Vallankumous Kuubassa jatkuu virheitä korjaten

Tässä kuvassa on paljon. Valta vaihtui, kun Raul Castron (89) seuraajaksi Kuuban kommunistisen puolueen (PCC) keskuskomitean ensimmäiseksi sihteeriksi tuli Miguel Díaz-Canel Bermúdez (60). Jo ennen tätä virallista vaihdosta Castro sanoi nelipäiväisessä puoluekokouksessa Havannassa, että niin kauan kuin hän elää, hän on edelleen valmis puolustamaan vallankumousta, isänmaata ja sosialismia. Politiikan asiantuntijoiden mukaan Díaz-Canel on samoilla linjoilla kuin on ollut Castron dynastia. Edelleen on Kuubassa tunnettu sanonta ”Yo Soy Fidel” (Minä olen Fidel), jolla kansalaiset kunnioittavat Fidel Castron saavutuksia. Díaz-Canelin toistama sanonta puolestaan on: ”Somos Continuidad” (Me olemme jatkuvuus).

Kuvassa Raul Castrolla ja Miguel Díaz-Canelilla on koronamaskit. Kuubassa tilanne on vaikea. Rokotuksia ei vielä ole aloitettu, koska valtion oma lääketeollisuus kehittää koronarokotetta, jolla vasta rokotukset aloitetaan, ja tarkoitus on tällä rokotteelle auttaa myös muita Latinaisen Amerikan maita.

Korona on poikkeuksellisen hankala asia Kuuballe, koska sen takia on turismi sinne pysähtynyt. Tällä on valtava vaikutus, sillä turismi on jo pitkään ollut Kuuban suurin tulonlähde. Tällä hetkellä Kuuba on talouskriisissä, suuressa inflaatiovyöryssä ja jonot elintarvikekauppojen ulkopuolella ovat palanneet. Tätä taloustilannetta pahensivat USA:n kiristyneet pakotteet Donald Trumpin aikana, eikä Joe Bidenin politiikka ole helpottanut tilannetta, sillä hän on sanonut, ettei Kuuba kuulu nyt prioriteettiasioihin USA:n ulkopolitiikassa. Näin on otettu selvästi takapakkia Barack Obaman ajoista.

VALLAKUMOUKSELLISIN ASIA
VALLANKUMOUKSESSA ON PUOLUE

Ajankohtaiseen vaiheeseen osui, kun seurasin tutkijatohtori Petra Kuivalan viisiosaisen luentosarjan Helsingin työväenopistosta. Hän asui Kuubassa 2014-17 tehdessään väitöskirjatutkimusta Helsingin yliopistolle. Tuolloin Petra Kuivala pääsi myös työskentelemään aiemmin tutkijoilta suljettuihin arkistoihin. Hän tarkasteli ensimmäisenä ulkomaalaisena tutkijana vallankumoukseen ajoittuvia katolisen kirkon arkistolähteitä. Nyt hän toimii tutkijana Helsingin ja Harvardin yliopistoissa.

Petra Kuivalan väitöstutkimus tarjoaa merkittävää uutta tietoa katolisen kirkon, kuubalaisten katolilaisten ja Kuuban vallankumouksen suhteista. Mikään ei kuitenkaan mene ohi PCC:n. Kommunistinen puolue on vallankumouksellisin voima vallankumouksessa. Siksi PCC:n pääsihteeri on myös Kuuban tasavallan presidentti. Tässä tosin oli pientä säätöä viimeiset kolme vuotta, kun Raul Castro luopui presidenttiydestä 2018 ja tilalle tuli Díaz-Canel. Näin haluttiin tehdä uudelle johtajalle loivempi siirtymä ykkösmieheksi. Aiemmin Díaz-Canel oli toiminut ensimmäisenä varapresidentinä vuodesta 2013 ja sitä ennen opetusmisterinä 2009-12.

Mikä muuttuu nyt, on oleellinen kysymys. Petra Kuivala sanoi, että Kuuban vallankumouksessa on ollut monta käännekohtaa, sillä vallankumous Kuubassa on ollut dynaaminen prosessi, joka jatkuu yhä muuttuen ja uudistuen koko ajan.

”Viime vuosikymmenten yksi iso muutos oli uuden perustuslain säätäminen 1976, jolloin Kuuballe julistettiin virallisesti kommunistinen ja ateistinen yhteiskuntajärjestys. PCC nousi maan johtoon eli Fidel Castro henkilönä jäi sille alisteiseksi. Tämä oli lopullinen ja johdonmukainen seuraus siitä, että joulukuussa 1961 Casto oli sanonut kysymyksessä olevan marxilainen, leniniläinen, sosialistinen vallankumous”, kertoi Petra Kuivala.

