja Raahen välille.

Talvisodan aikana evakkotaipaleelle lähti yhteensä noin 430 000 ihmistä, joista viipurilaisia noin 73 000 ja Viipurin maalaiskunnasta noin 16 000. Jatkosodan takaisinvaltauksen jälkeen iso osa evakoista palasi vanhoihin koteihinsa, mutta 1944 tuli lopullinen lähtö, kun sota hävittiin. Lisäksi uusia evakkoja tuli Petsamosta. Tilanne oli vaikea sekä konkreeettisesti että asenteellisesti.

Koneen säätiön verkkosivulla on historiantutkijan, fil. tri Tuomas Teporan selvitys noiden aikojen kokemushistoriasta otsikolla ”Itsekkäistä evakoista ja ahneista isännistä”. Koska evakkoja ei lopulta sijoitettu yhteen paikkaan, vaan joka puolelle maata, törmäyksiä paikallisen väestön kanssa syntyi. Siirtyneen väestön mielialaa ja poliittista tahtoa pyrittiin hallitsemaan lohkomalla maata ja asuttamalla ihmisiä elinkeinoaan vastaaville seuduille, sillä äkillistä teollistamista ei pidetty mahdollisena eikä suotavana. Poliittisessa oikeistossa tosin vastustettiin yksityiseen maanomistukseen kajoamista ja pyrittiin ohjaamaan uudistilojen perustamista raivattaville kylmille tiloille pikemmin kuin valmiille viljelysmaalle.

Heti talvisodan jälkeen maaliskuun lopussa 1940 Maavoimien esikunnassa tehtiin tiliä evakuoinnin onnistumisesta. Raportin pontimena oli tarkastella evakuoidun väestön mielialojen vaikututusta karjalaisiin rintamamiehiin, joita ei vielä ollut kotiutettu armeijasta uusille asuinpaikoilleen. Tepora toteaa, että arviossa ei hymistelty. Raportti listasi suurimmat epäkohdat:

- Kylmä ja ynseä vastaanotto
- Siirtoväkeen kohdistunut kiskomishalu
- Evakoita pidettiin muukalaisina ja haukuttiin Hämeessä sekä Lounais-Suomessa ”ryssiksi”
- Siirtoväen muutenkin pienien ansiomahdollisuuksien tahallinen rajoittaminen.

Johtopäätökseksi tuli, että nämä epäkohdat ”ennen pitkää vaarantavat kansamme sodan aikana saavuttamaa eheyttä ja sen johdosta sekä välittömästi tulevat horjuttamaan puolustustahtoamme”.

Kaltoin kohtelu tuotti katkeruutta evakkojen keskuudessa. Tämä vaikutti myös siirtoväen sotilaiden mielialaan. Uusilla asuinsijoillaan olleet evakot kertoivat asioiden tilasta miesväelleen ja uhkasivat, että kun miehet pääsevät lomalle, tämä kostetaan – katsotaan sitten, kuka on kuka. Epäsopua lisäsi sekin, että moni suomenkielinen syytti ruotsinkielisiä rintamamiehiä vihollisen läpimurrosta Summassa. Osansa saivat ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Neuvostoliittoa tukeneet saksalaissotilaat, joita uskottiin nähdyn rintamalla puna-armeijan apuna. Eniten pelättiin, että kansa kääntyy herroja vastaan.

Tepora kirjoittaa, että yleisintä oli kuitenkin siirtoväen syyttely sodan seurauksista. Samalla siirtoväki itse osallistui erilaisten huhujen levittämiseen. Erityisesti ruotsinkieliset olivat karjalaisten tulilinjalla.

