Suunnittelija syyttää ihmisiä haitanteosta

Lahden kaupungin suunnitteluinsinööri Tanja Tolvanen-Valkeapää sanoi, että liikennettä ohjataan lisää Karjalankadulle ja Saimaankadulle, koska Kannaksenkatu pannaan poikki ja muillakin Paavolan alueen kaduilla autoliikennettä vaikeutetaan.

Näitä suunnitelmia koskeneessa asukasillassa ihmeteltiin, että eivätkös näillä järjestelyillä liikennehaitat Karjalankadulla ja Saimaankadulla lisäänny. Tähän näsäviisas suunnitteluinsinööri vastasi, että ”se on jokaisen oma valinta, millä liikkuu ja kuinka paljon haittaa haluaa muille aiheuttaa”.

Tällaiset piiperöinsinöörit lähtevät siis siitä, että pannaan ensin liikenne sumppuun ja kun liikenne tämän takia pakkautuu tietyille kaduille, niin syytetään autoilijoita, jotka näihin sumppuihin ajavat.

Tämä on nyt ajan henki. Koska Suomen osuus maapallon hiilidioksidipäästöistä on noussut 0,14 prosenttiin ja koska autojen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on 9 prosenttia, pitää nimenomaan yksityisautoliikennettä vaikeuttaa – millään muilla toimenpiteillä ei tunnu olevan väliä.

Kaupunki- ja liikennesuunnittelusta vastaavat nykyisin eriväriset fillarivirkamiehet, jotka vihaavat autoja ja lihansyöntiä. Tätä porukkaa eivät näköjään saa aisoihin edes autoilun merkityksen ymmärtävän Kokoomuksen kunnallispoliitikot. Mutta autot kuuluvat meille.

kari.naskinen@gmail.com

Kissa pormestariksi

Kokemukset pormestarimalliin siirtyneissä kunnissa ovat pääosin hyviä, mutta kunnallispolitiikan dosentti Ari-Veikko Anttiroiko Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta näkee järjestelmässä mahdollisuuksia huonoihinkin puoliin. Hänen mielestään pormestarimalli pahimmillaan elitisoi päätöksentekoa ja kansanvaltainen demokratia heikentyy. Riskinä mallissa ovat jopa korruptio ja hyväveliverkostot. ”On oltava tarkkana sidosryhmäsuhteiden vaikutuksista päätöksentekoon, ja pormestarijärjestelmällä on myös varjopuolensa demokraattisen kontrollin kannalta”, sanoi Anttiroiko Ylen nettisivuilla 12.3.2018.

Pormestarit joka tapauksessa yleistyvät. Tällä hetkellä toimivat virkamieskaupunginjohtajien sijasta luottamusmiespormestarit Tampereella, Helsingissä, Tuusulassa, Pirkkalassa, Kärkölässä ja Puolangalla. Ainakin Lahdessa on jo päätetty tähän uuteen systeemiin siirtymisestä.

Lahdessa asia tuli ensimmäisen kerran esille 2000-luvun alkuvuosina, kun Kari Salmen määräaikainen kaupunginjohtajan virka oli päättymässä 2003. Tuolloin esimerkiksi sosiaalidemokraatit heittivät esille omina pormestarimahdollisuuksinaan Arpo Heinosen, Pauli Ihamäen, Arvo Ilmavirran ja Tapio Luttisen. Päädyttiin kuitenkin vanhaan järjestelmään ja kaupunginvaltuusto valitsi kaupunginjohtajaksi Tarmo Pipatin (SDP), hänen jälkeensä Jyrki Myllyvirran (Kok) ja vielä viime vuonna väliaikaiseksi kaupunginjohtajaksi Pekka Timosen (sit.).