Jo 1980-luvulla käynnistyi kuitenkin ”oikaisukampanja” (Rectificacion). Alettiin korjata havaittuja virheitä ja muuttaa vallankumousta. Tämä tarkoitti sitäkin, että uskontoa alettiin taas ymmärtää, kun lähdettiin siitä, että kannattaa pitää uskovat mieluummin ystävinä kuin vihollisina. Fidel Castro jopa houkutteli paavi Johannes Paavali II:ta vierailulle, mutta tämä toteutui vasta 2015 paavi Franciscuksen tehdessä Kuubaan viikon kestäneen vierailun, ja uudestaan 2016. Noiden vierailujen aikana Kuuban johtajana oli jo Raul Castro.

Petra Kuivalalla oli näköalapaikka näihin tapahtumiin, sillä Kuuban katolinen kirkko ja ulkoministeriö kutsuivat hänet viralliseksi tarkkailijaksi niihin.

BARACK OBAMA JA
ROLLING STONES

Vuosi 2016 oli huippu. Ensin Barack Obama vieraili Kuubassa ja samalla viikolla tuli Rolling Stones. Pitkänäperjantaina Rolling Stones piti konsertin urheilupuiston alueella ja paikalla oli myös Petra Kuivala.

”Ei ole virallisia lukuja yleisömäärästä, mutta ne liikkuvat 500 000:n ja miljoonan välillä. Tunnelataus siellä oli valtava. Ihmiset kokivat taitekohdan ja tiedostivat käsillä olevan muutoksen”, kertoi Petra Kuivala.

”Näiden isojen tapahtumien jälkeen on tullut takapakkia. Vuonna 2014 Obaman aikana uudelleen solmitut diplomaattisuhteet kyllä ovat voimassa, mutta kanssakäymisen normalisointi ei Obaman jälkeen ole onnistunut. Oman muutoksen aiheutti näitä ennen Neuvostoliiton loppuminen, minkä seurauksena Kuuba on lisännyt yhteistyötä erityisesti Kiinan kanssa. Sieltä Kuuba saa nykyisin esimerkiksi linja-autoja, käyttötavaroita koteihin ja energiateollisuudessa tarvittavia koneita ja laitteita.”

Kuuban sisäisessä muutoksessa iso asia oli, kun turismi saavutti saaren 1990-luvulla. Nyt se on Kuubassa pääelinkeino, jota saavat harrastaa myös yksityiset ihmiset ja yritykset tietyin rajoituksin, mutta niitä osataan tietenkin kekseliäästi kiertää. Raul Castron aikana sallittiin ulkomaiset investoinnit matkailuelinkeinoon ja yksityisyrittäjyyden annettiin toimia. Ihmiset voivat vuokrata asuntojensa huoneita turisteille, pitää pieniä ravintoloita, toimia matkaoppaina, kampaajina, kosmetologeina jne.

”Vallankumouksen kärkiasioita ovat tällä hetkellä edelleen maksuttomaan koulutukseen ja tieteeseen panostaminen, josta koronarokotteen kehittäminen on hyvä esimerkki”, sanoi Petra Kuivala.

ATEISMI POIS
PERUSTUSLAISTA

Petra Kuivala sanoi uskonnon läsnäolon kommunistisessa yhteiskunnassa olleen mielenkiintoinen paradoksi:

”Uskonnon ja vallankumouksen liittymäkohdat ovat tulleet näkyviin erityisesti ihmisten arjessa. Arkistolähteet ja tekemäni haastattelut valottavat aiemmin hiljaisiksi jääneitä kuubalaisia katolisia kokemuksia elämästä vallankumouksessa. Kirkkoinstituution ja vallankumouksen virallisten rakenteiden rinnalla suuri joukko kuubalaisia on elänyt elämäänsä uskonnon ja vallankumouksen rajapinnoilla. Sekä katolilaiset että kommunistit ovat kohdanneet toisiaan kouluissa, työpaikoilla, naapurustoissa ja kaduilla.”

”Ateismi poistettiin perustuslakiuudistuksessa 1991-92, joten uskonnonvapaus tuli takaisin. Tästä oli hyötyä silläkin tavalla, että kirkon diakoniatyö auttoi ihmisiä vaikeassa tilanteessa, kun oli pulaa ruuasta ja säännöstelykortit tulivat. Samoihin aikoihin alkoi musta pörssi -toiminta, joka jatkuu yhä.”

kari.naskinen@gmail.com

Adolf-poitsun syntymäpäivä 20.4.