ENITEN EVAKKOJA
HÄMEEN LÄÄNISSÄ

Kesällä 1940 hyväksytyn pika-asutuslain mukaiset maanostot ja -luovutukset sekä evakuoitujen siirrot pysyviksi kaavailluille sijoituspaikoille alkoivat vasta kesänkorvalla 1941. Sijoitusten toimeenpano jäi pitkälti kesken jatkosodan alettua, mutta lain nojalla Suomeen ehdittiin perustaa sitä ennen noin 13 000 valmista ja puolivalmista uutta tilaa. Lisäksi evakoita oli jo ennen pika-asutuslain säätämistä siirrelty pitäjästä toiseen ns. tasoitussiirroissa, joilla tasattiin evakoiden sijoituksen aiheuttamaa rasitusta eri kuntien kesken. Evakoiden asunto-oloja parannettiin, sillä moniin kuntiin oli evakuoinnin paineessa ahdettu ihmisiä sankoin joukoin sietämättömiin oloihin. Talvisodan väestönsiirto oli massiivinen ja suunnitelmattomuudessaan osaksi improvisoitu operaatio niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin.

Sotien loputtua tilanne oli joka tapauksessa yllättävän hyvin hallinnassa. Missään muualla maailmassa ei vastaavaan operaatioon ole edelleenkään pystytty. Vuoden 1949 lopussa oli siirtoväen määrät lääneittäin tällaiset:

Hämeen lääni 73 812
Uudenmaan lääni 69 801
Turun ja Porin lääni 67 922
Kuopion lääni 50 484
Kymen lääni 42 264
Vaasan lääni 35 142
Mikkelin lääni 25 051
Oulun lääni 13 279
Lapin lääni 8 003

MAAHERRAN ISTUINTA
KAAVAILTIIN LAHTEEN

Suurimmiksi viipurilaisten keskittymiksi muodostuivat Lahti, Tampere, pääkaupunkiseutu ja Turku. Diasporan Viipuri -kirjassa muistutetaan taas Lahden kaupunginjohtajana 1938-42 toimineen Uuno Takin (SDP) merkityksestä: ”Hän oli houkutellut talvisodan jälkeen viipurilaisia yrittäjiä lupaamalla edullisia toimitiloja, tontteja ja lainoja. Lahden tärkeää merkitystä siirtoväkeä vastaanottaneena kaupunkina kuvastaa sekin, että valtiovalta suunnitteli 1940-luvun puolivälissä lääniratkaisua, jossa entisen Viipurin läänin kymenlaaksolainen osa olisi liitetty Päijät-Hämeen kanssa yhteisten lääninrajojen sisälle ja maaherranistuin sijoitettu Lahteen. Ajatus läänin hajottamisesta kahtia ja sen rajojen avartamisesta länteen kaatui kuitenkin kaikkien Kymen läänin kuntien jyrkkään vastustukseen.”

(Diaspora tarkoittaa suoraan kreikan kielestä käännettynä hajaannusta, hajallaan asumista. Se merkitsee muuttoa, jossa jokin kansallinen tai uskonnollinen ryhmä joutuu siirtymään uudelle asuma-alueelle tai toiseen maahan. Diasporassa kansa tai ryhmä säilyttää oman identiteettinsä, vaikka elääkin eristyksessä alkuperäisestä kulttuuristaan. - Mitä joukkoliikennevälinettä Helsingissä asuvat juutalaiset käyttävät? Diasporaa.)

Kirjan monista aiheista yksi käsittelee suomalaisten nykynuorten käsityksiä Viipurista. Fil. tri Chloe Wells Itä-Suomen yliopistosta kirjoittaa ryhmäkeskusteluista, joihin osallistui 325 lukiolaista yhdessätoista kaupungissa. Eräs lukiolainen vastasi niiku kysymykseen ”tulisiko Viipurin olla osa Suomea”:

”Onhan se periaatteessa hienoo et se on niinku nyt sit Venäjän, tai silleen et se on vaa periaatteessa muisto. Tai sillee. Et must tuntuu että sitä ei arvostettais Suomessa niin kovasti jos se ois Suomella tällä hetkellä. - - - Nii, must tuntuu et se niinku, se on vaa semmonen muisto, kaunis muisto siit et se oli kerran Suomen.”

kari.naskinen@gmail.com

Koronavirus on kuin kopiokone

Mikrobit ovat organismeja, joita voi paljain silminkin havaita, kun niitä on oikein paljon, esimerkiksi homeet ja hiivat. Viruksetkin ovat karkeasti ottaen mikrobeja, mutta jotkut asiantuntijat sanovat, etteivät sittenkään ole. Mikrobeja on luonnossa niin paljon, että niiden yhteinen biomassa maapallolla on suurempi kuin ihmiskunnan massa. Mikrobit aloittivat elollisen elämänkin maapallolla, jo ennen Aatamia ja Eevaa. Mikrobeja on kaikkialla kaikenlaisissa olosuhteissa, maalla, meressä ja ilmassa, jopa peruskalliosta ja jäätiköiden alta niitä on löydetty.