Muuallakin maailmassa on pormestareita ylimpinä pomoina. Erikoisin tapaus on 300 asukkaan Omena-niminen kunta Michiganissa, jossa pormestariksi valittiin ehdolle asetettujen eläinten joukosta kissa Sweet Tart McKee (kuvassa) ja apulaispormestariksi toiseksi eniten ääniä saanut koira Piablo Shapiro. Tämä järjestely on mahdollista senkin takia, että Omenan hallintosääntöjen mukaan pormestarin allekirjoitukseksi käy myös tassun jälki.

POLIITTINEN VAALI
VAI HENKILÖVAALI?

Lahdessa pormestarin valitsee keväällä 2021 uusi kaupunginvaltuusto keskuudestaan. Kuntalain mukaan olisi mahdollista, että pormestari voisi tulla myös valtuuston ulkopuolelta.

Lahdessa puolueiden ei tarvitse ennen kunnallisvaaleja ilmoittaa, ketkä ovat niiden ehdokkaat pormestariksi. Helsingissä meneteltiin toisin ja kunnallisvaaleista tuli ensisijaisesti henkilövaalit, joissa voiton sai Jan Vapaavuori (Kok).

Lahdessa päätetty tapa on parempi. Jos vaaleissa äänestettäisiin tietyistä henkilöistä, kävisi kuin Helsingissä, jossa kaupungin politiikka alistettiin eräänlaiselle julkkisvaalille.

Pormestari ei korkeasta asemastaan huolimatta päätä kaupungin asioista. Hän on näkyvä keulakuva, mutta poliittiset päätökset tehdään kuitenkin valtuustossa ja muissa luottamushenkilöelimissä.

Oikeistossa ollaan aina politiikan hämärtämisen kannalla, vaikka esimerkiksi Kokoomus on aivan samanlainen poliittinen poppoo kuin demaritkin. Tässä hämärtämisessä politiikan mahdollisimman suuri henkilöittäminen ajaa asiaa.

Porvaripuolella on sellaista ajattelua, että oikeisto ei ole yhtä poliittinen ideologia kuin vasemmisto. Vasemmisto on nimittäin pelottava - jos se saa liikaa valtaa, meiltä otetaan asunnot ja autotkin valtion tai kuntien haltuun.

Aikoinaan porvarit pitivät tätä ajattelua tyypillisesti esillä urheilutoiminnassa: SVUL edusti ikään kuin puolueeton toimintaa, kun taas TUL oli vasemmiston poliittinen työkalu – Lahden Ahkera ja LHS olivat oikeita urheiluseuroja, mutta Kaleva ja Taimi vasemmistolaisia kätyrijoukkioita.

Jos jossakin vaiheessa kuitenkin halutaan muuttaa Lahdessa nyt hyväksyttyä järjestelmää, on pormestarivaali järjestettävä erillisenä henkilövaalina irti kunnallisvaaleista, jolloin se ei sekoita yleistä kunnallispoliittista järjestelmää.

Toisaalta ei Lahden tuleva tilannekaan mikään sokkoleikki ole. Pormestariksi tulee SDP:n tai Kokoomuksen joku valtuutetuista, ja kyllä me hyvin tiedämme ne muutamat nimet, joiden joukosta pormestari nimetään.

kari.naskinen@gmail.com

Jos tämä katu voisi puhua

Se tavallinen tarina: musta nuorukainen vangitaan raiskauksesta, kun poliisi ja raiskattu nainen todistavat väärin. Tutkintaa ei jatketa, asia selvä. Elokuva If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen romaaniin (1974), joka heti suomennettiinkin nimellä Jos tämä katu voisi puhua, kun Baldwin oli noussut näkyväksi tekijäksi sen ajan ihmisoikeustaisteluissa. Elokuva on rauhallinen kertomus epäoikeudenmukaisuudesta, turhista ponnisteluista sitä vastaan ja suuresta rakkaudesta.