 

Ja kukas vauveli se siinä nuttusillaan?
Sehän on pikku Adi, Hitlerin perheen poika.
Mahtaako hänestä kasvaa oikeustieteen tohtori?
Tai kukaties tenori Wienin oopperaan?
Kenen onkaan tämä kätönen, korva, simmu?
Kenen pieni pömppömasu täynnä maitoa:
kirjanpainajan, lääkärin, kauppiaan, papin?
Minne nämä töppöset lopulta vaeltavat, minne?
Puutarhaan, kouluun, toimistoon, vihkialttarille -
ehkä pormestarin tyttären kanssa?
Tutti, vaippa, kuolalappu, helistin,
terve poikalapsi, Jumalan kiitos, koputetaan puuta.

(Ote puolalaisen Nobel-kirjailijan Wislava Szymborskan runosta ”Ensimmäinen valokuva Hitleristä”, suomentanut Martti Puukko, Parnasso 2/1998)

Viimeinen sinetti

Saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Maailman ääriin (1991) on Max von Sydow taas tekemisissä lopun aikojen kanssa. Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä (1957) hän on keskiaikainen ritari, joka pelaa Kuoleman kanssa shakkia panoksena elämä. Wendersin elokuvassa on kysymys tätäkin laajemmasta asiasta, kuten käy ilmi jo elokuvan alkuperäisestä nimestä Bis ans Ende der Welt (Maailman loppuun asti). Tämä harvoin nähty, lähes viisituntinen elokuva tuli televisiosta viime lauantaina ja Yle Areenassa se on nähtävissä 30.5. asti. Elokuvateattereissa se on esitetty puolet lyhyemmäksi typistettynä.

Se on tieteiselokuva, joka on entisestään ajankohtaistunut. Tohtori Henry Faber (von Sydow) on kehittänyt laitteiston, jonka avulla ihmisen aivoimpulssit voidaan muuttaa kuviksi. Kun aivotoiminta muodostaa unia, päästään niistäkin perille. Mahdollista on myös päinvastaisesti projisoida menneitä asioita vaikkapa lapsena sokeutuneen ihmisen aivoihin ja hänen koettavikseen. Elokuvassa tämä kohdehenkilö on Faberin puoliso (Jeanne Moreau).

Monet ovat keksinnön perässä, tietenkin myös Yhdysvaltain hallitus, joka on pannut CIA:n asialle ja luvannut sen löytämisestä 500 000 dollarin palkkion. Summa on pieni, ja jos tällainen elokuva tehtäisiin nyt, löytöpalkkioon voitaisiin panna pari nollaa lisää.

En muista kuka, mutta joku elokuvassa muistuttaa, että Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella ”Alussa oli sana”. Enää ei sanalla ole sillä tavoin itsenäistä merkitystä, että sanominen ei jää henkilökohtaiseksi ilmaisuksi, koska yksityisyyttäkään ei enää ole. Kuka tahansa voi varastaa kenen tahansa sanomiset ja niiden avulla myös mielipiteet, joita voi käyttää väärin.

Elokuvassa lähestytään vuosituhannen vaihdetta. Keskeinen asia on ihmisten ja organisaation välinen kommunikointi, joka on muuttunut nopeaksi ja kaikki esteet voittavaksi. Yhteydet toimivat, eikä pakoon pääse mihinkään, paitsi että tohtori Faber on onnistunut tekemään laboratorionsa kallioluolaan aboriginaalien alueelle Australiassa. Lisäksi tähän lopun ajan lähestymiseen liittyy se, että Intiasta on lähetetty satelliitti, jonka mukana on ydinräjähdepanos. Wenders näkee sen kuitenkin pienempänä uhkana kuin ihmisten yksityisyyden menettämisen.

Johanneksen evankeliumia lähempänä on Johanneksen ilmestys, jonka seitsemäs sinetti on lopullisesti avautumassa. Olemme koko ajan seurannassa. Meitä ”profiloidaan” kauppojen kassoilla, kun maksamme ostoksemme kortilla tai kun valitsemme seurattavia asioita internetistä. Sattumaako vain, mutta edellisiltana tuli televisiosta James Ponsoldtin elokuva The Circle (2017), jossa somefirman johtaja sanoo: "Tietäminen on hyvä asia, mutta kaiken tietäminen vielä parempi."

Kun ostan verkkokaupasta Sergei Eisensteinin ja Andrei Tarkovskin elokuvia ja kirjoitan niistä tähän blogiini sekä katson KHL:n meneillään olevia finaaliotteluita, olen USA:n tiedusteluviraston NSA:n algoritmien perusteella luultavasti Putinin trolli. Tätä profiiliani vahvistaa se, etten ole isänmaallinen, koska käyn ruokaostoksilla Lidlissä enkä Citymarketissa tai Prismassa.

