Oikeudenmukaisuutta on mahdoton
toteuttaa kaikkialla ja kaikissa asioissa. Se on utopia, jota pitää
kuitenkin tavoitella. Jo tavoitteenasettelu on vaikeaa:
-
Onko oikeudenmukaista, että tuloerot ovat suuria?
- Ovatko
oikeusistuimien määräämät rangaistukset oikeudenmukaisia, kun
suhteutetaan toisiinsa vaikkapa henki- ja talousrikoksista annettuja
tuomioita.
- Menevätkö sukupuoltenväliset suhteet ja roolit
oikein?
- Onko oikein, että viinalla maksakirroosin
aiheuttaneen ihmisen sairautta hoidetaan
verovaroin?
- Olisiko oikeudenmukaista, että joukkoliikenne
muutettaisiin sen käyttäjille maksuttomaksi?
- Saako
mielenosoituksilla tukkia liikenteen?
- Onko ns. suora toiminta
hyväksyttävää yhteiskunnallisena vaikuttamisen muotona?
-
Onko
oikeudenmukaista, että pienemmistä kunnista lopetetaan
lukiot?
Listaa
voisi jatkaa loputtomiin. Yhteiskuntapolitiikassa pyritään
länsimaisissa demokratioissa oikeudenmukaisuuteen. Ihannetila on,
että päätökset tehdään moraalisesti oikein.
Solidaarisuudestakin
puhutaan. Tilanteita kuitenkin mutkistaa se, että iso osa ihmisistä
ajattelee ja toimii ensisijaisesti omien henkilökohtaisten
päämääriensä mukaisesti. Tällöin ei vaatimus
oikeudenmukaisuudesta tule mieleen.
Jos Ulla kohta taas
kysyy minulta ehdotuksia, valmistauduin toistamaan vanhan vastaukseni
jonkun viisaamman perusteluin. Löysin
filosofi Teppo
Eskelisen kirjoituksen
Valtiotieteellisen yhdistyksen lehdestä
Politiikasta
(16.12.2019),
jossa hän toteaa, että ”empatian ja moraalisen paineen voi
tavallaan työntää sivuun, kun asiasta maksaminen on mahdollista”.
Oikeudenmukaisuuden vajavuuden voi siis paikata rahalla eli
sosiaalinen
kontrolli vaihtuu taloudellisiksi suhteiksi, moraalinen toiminta
taloudellistuu.
Eskelinen
ottaa esimerkiksi tutkimuksen, jossa päiväkoteihin
luotiin taloudellinen sanktio vanhemmille, jotka hakivat lapsensa
myöhässä. Tästä
oli tuloksena,
että sanktio lisäsi
myöhästelyä.
Sen sijaan, että olisi koettu huonoa omaatuntoa päiväkodin
työntekijöille
tulevista ylitöistä, homma voitiin kuitata
maksamalla myöhästymissakko.
Helsingin
Sanomien vappulehdessä oli paljon juttua hallituksen
puoliväliriihestä. Palautettiin mieleen, että vielä
1960-70-luvuilla poliittista keskustelua määrittelivät sosiologit
ja yhteiskuntatieteilijät, mutta nykyisin
”totuus kysytään ekonomisteilta”. Talous on luonnollisesti
tärkeä asia, kun pyritään huolehtimaan hyvin myös
sosiaalipolitiikasta, mutta on tässä kysymys puhtaasti
asenteellisestakin asiasta – mikään ei ole tärkeämpää kuin
raha. Tämän takia valtion velanottoakin pidetään ehdottoman
vääränä ratkaisuna, vaikka sen avulla oikeudenmukaisuutta
pystytään toteuttamaan ainakin paremmin kuin velkaa
tekemättä.
Rafael
Paasio
sanoi: ”Jos
et muuten tiedä, mitä teet, ole aina heikomman puolella.”
Tätä
vastaan toimii esimerkiksi se työelämää koskeva muutos, jossa yhä
enemmän tuodaan esille yksilön oma vastuu itsestään.
Työntekijöitä pyritään siirtämään yksityisyrittäjiksi
toimivan yrityksen sisälläkin. Tällainen yrittäjämäisempi
oleminen
ja jatkuva henkilökohtainen
kilpailu yleistyy, mikä
on omiaan
heikentämään
solidaarisuutta ja valmiutta yhteistyöhön. Oikeudenmukaisuus
ei toteudu, kun mahdollisimman moni ihminen pannaan tarkastelemaan
omaa etuaan. Kohta
ollaan varmaan tilanteessa, että paikallinen sopiminen
työsuhdeasioista ei ole edes paikallista, vaan henkilökohtaista.
Jokainen tehköön oman työsopimuksensa yrityksen
kanssa.
Edesmennyt
ranskalainen kirjailija Henri
Barbusse sanoi:
”On olemassa monenvärisiä lippuja samoin kuin on lukemattomia
yhteentörmääviä taloudellisia etuja, mutta on vain yhtä lajia
ihmisverta, yksi oikeudenmukaisuus ja yksi
totuus.”
kari.naskinen@gmail.com