Tapahtumat sijoittuvat Baldwinin omillekin kotinurkille Harlemiin. Fonny (Stephan James) on 22-vuotias, kun valkoinen kyttä käräyttää hänet pärstäkertoimen perusteella. Raiskattu puertoricolainen nainen ei pimeässä ole raiskaajan naamaa nähnyt, mutta osoittaa tunnistusrivissä Fonnya.

Fonnyn tyttöystävä on 19-vuotias Tish (KiKi Layne), joka elokuvan alussa vierailee vankilassa ja kertoo Fonnylle olevansa raskaana. He ovat olleet kavereita pikkulapsista alkaen ja nyt niin rakastuneita, ettei paremmasta väliä. Tilanne on kuitenkin toivoton, raiskattu nainen on palannut Puerto Ricoon, eikä Fonnyn asialle ole paljon tehtävissä.

Elokuvan ohjaaja on Barry Jenkins, jonka edellinen elokuva Moonlight (2016) palkittiin kolmella Oscarilla. Vakuuttavaa työtä on tämä uusikin. Se ei ole korostetusti kuvaus muutamien vuosikymmenien takaisesta rotusorrosta, mutta kaikki tärkeä tulee esille, pääasiassa hillitysti, ilman meuhkaamista. Edes Fonnyn silmistä ei paista viha, koska hän tietää, että pakko on vain alistua.

Ainoa hurjempi kohtaus on, kun Tishin vanhemmat kutsuvat Fonnyn vanhemmat ja sisarukset kylään saatuaan Tishiltä tiedon uuden vauvan tulosta sukuun viiden kuukauden kuluttua. Isät ovat innoissaan ja lähtevät siltä istumalta baariin ryyppäämään, mutta Fonnyn syvästi uskovainen äiti haukkuu Tishin huoraksi ja koko Tishin perheen jumalattomaksi sakiksi. Yksi turpaanvetokin tapahtuu. Näin railakasta perhevierailukohtausta en ollut vuosikausiin nähnyt.

Fonnyn vapauttamiseksi vääristä syytöksistä ennen oikeudenkäyntiä saadaan apuun nuori valkoinen lakimies. Varmaan on uskottava Baldwinia, että lakimies mustan raiskaajan puolustajana ei klubeilla saanut taputuksia olkapäälleen.

Fonny on huonekalupuuseppä, joka tekee puusta myös veistoksia. Yhdessä takautumassa hänellä on puupölkky odottamassa työstämistä, mutta ei synny mitään. Fonny katsoo pölkkyä kuin omaa elämäänsä, siinä se on, mutta ei lähde muotoutumaan.

Tish puolestaan on mustana kiintiömyyjänä tavaratalon hajuvesiosastolla. Kauppa ei käy, mutta mulkoilijoita riittää.

Elokuva kestää melkein kaksi tuntia. Vaikka Moonlightista tutun kuvaajan James Laxtonin kameranjälki on taas täyttä laatua, on elokuvan eteneminen paikoin niin hidassoutuista, että ainakin varttitunnin olisi joutanut leikata pois.

kari.naskinen@gmail.com

Jörn Donner, rahvaanomainen intelligentti

Katsoin nauhalta Yle Fem -kanavalta viime perjantaina tulleen uuden henkilöpotrettielokuvan Jörn Donnerista, sitten lähdin keilahalliin ja autoradiosta tuli Donnerin haastattelu, jossa hän muisteli 1950-luvun jaettua Berliiniä. Jörn Donner (s. 1933) on aina ajankohtainen.