Kaikki sosiaaliseen mediaan kirjoitettavat tekstit kirjautuvat myös talteen. Kun tämän kaiken ynnää yhteen Wendersin elokuvan kanssa, päästään siihen, mistä elokuvassa on kysymys: ihmisten mielen hallintaan, aivopesuun ja sensellaiseen. Amerikkalainen politiikantutkimuksen professori Lance deHaven-Smith Floridan valtionyliopistosta kirjoitti 2013 kuinka CIA keksi John F. Kennedyn jälkeen termin ”salaliittoteoria” ja jyskytti ihmisten mieliin, että Kennedyn murhasi yksinäinen hölmö Lee Harvey Oswald, joka murhattiin poliisin huostassa ennen kuin häntä voitiin kuulustella (deHaven-Smith: Conspiracy Theory in America).

Mikä on seuraava askel? Jos menneisyyttä voi projisoida ihmisten mieleen, voisiko menneisyyttä myös muuttaa?

Lisäksi Wenders kantaa huolta siihen, mihin uusi informaatioteknologia pahimmillaan johtaa. Vaikka ns. älypuhelimia ei vielä elokuvan valmistuessa ollut, Wenders hämmästyttävästi ennustaa, että ihmisten kiinnostus jotain tällaista kohtaan kasvaa valtaviin mittoihin. Vaikka ihmiset ovat näiden laitteiden välityksellä aikaisempaa enemmän tekemisissä toistensa kanssa, ei empatiakyky ylitä sitä, mitä on itsekkyys ja omien tunteiden esille tuominen.

kari.naskinen@gmail.com

Odessan 192 porrasta

Ukrainalainen elokuvaohjaaja Vasili Levin tapasi joskus vuosikymmeniä sitten Yhdysvalloista Moskovaan käymään tulleen miehen, joka oli ollut mukana Panssarilaiva Potemkinin (1925) kuvauksissa. Mies oli kuulunut siihen sotilaiden ryhmään, joka Odessan portailla ampui kapinallisia matruuseja ja myös ulkopuolisia siinä sekasortoisessa tilanteessa. Amerikkalaiselle esitettiin elokuva, jonka hän näki nyt ensimmäisen kerran. Mies oli järkyttynyt ja sanoi: ”Pidättäkää minut.” Miksi? Mies vastasi: ”Olin siinä sotilaiden ryhmässä, ja silloin meille sanottiin, että ne ammuttavat ovat roistoja ja huligaaneja, mutta nyt kun olen katsonut tämän elokuvan, käsitän että ammuimme vallankumouksellisia, ammuin ihmisiä.”

Tämä tarina on Kaarle Stewenin kirjassa Odessan portaat, jonka Suomen elokuvasäätiö julkaisi 1979 Stewenin radio-ohjelmasarjan pohjalta. Myöhemmin Stewenistä tuli Suomen elokuva-arkiston johtaja. Vasili Levin oli Sergei Eisensteinin oppilaana Valtion elokuvainsituutissa VGIK:ssa 1940-luvulla.

Kohtaus Odessan portailla on yksi elokuvahistorian hurjimmista. Eisensteinin elokuva on tehnyt portaista maailmankuulut. Niissä on 192 askelmaa ja välissä kymmenen tasannetta. Porraskokonaisuuden suunnittelijoista 1920-luvulla on erilaisia tietoja: Pietarissa työskennelleet Francesco Boffo, Avraam Melnikov ja Charles Pottier tai ranskalainen Beaufort. Ehkä kaikkikin ehtivät niitä suunnitella, sillä ne rakennettiin vasta 1937-41. Elokuvassa tuo kohtaus oli niin voimakas, että sensuurilla on sen kanssa vaikeuksia. Kun elokuva ensimmäisen kerran esitettiin Neuvostoliiton ulkopuolella Berliinissä maaliskuussa 1926, se oli joutunut leikattavaksi, koska alkuperäisessä muodossaan elokuvan katsottiin vaarantavan yleistä järjestystä ja turvallisuutta.

Senkin jälkeen elokuvasta on tehty monta versiota, joissa on toteutettu hienosäätöä ja välillä suurempaakin. Nyt katsoin Saksassa 1926 tehdyn dvd-version, joka restauroitiin digitaalisesti 2007 (Deutsche Kinemathek Museum für Film und Fernsehen). Dvd:n lisämateriaalina olevassa haastattelussa elokuvahistorioitsija Naum Kleiman sanoo, että tämä versio on 99-prosenttisesti alkuperäinen, siinä on 1378 otosta, kun alkuperäisessä oli 1393. Kleiman on entinen Moskovan valtion elokuvateatterimuseon johtaja ja Eisenstein-keskuksen johtaja.