Mikrobeja käytetään hyödyksi esimerkiksi oluen ja viinin sekä juuston valmistuksessa. Samoin niitä tarvitaan antibioottien valmistamiseen. Kasvien, eläinten ja ihmisten kannalta mikrobit ovat välttämättömiä. Ihminen tarvitsee niitä ihoonsa, limakalvoihinsa ja ruuansulatuskanaviinsa. Lisäksi mikrobit tuottavat elimistössä elintärkeää K-vitamiinia. Toisaalta esimerkiksi bakteerit voivat aiheuttaa tulehduksia ja tartuntatauteja.

Mutta ne virukset, nyt koronavirus. Siitä ei ole muuta kuin valtavasti haittaa. Jotkut tukijat ovat sitä mieltä, että virukset eivät ole eläviä, koska niillä ei ole solurakennetta eikä omaa aineenvaihduntaa. Virukset eivät varsinaisesti pysty edes lisääntymään, vaan tiedemiehet kuvaavat asiaa niin, että viruksen on tunkeuduttava isäntäsolun sisälle, jossa ne tekevät itsestään uusia kopioita. Kysymys on näin maallikon mielestä ilmeisesti samanlaisesta tapahtumasta kuin kopiokoneen kanssa: kopiokone ei luo itse uusia kopioita, vaan monistaa vanhoja. Koronavirus on tällainen kopiokone, joka merkitsee kopioitavan kappalemäärän kohdalle vaikkapa tänään tuhat miljardia kopiota ja painaa aloita-nappulaa.

Perehdyin asiaan kuuntelemalla Helsingin yliopiston virologian dosentin Mika Salmisen luennon. Hän kertoi, että mikrobi havaittiin ensimmäisen kerran 1600-luvun lopulla Hollannissa ja että eläinkokeilla voitiin 1800-luvun lopulla Saksassa todeta, että mikrobit aiheuttavat kulkutauteja. Näitä epidemioita vastaan pystyttiin sittemmin kehittämään rokotteita, joiden ansiosta Suomessa on saatu kurkkumätä, polio ja tuhkarokko loppumaan. Koronaa vastaan tämä taistelu on vasta alussa.

Salminen pohti luennossaan sitä, miltä maailma näyttäisi, jos mikrobien ja viruksien olemassaolosta ei tiedettäisi mitään. Ei hän siihen varsinaisesti vastausta osannut antaa, mutta vielä 1800-luvulla tilanne oli sellainen, että tarttuvien tautien uskottiin leviävän ilmassa leijailevissa huuruissa, varsinkin kaupunkien köyhissä osissa. Tästä ilmiöstä käytettiin nimeä ”miasma”, joka tulee vanhasta kreikan kielen sanasta ”miainein” (saastuttaminen). Malaria puolestaan sai nimensä vanhasta italian kielen termistä ”mala aria” (paha ilma).

Nyt joka tapauksessa näistä asioista tiedetään paljon ja koronavirusta vastaan taistellaan rokotusten avulla. On kuitenkin myös perusjuntteja, joiden huuruinen ajatus on, että koko koronavirusasia on salaliitto. Samaa huurua on tämän porukan väite siitä, että ilmastonmuutos on valtaa pitävän klikin hämäyspuhetta. Tutkimus- ja tilastotiedot ovat heille pelkkää miasmaa.