Donner on älykkö, joka varsinkin vanhemmiten on kuitenkin halunnut leimata itseään rahvaanomaisuudella. Tämä tuli mieleeni siitäkin, kun elokuvassa Donnerin auto näytti olevan pakettiautomainen Skoda Yeti. Itse hän tosin määrittelee olevansa pedantti porvari, kirjanpitäjä ja pyrkyri. Nämä luonnehdinnat – kaikkien muiden paheiden, esimerkiksi vasemmistolaisuuden ja kulttuuriradikalismin, lisäksi – ovat siis Donnerin omia isossa Mammutti-kirjassaan (Otava, 2013). Kirjan nimi on hyvä, ei tällaisia ihmisiä enää tule, ovat kuolemaisillaan sukupuuttoon

Tuossa kaunokirjallisessa elämäkertateoksessaan Donner luettelee tarkemminkin omat ammattinsa ja tehtävänsä:

Kirjailija
toimittaja
lyhytelokuvien tekijä
lehdenkustantaja
ulkomaankirjeenvaihtaja
kustantaja
kokoillan elokuvin tekijä
kunnallispoliitikko
elokuvatuottaja
näyttelijä
teatteriohjaaja
pöytätennis- ja tennispelaaja
squashinpelaaja
sulkapalloilija
jääpallomaalivahti
jalkapalloilija (kehno)
postimerkkeilijä
kansanedustaja
ulkoasianneuvos
pääkonsuli
europarlamentaarikko
tv-juontaja
kalastaja.

Toinen kalastaja Pentti Linkola on nähnyt yhdenlaisen Donnerin: ”Etsiessään suomalaista todellisuutta Donner joko käyttää lentolinjaa tai ajaa autollaan levein penkerein muusta maapallosta eristettyä valtatietä ja leiriytyy Valtionhotelliin, Kaupunginhotelliin. Kun hän tulee Rovaniemelle, hän asettuu hotelli Polariin ja solmii kontakteja haastattelemalla kaupunginjohtajaa ja puoluejärjestön piirisihteeriä. Kun hän tutustuu Saimaan kanavaan, hän veljeilee pääurakoitsijan kanssa.” (Parnasso 4/1968)

Tällaiset havainnot Linkola oli tehnyt luettuaan Donnerin Uuden Maammekirjan (WSOY, 1967). Sen perusteella Linkola kirjoitti myös, että ”Donner on täysverinen henkilönpalvoja”, paitsi ettei pidä Jean Sibeliuksesta, koska Sibeliuksesta on tehty kansallinen symboli. Donneria kuvottavat Sibeliuksen henkinen tausta, Runeberg, suomalainen maisema ja Kalevala, mutta ei Wienin tai Pariisin kulttuuripiirien vastaava tausta.

Presidentti Tarja Halonenkin ärsyttää Donneria: ”Tarja Halonen näyttäytyi Kauppatorilla, kun Lordin euroviisuvoittoa juhlistettiin 30 000 henkilön läsnä ollessa. Hän nautti olla siellä. Kuinka syvälle presidentti voi vajota latteuden suohon?”

Donnerissa itsessään Donneria ottaa päähän se, että häntä ei Ruotsissa tunneta ns. suuren yleisön keskuudessa kirjoistaan ja elokuvistaan, vaan lähinnä tv-esiintymisistään. Pitkään Ruotsissa työskennellyt Donner värikkäine lausuntoineen oli aikoinaan haluttu vieras milloin mihinkin tv-ohjelmaan. Tilanne on Suomessa ollut aika samankaltainen; Donner kirjoitti 60 kirjaa ja teki 25 elokuvaa, mutta parhaiten hänet mielletään vain ”Donneriksi”, joka liikkuu politiikassa ja kaikessa muussakin jonkinlaisena yleismies Jantusena.

Kulttuuripiireissä Ruotsissakin Donner on ollut kuitenkin kova nimi. Ruotsissa taidettiin joskus jopa kadehtia sitä, että meillä Suomessa on ikioma Donner, melkein oikea kommunisti.

BJÖRN BORGIN
KANSSA TENNISTÄ

Kuten Donnerin itse laatimasta tehtävälistasta näkyy, urheilu on ollut merkittävällä sijalla hänen harrastuksissaan. Joskus nuorena hän kuvitteli voivansa kehittyä hyväksi juoksijaksikin, samalla kun oli öisin valvova, juopotteleva, tupakoiva, kirjoittava nuori mies.