Tämä saksalainen dvd on merkittävä siinäkin mielessä, että siinä on se musiikki, jonka alkuperäiseen mykkäelokuvaan sävelsi itävaltalainen Edmund Meisel. Tämän musiikin suhteen Neuvostoliitossa tehtiin 1976 selvä huononnus, kun Meiselin musiikin tilalle pantiin Dmitri Shostakovitshin sinfonista musiikkia. Ilmeisesti haluttiin poistaa ukomaalaisen säveltäjän musiikki. Koska Shostakovitsh oli jo kuollut, piti ottaa valmiita sävellyksiä. Tämä aiheutti sen, että elokuvan rytmiä piti muutella esimerkiksi välitekstien kestoa pidentämällä. Vuonna 2006 Panssarilaiva Potemkin esitettiin Sibeliustalossa, jossa Shostakovitshin ”elokuvamusiikin” soitti Lahden kaupunginorkesteri. Onhan sekin soveltuvaa musiikkia, mutta siitä puuttuvat ne Meiselin alkuperäiset viittaukset Marseljeesiin ja vanhoihin tuttuihin bolshevikkimelodioihin.

Sisällöllisiäkin muutoksia on elokuvaan Venäjällä tehty, esimerkiksi vuonna 2005 poistettiin väliteksteistä Odessan portaiden kohtauksesta valkoista lierihattua pitävän miehen huuto: ”Lyökää juutalaiset.”

ENSIMMÄINEN YRITYS
VALLANKUMOUKSEKSI

Elokuvan alun toisessa välitekstissä sanotaan: ”Yksilö sulautuu massaan, massa sulautuu kapinaan.”

Tästä on kysymys. Kapinaa syntyy Mustanmeren laivastoon kuuluvalla sotalaivalla, jonka koko nimi oli Ruhtinas Potemkin Taurialainen. Miehistö saa lihasoppaa, joka tehdään matoja kihisevästä lihasta. Laivalääkäri Smirnov kuitenkin toteaa, että hyvää lihaa se on sillä siisti. Matruusit eivät tätä niele, vaan ryhtyvät voimakkaasti protestoimaan. Kun laivastokapteeni Giljonovski saa tuekseen komentaja Golikovin, tämä uhkaa hirtättää ne, jotka kapinoivat. Siitä se alkaa ja lopulta laiva ajetaan lähelle rantaa, jossa Amiraalieskadroonan armeijan esikunta toimii Odessan portaiden vieressä olevassa teatteritalossa.

Kapina laivalla liittyy siihen vallankumoukselliseen liikehdintään, joka oli alkanut lakkoilulla tammikuussa 1905 Putilovin tehtaalla Pietarissa. Suuri osa työläisistä luotti kuitenkin vielä tsaari Nikolai II:een ja 9.1.1905 Pietarin työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta tsaarille lakiasäätävän kokouksen koollekutsumiseksi. Talvipalatsin lähelle päästyään heitä kohti avattiin tuli ja yli tuhat ihmistä sai surmansa, lähes 5000 haavoittui. Tästä tapahtumasta nimi Verisunnuntai.

Lenin oli tuolloin Genevessä, jonne tiedon tästä saatuaan hän kirjoitti: ”Työväenluokka sai suurenmoista kansalaissotaopetusta; proletariaatin vallankumouksellinen kasvatus edistyi päivässä pitemmälle kuin mitä se olisi voinut edistyä harmaan, arkisen, tylsän elämän kuukausina ja vuosina.”

Potemkinin matruusit osallistuivat tähän ensimmäiseen vallankumoukseen. Laivan mastosta vedettiin alas Venäjän merivoimien sinivalkoinen lippu ja vedettiin tilalle punalippu. Se on myös elokuvassa ensimmäisen kerran nostettaessa punainen, ja vaikka se kahdella jälkimmäisellä kerralla nähtäessä ei ole värjätty punaiseksi, katsoja tietenkin mieltää sen punaiseksi. Punaiseksi värjääminen oli työläs homma, sillä väritys oli tehtävä valmiiseen filmiin ruutu ruudulta, minkä takia tätä operaatiota ei tehty kuin ensimmäiseen lipunnostokohtaukseen.

Vaikka vuoden 1905 kumous ei vielä johtanut vallanvaihtoon, sen seurauksena Venäjä muuttui täydellisestä monarkiasta jonkinlaiseksi perustuslaillisesti rajoitetuksi monarkiaksi. Perustettiin kansanedustuslaitos valtioduuma, jonka asema ei kuitenkaan muodostunut vakaaksi. Lenin matkusti Nadežda Krupskajan kanssa Genevestä Saksan kautta Tukholmaan, sieltä laivalla Helsinkiin ja edelleen junalla Pietariin 8.11.1905. Joulukuussa 1905 sosialidemokraattinen työväenpuolue järjesti Tampereella puoluekonferenssin, jossa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran.