Samanlaiseksi hämäykseksi tämä outo ryhmä väittää holokaustia. Yhtä pölkkypäistä on nyt Suomessakin jonkin verran julkisuutta saava rokotevastaisuus. Perusjuntit uskovat, että maailman johtoeliitin salaliitto on saanut valtaansa maailman kaikki lääkärit, poliitikot ja viranomaiset. Näitä kahden viimeisen kappaleen ajatuksia ei Salminen esittänyt, mutta tältä tilanne nyt näyttää.

kari.naskinen@gmail.com

Lätty rumpuun

Olen kymmeniä vuosia katsonut ja kuunnellut jääkiekkoa televisiosta niin tarkkaavaisesti, että pystyisin helposti auttamaan selostustehtävissä. Terminologia on tuttua, ja yhtenä iltana jo harjoittelin panemalla äänen telkkarista pois:

”Nyt aloituksesta pikkumusta liikenteeseen. Aaltonen saa sen ykkösellä ja antaa lättysyötön Kangasniemelle, no siihen se pysähtyy, sillä vastustajan träppi on vastassa. Limpun saa Kauppinen, joka on talentti tuleville vuosille. Kauppinen iskee kuminpalan vantaimerilla yli sinisen, mutta Kousa syö kumia, koska on hyvässä positiossa. Mutta heti uusi yritys, Oksasen vetolaukaus lähtee hyvin, mutta Lehtinen maalissa ottaa sen ykkösellä.

Coutsi huutaa jotain Immoselle, joka hukkaa pelivälineen, jaa ei, nyt Immonen sittenkin pääsee läpiajoon, Immonen pelasi ennen Heinolassa, jossa teki runkosarjassa 77 tehopistettä, sitten hänet varattiin Martinsvilleen kuudennella kierroksella, mutta ei kuitenkaan päässyt koskaan AHL:ään, kaikkien aikojen tilastossa Immosella on 305 pistettä. Viime kaudella hän teki 30 maalia ja antoi 15 maalisyöttöä, ai jaha, nyt siellä taisikin tulla byyri. Katsotaanpa hidastuksesta, kyllä kyllä, on se kaappi, meni raudan kautta uuniin.

Sitten taas Lehtiseltä hieno torjunta, oikein geimseiver, sillä kova laukaus ei mene katiskaan. Lehtonen antaa limpun Matiskaiselle, joka vetää irtomustan suoraan syötöstä ränniin. Sieltä sen hakee Keinonen, joka viivelähdöllä vie palan syvään jalalla. Anttila tulee kuitenkin jalkakynällä ja vie takakarvauksella kiekon. Siihen ottelu kuitenkin päättyy, summeri soi ja ylihuomenna on vuorossa geim seven. Sitten täytyy vain toivoa, että hermokontrolli pitää ja katsotaan kumpi menee päätyyn asti."
- - -
Yksi asia on kuitenkin vielä selvitettävä. Kun selostajat ovat monta kertaa sitä mieltä, että kahden pelaajan nahistellessa vain suurempi syyllinen pitäisi panna jäähylle, mutta pannaan molemmat, niin selostajat puhuvat Salomonin tuomiosta. Tarkoittavat siis löperöä päätöstä tuomarilta. Todellisuudessa salomonintuomiolla tarkoitetaan kuitenkin päinvastaista eli nimenomaan oikeudenmukaista tuomiota.

Raamatun Kuninkaiden kirjasta voi lukea kuningas Salomon luokse tulevasta kahdesta samassa huoneessa asuvasta portosta, jotka molemmat olivat synnyttäneet pojan. Toisen naisen poika oli kuollut yöllä, jolloin hän oli vienyt sen toisen naisen luo ja he alkoivat sitten riidellä eloon jääneestä pojasta. Salomo uhkaa viiltää pojan kahtia miekallaan ja antaa puolikkaat kummallekin. Toinen nainen suostuu siihen, mutta toinen pyytää Salomoa säästämään pojan hengen ja antamaan toiselle naiselle. Tästä Salomo näki kumpi naisista oli lapsen oikea äiti, jolle lapsen eloonjääminen oli tärkeämpi. Näin Salomo teki oikeudenmukaisen ratkaisun ja äiti sai poikansa. Salomon tuomio on siis esimerkki viisaasta tuomiosta, jota ei pantu tasan, vaan oikeus voitti. Jääkiekkoselostajat kuitenkin sanovat salomonintuomioksi mielestään huonoa tuomiota, mutta he ilmeisesti ovat lopettaneet lukemisen siihen miekalla kahtia viiltämisen kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com