Ainoan mitalinsa Jörn Donner sai 15-vuotiaiden, pronssia ikäistensä pingiksen SM-kilpailuissa. Mitalin ojensi sosiaaliministeri K-A. Fagerholm.

Kerran Donner oli Södertäljessä tenniskentällä kahden asianajajan kanssa. Piti saada yksi pelaaja lisää, jotta voitaisiin aloittaa nelinpeli. Donner huuteli kentän ympärillä oleville nuorille, joista yksi tuli ja asettui Donnerin pariksi. Donner ja poika pesivät asianajajat ylivoimaisesti. Kysyttäessä nuorimies sanoi nimekseen Björn Borg. Hänen isänsä oli kentänhoitaja.

Kuuluisuuksien nimiä kyllä riittää. Hänen tapaamiensa ihmisten joukko on laaja, kuten Mammutista havaitsee: Edward Albee, Simone de Beauvoir, Willy Brandt, Bertolt Brecht, Joseph Brodsky, Rene Clair, Marlene Dietrich, Ilja Ehrenburg, Hans Eisler, Nazim Hikmet, Haldor Kiljan Laxnes, V.S. Naipaul, Pablo Neruda, Jean-Paul Sartre, Josef von Stenberg, Francois Truffaut, Luchino Visconti jne.

”MUUTAMIA ELO-
KUVIANI HÄPEÄN”

Jörn Donnerin keittiönhyllyllä on Oscar-palkinto Ingmar Bergmanin ohjaamasta Fannysta ja Alexanderista (1982). Elokuva sai näitä palkintoja neljä, joista tuottajan palkinto on Donnerilla.

Itse ohjaamistaan elokuvista hän sanoo häpeävänsä niistä muutamia. ”Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa. Kolmasosa tekemistäni elokuvista, eivät vain ne joissa Harriet Andersson on mukana, ovat kestäviä. Mutta kukaan ei katso niitä nykyään.”

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin Donner hankki oikeudet, mutta hanke kaatui, kun rahoitusta ei löytynyt. Joseph Loseyn hän oli saada ohjaamaan Herra Puntilan ja hänen renkinsä Matin, mutta Bertolt Brechtin poika Stephan kielsi sen. Donnerin tavoitteena oli tehdä elokuvasta englanninkielinen ja panna maailmanlaajuiseen levitykseen. Liv Ullmannin piti esittää talon tytärtä. Ralf Långbacka ohjasi elokuvan sitten vain pohjoismaiseen levitykseen (1979), mihin Hella Wuolijoen perikunnalla oli oikeudet.

Mutta koskaan ei Jörn Donner hellitä. – ”Rauhaa minä en etsi, lehmät ovat rauhallisia.”

Kun Donnerilta kysyy, aina saa vastauksia, joskus asiallisia, joskus pelkkiä töksäytyksiä. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden uudenvuodenlupauksista hän sanoi, että sivistystä ja humanismia pitäisi korostaa. Hän sanoi pelkäävänsä, että suomalaiset menettävät kykynsä ymmärtää mennyttä, koska kouluissa luetaan yhä vähemmän vanhaa kirjallisuutta. (Kaleva 29.12.2016)

”Lisäisin tähän myös, että suuri osa poliitikoista ja opettajista kokee englannin kielen olevan ainoan vieraan kielen, jota kannattaa oppia. Se on surullista.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomalainen SS:n ytimessä

Huijari Felix Krull on Thomas Mannin viimeisen romaanin (1954) nimihenkilö. Mutta mikä mies oli suomalainen Felix Kersten (1898 - 1960), joka toimi Gestapon ja SS:n päällikön Heinrich Himmlerin hierojana ja henkilääkärinä? Televisiosta on nähty dokumenttielokuva Kerstenistä ja nyt elokuvan ohjannut Arto Koskinen on tehnyt Kerstenistä 12-osaisen radiodokumentin (3 tuntia 20 minuuttia) Yle Areenaan. Sen perusteella vaikuttaa, että huijari oli myös Kersten. Vai oliko hän vakooja tai kaksoisvakooja?