Lenin piti Potemkinin matruusien ja muiden kapinaa ”kenraaliharjoituksena, jota ilman vuoden 1917 vallankumoukset eivät olisi olleet mahdollisia”. Eisenstein sisäistä tämän täydellisesti. Panssarilaiva Potemkinista tuli vallankumouksen suuri symboli. Sen ensiesitys järjestettiin kutsuvieraille Bolshoi-teatterissa 24.12.1925 ja yleinen ensi-ilta oli Moskovassa 19.1.1926. Kun elokuva lähti maailmalle, sen menestys oli valtava siellä, missä sitä ei kielletty kommunistisena propagandana.

Suomessa elokuvan toimitti Valtion filmitarkastamoon Biografinomistajien Filmivuokraamo 1930, kun elokuva maailmalla nautti jo ”maailman parhaan elokuvan” mainetta. Filmitarkastamo löi hakemukseen Kielletään-leiman jo samana päivänä. Esittäminen sentään sallittiin joissakin elokuvakerhoissa. Julkinen ensi-ilta Suomessa oli vasta 1952.

Olihan elokuva 1900-luvulla tietenkin bolshevistista propagandaakin, mutta on se samalla loistava taideteos. Vuonna 1939 Eisenstein kirjoitti, että panssarilaivan organismissa elää vallankumouksellisen veljeyden tunne. Yli panssarilaivan komentajien päiden, yli tsaarin laivaston amiraalien päiden sinkoaa elokuva veljellisen hurraahuutonsa. Myös elokuvan esitys Bolshoissa oli Eisensteinin mielestä tietyllä tavalla kumouksellinen tapahtuma, sillä ensimmäisenä elokuvana se ”murtautui Neuvostoliiton suuren akateemisen teatterin valloittamattomaan linnoitukseen”.

kari.naskinen@gmail.com

Teollisuutta Suomessa yli 450 vuotta

Suomen Pankin taloustieteelliseltä tutkimuslaitokselta ilmestyi 1949 julkaisu Suomen uudenaikaisen teollisuuden synnystä ja kehityksestä 1860 - 1914. Kun siinä käsitellään lyhyesti myös vanhanaikaisempaa teollisuutta, vie kaukaisin vuosilukumerkintä yli 400 vuoden taakse, sillä Mustion rautaruukki eli rautatehdas perustettiin 1561 nykyisen Raaseporin alueelle Kustaa Vaasan käskystä. Se käytti raaka-aineenaan Lohjan Ojamon kaivoksen rautamalmia. Samana vuonna aloitti toimintansa myös Mustasaaren kuparisulatto Vaasan vieressä, mutta se jäi parin vuoden kokeiluksi.

Kun tästä tuli kimmoke mennä syvemmällekin noiden aikojen teollisuuteen, joka tietysti oli vielä alkeellista, niin toimeliaisuutta oli ainakin myös veneveistämöissä, ruudinvalmistuksessa, jauhomyllyissä ja vesisahoissa. Varsinaisesti päästiin teolliseen toimintaan kuitenkin vasta 1600-luvun puolivälissä, jolloin Turkuun perustettiin kaksi kirjapainoa sekä Pohjan pitäjään lumppupaperitehdas. Tiiliä oli osattu tehdä jo 1200-luvulla, kun piti rakentaa kirkkoja ja linnoja, mutta vasta 1600-luvulla tiilenteko teollistui. Uudessakaupungissa toimi lasitehdaskin neljä vuotta 1680-luvulla.

Ensimmäinen tupakkakehräämö (kumma nimi) perustettiin 1722 Vaasaan, mutta vasta Turussa 1731 toimintansa aloittanut tehdas kasvoi tuon aikakauden suuryritykseksi. Tupakkatehtaita syntyikin sen jälkeen monille paikkakunnille, ja toisen tärkeän nautintoaineen oluen valmistaminen tehdasolosuhteissa alkoi 1756 Johan Sederholmin perustettua Stora Bryggerin Helsingin etelärantaan.

Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomi teollistui myöhään. Uudet toimialat ja niiden innovaatiot kyllä omaksuttiin, mutta teollistumista hidastivat pääomien vähäisyys, puute kotimaisesta tietotaidosta ja taloudellista toimintaa tukevan lainsäädännön kehittymättömyys. Mutta perässä tultiin ja vauhti kasvoi.