Elokuva valmistui 1998, mutta sen jälkeen Koskinen on tutkinut Kerstenin tapausta lisää. Radiodokumentin toisena käsikirjoittajana on ollut yhdysvaltalainen John Bernstein. Edelleen Kersten jää kuitenkin suureksi mysteeriksi. Häntä on pidetty samanlaisena juutalaisten pelastajana kuin Oscar Schindleriä ja Raoul Wallenbergiä, mutta pitäviä todisteista näistä uroteoista ei Koskinen ole löytänyt. Todennäköisesti Kersten kuitenkin keväällä 1945 oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että juutalaisten tuhoaminen loppui jo hieman ennen sodan loppumista.

Kerstenin muistokirjoituksessa Helsingin Sanomissa 21.4.1960 sanottiin, että Kersten sai Himmlerin ja Gestapon perumaan 60 000 juutalaisen kuolemantuomiot (lähde: Hollannin sotahistoriallinen tutkimuslaitos). Lisäksi Kersten vaikutti siihen, että juutalaisia siirrettiin keväällä 1945 Ruotsiin ja Sveitsiin.

On kuitenkin toisenlaistakin tietoa. Koskinen on saanut selville, että Ruotsin Punaisen Ristin johtaja, kreivi Folke Berdandotte kirjoitti keväällä 1945 Himmlerille kirjeen, jossa vastusti juutalaisten siirtoa Ruotsiin. Mutta eihän näin voi olla? Ei niin, sillä siltä näyttää, että kirje olikin ehkä väärennös ja Kerstenin kirjoituskoneella kirjoitettu.

Tuohon aikaan Kersten oli siirtynyt Berliinistä asumaan Tukholmaan, vaikka kävi edelleen hoitamassa Himmleriä. Tammikuussa 1945 Kersten oli anonut Ruotsin kansalaisuutta ja sai sen pikaisesti jo seuraavana vuonna. Miksi SS:n palveluksessa ollut Kersten sai kansalaisuuden? Kiristikö hän Ruotsia sillä, että kirje Himmlerille oli sittenkin aito ja että hän pystyisi todistamaan sen? Ruotsin kansallisarkistoon Koskista ei päästetty tutkimaan asioita.

Felix Kerstenin suomalaisuuskin on hämärä juttu. Hän syntyi Tartossa, josta muutti Saksaan 1914, sai Saksan kansalaisuuden ja eteni armeijan vääpeliksi. Sieltä Kerstenin seikkailut jatkuivat Viron kautta Suomeen 1918 ja armeijan palvelukseen, mutta 1922 vänrikki Kersten erotettiin asiakirjaväärennösten ja muidenkin epäselvyyksien takia. Suomen kansalaisuuden hän oli tietenkin saanut, mutta taas oli lähdettävä häntä koipien välissä, ja takaisin Berliiniin, jossa sujahti elokuva-alalle.

Kersten oli kouliintunut myös jonkinlaiseksi kansanparantajaksi, ja kun Kersten sai tällä sektorilla mainetta, hän sai 1928 kutsun Hollantiin peräti kuningasperheen jäsenten ja muiden ruhtinaiden vaivoja hoitamaan. Sitten tuli täysosuma: Himmler tarvitsi näitä samoja palveluksia, kun piti saada apua vatsahermovikojen takia. SS:n jäseneksi hänet otettiin 1941,

LIIAN USKOMATONTA
OLLAKSEEN TOTTA

Kersten on kirjoittanut muistelmansa, jotka on julkaistu monella kielellä. Eri versiot poikkeavat tietyiltä osiltaan toisistaan, mutta huimia ovat jutut. Radiodokumentin ensimmäinen osa onkin nimeltään ”Tarina – liian uskomaton ollakseen totta”. Arto Koskinen on haastatellut Kerstenistä jotakin tietäviä historioitsijoita Saksassa, Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa ja Israelissa. Myös Kerstenin poika ja vaimo ovat kertoneet tietojaan.