Metsäteollisuudesta ja Suomesta tuli lopulta se yhdistelmä, josta kehittyi merkittävä, ja tässä yhteydessä Suomen Pankin teollisuusraportti otti esille Viipurin, josta alkoi myös ulkomaanvienti:

”Viipurin puutavaranvienti oli 1720-luvulla melko vaatimatonta, vain noin 18 000 tolttia vuodessa [toltti = 12 kpl lautoja], mutta on otettava huomioon, että tällöin talouselämässä vielä tuntui Suuren Pohjan sodan lamaannuttava vaikutus. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Viipurin kautta tapahtunut puutavaranvienti oli jo kohonnut yli 50 000 toltin vuodessa. Vuosina 1758-69 oli viennin vuotuinen keskimäärä 67 500 tolttia ja vuosina 1784-93, jolloin puutavaranvienti Vanhan Suomen alueelta saavutti huippunsa, mainittu keskimäärä nousi jo yli 100 000 toltin. Suurin yhden vuoden vientimäärä oli vuonna 1784, jolloin ylitettiin 150 000 toltin raja. Viipurin puutavarain vienti oli siten 1700-luvun kuluessa erittäin voimakkaasti lisääntynyt. Yksittäisistä sahalaitoksista useimmat saattoivat sahata 4000 - 6000 tolttia vuodessa.”

Vasta 1800-luvulla Suomen teollistuminen sai lopullisen kasvusykäyksen, kun tänne saatiin ulkomaisen pääoman sijoituksia. Venäläinen Nikolai Sinebrychoff oli viinanpolttaja, joka sai valmistusluvan paloviinalle 1818, ja skotlantilainen James Finlayson perusti Tampereelle Suomen ensimmäisen koneistetun puuvillakehräämön Oy Finlayson Ab:n 1828.

Ulkomaalaisista teollisuusyrittäjistä valtaosa saapui Suomen suuriruhtinaskuntaan Venäjältä. Lisäksi on tutkimuksissa todettu, että Suomeen saapuneet skotlantilaiset ja englantilaiset insinöörit toimivat yleensä ensin Ruotsissa tai Venäjällä. Ulkomaalaisomisteiset yritykset hyödynsivät vuosisadan puolessa välissä suomalaisomisteisia ytityksiä enemmän ammattitaitoista ulkomaalaista työvoimaa.

Olihan näitä sen ajan maahanmuuttajia paljon muitakin tunnettuja kuin Sinebrychoff ja Finlayson: Berner, Fazer, Fiskars, Gutzeit, Huber, Kiseleff, Paulig, Sergejeff, Stockmann, Wavulin, Wolkoff jne.

Niin vaatimaton Suomen kansantaloudessa kokonaisuudessaan kuitenkin oli tehdasteollisuuden osuus, että vielä 1870-luvulla sen osuus bkt:sta oli vain neljä prosenttia. Nykyisin se on noin 30 prosenttia.

Kirjassa Suomen sodan jälkeen (Vastapaino, 2020) on mielenkiintoinen taulukko Suomessa toimineiden tehdasyritysten määrästä 1720 – 1884 (suluissa keskimääräiset toimintavuodet):

Tekstiili ja nahka 105 (20)
Panimot 65 (17)
Tupakka 63 (24)
Keraamiset 39 (16)
Lasi 33 (36)
Kemia 33 (13)
Tulitikut 24 (12)
Paperi 22 (27)
Kynttilä/saippua 15 (15)
Sokeri 8 (23)
Sikuri 3 (9)

Tuon ajanjakson huippuvuodet osuivat 1800-luvun puoliväliin ja vähän sen yli, jolloin uusia teollisuusyrityksiä perustettiin runsaasti.

kari.naskinen@gmail.com

Koomikko – pesäero viihteeseen

Martin Scorsese sanoi elokuvastaan Koomikkojen kuningas (1982), että se on hauska, mutta se ei ole komedia. Hauskuudestakin voi olla eri mieltä. Jotain samaa voi sanoa Matti Ijäksen Koomikosta (1983), joka tänä iltana tulee televisiosta. Sekä Scorsesen että Ijäksen elokuvat saivat huonot vastaanotot, sillä ne eivät vastanneet varsinkaan yleisön odotuksia. Koomikkojen kuninkaan pääosissa ovat Robert De Niro ja Jerry Lewis, ja Ijäs pani näin meikäläisittäin vielä paremmaksi: Olavi Ahonen, Helge Herala, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Maija-Leena Soinne, Matti Tuominen… Mutta ei osunut.

Tämä oli Ijäksen ensimmäinen teatterilevitykseen tekemä elokuva. Jonkinlainen lähtökohta hänelle oli television hirmusuosittu Valehtelijoiden klubi, mutta Ijäs otti komiikkaan aivan toisenlaisen lähestymistavan. Vitsit olivat paikoin oikein huonoja, eikä suosittujen tv-sketsihahmojen olemus toiminut. Vaikea tietää, oliko tässä puolitiehen jääneessä komediassa kaikki laskelmoitua, mutta jälkeenpäin Ijäs sanoi Lauri Timosen hänen elokuvistaan tekemässään kirjassa (2013), että tällä elokuvalla hän teki pesäeroa viihteeseen: ”Viihteellä minä tarkoitan miellyttämisenhalua ja sellaista viihdettä, joka ei sano mitään, on mitätöntä ja kliseistä eikä sisällä yhtään tämän yhteiskunnan olennaista konfliktia.”

Joka tapauksessa Matti Ijäs tunnetaan nykyisin nimenomaan komediallisista elokuvistaan. Ne eivät kuitenkaan ole naurunremakoita aiheuttavia hupitarinoita, vaan yleensä surumielisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joissa ”pienet ihmiset” törmäävät niihin konflikteihin. Tämän polun Ijäs avasi pian Koomikon jälkeen Viimeisellä keikalla (1984) ja Painijalla (1985).

Koomikko alkaa, kun Aake Kallialan mopo sammuu öisellä kadulla. Hän näkee valoa läheisessä talossa ja kiipeää parvekkeen kautta hakemaan apua. Siellä juhlii joukko viihdealan ihmisiä: koomikkopari Kinnunen ja Lastumäki, joista jälkimmäinen ihmettelee miksei kukaan naura hänelle. Aamulla taitelijaseurueen manageri Heguli Herala tarjoaa krapulapäissään Kallialalle töitä ja esittelee studionsa taiteelliseksi palvelulaitokseksi, joka valmistaa ihmisille kasetteja. Heguli ottaa Kallialan koenauhoitukseen, jossa tämä imitoi sodan ääniä Tuntemattomasta sotilaasta tehtävään c-kasettiin. Tällaisia c- ja vhs-kasettitaiteilijoden esityksiä myytiin ennen aikaan bensa-asemilla. Näyttelijöillä on kyllä roolinimet, mutta näillä omilla nimilläänhän me nämä suositut tv-kasvot tunnemme.

Lopulta Lastumäki joutuu psykiatriseen hoitoon. Kalliala, Kinnunen ja Ahonen vievät Lastumäelle sairaalaan piristykseksi pienen viikatteen. "Terveiden huumoria", toteaa Lastumäki. Tästä Ijäksen elokuvasta on vaikea sanoa, onko se terveille vai puoliterveille tehty. Toisena käsikirjoittajana on ollut Pertti Reponen, mutta surkea on. Huono komedia, mutta myös huono irtiotto komediasta, jos sellainen tosiaan oli tarkoitus.

Vaikea laji komedia onkin. Tunnettu neuvostoliittolainen komediaohjaaja Leonid Gaidai sanoi kerran katsoneensa jonkin suomalaisen huumorielokuvan: "Elokuvasta en ymmärtänyt sanaakaan, mutta Leo Lastumäen ja Ritva Valkaman tehosta ei voinut erehtyä." Näin se usein on, tutut hahmot tuttuine maneereineen tehoavat, vaikka teksti olisi täysin pöljää.

Muistan tapauksen Lahden kaupunginteatterista 1990-luvulta, kun televisiossa Pastori Sillinä tutuksi tullut Erkki Saarela oli vierailijana näytelmässä, jonka nimeä en muista: kun Saarela tuli kulisseista näyttämölle, yleisö alkoi nauraa, vaikka Saarela ei ehtinyt vielä edes suutaan avata.

Tyhjännaurattaminen usein onnistuu, mutta se on yleensä juuri sitä, mitä Ijäs sanoo mitättömäksi viihteeksi. Lisäksi olemme lukeneet tai nähneet monen koomisiin rooleihin leimautuneen näyttelijän kertomuksia siitä, miten vaikeata on todella hyvän komedian tekeminen. Heidän paineensa pitää yllä komikkouttaan tuntuu olevan suurempi kuin muiden näyttelijöiden. Scorsesen elokuvassa on Jerry Lewisillä hyvä repliikki tähän liittyen: ”Minä olen pelkkä ihminen, kaikkine heikkouksineni ja kaikkine vikoineni, keskellä showelämää, painetta, tyttöjä, nimikirjoitustenmetsästäjiä, työryhmiä, epäpäteviä tyyppejä.” Scorsese on kertonut Lewisin improvisoineen nuo vuorosanat.

kari.naskinen@gmail.com