Eivätkä yllätykset näiden tiedonhankintojen perusteella loppuneet. Erikoisin tieto ja olettamus on, että Felix Kersten ei ollutkaan Felix Kersten, vaan että saksalainen lääkintävääpeli Felix Huberti oli varastanut kuolleen miehen identiteetin Virossa. Huberti oli paennut Viroon 1919 syyllistyttyään Saksassa murhaan. Tämä selvittäisi sitäkin, miten Kersten oli ”lääkintäoppinut”.

Mutta hyvin toimi, sillä Suomessa Kersten sai lääkintöneuvoksen arvon, aseveli Saksan aloitteesta. Vuonna 1942 Kersten kuului myös siihen Himmlerin seurueeseen, joka vieraili Suomessa.

GUT HARZWALDE

Berliinissä Kersten asui keskellä kaupunkia hienossa lukaalissa, joka oli takavarikoitu varakkaalta juutalaisperheeltä. Erikoisinta kuitenkin oli, että hänellä oli lisäksi Gut Harzwalden kartano 60 kilometrin päässä Berliinistä. Sen oli aikaisemmin omistanut hampurilainen lakimies Walter Siemers, joka tuli kuuluisaksi siitä, että hän toimi natsirikollisten puolustusasianajajana Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Oliko kartano Kerstenin vai SS:n omistuksessa? Himmlerkin siellä vieraili, samoin Kerstenin huippututtavuuksiin kuulunut SS:n vastavakoilun päällikkö Walter Schellenberg.

Ruotsin Punaisen Ristin valkoisten autojen operaatiokin liittyy Gut Harzwalden historiaan. Sen autoja nimittäin kävi kartanolla 25.4.1945 hakemassa turvaan kartanonväkeä lähestyvien puna-armeijan joukkojen alta. Mukaan ei kuitenkaan otettu kartanossa työskennelleitä keskitysleirivankeja, joiden joukossa oli mm. Jehovan todistajia.

Gut Harzwalde ei ollut mikä tahansa kartano tai maatila. Sen lähettyville oli nimittäin rakennettu kymmeniä bunkkereita, joilla oli oma energiantuotantokin. Ennen neuvostojoukkojen tuloa SS räjäytti bunkkereista 25.

Outo tyyppi tämä Kersten joka tapauksessa oli. Eikä ihme, että Kerstenin viimeiset sanat vaimolleen olivat: ”Tulee menemään vuosia, ennen kuin totuus minusta tulee julki.”

kari.naskinen@gmail.com

Postimerkkikin on tasaveroa

On rikas tai köyhä, joutuu huhtikuusta alkaen ostamaan kirjeeseen ylimääräisen postimerkin (1,50 euroa), jos haluaa kirjeensä menevän perille nopeasti. Tämä on osa valtion nykyistä periaatetta, jonka mukaan kaikkien on maksettava valtiolle yhtä paljon riippumatta ihmisen varallisuudesta.

Postimerkin ostaminen ei liity verotukseen, mutta idea on sama varsinaisessa verotusjärjestelmässä. Vaikka Suomessa ei muodollisesti ole tasaverosysteemiä, se on käytännössä melkein sitä. Progressiivisella ansiotuloverolla nimittäin kerätään valtion kantamista varoista vain kymmenkunta prosenttia.

Kunnallisverokin on tasavero, kaikki maksavat sitä saman veroprosentin perusteella. Näin on myös, kun ostetaan olutta, tupakkaa, bensaa, ei niidenkään verotuksessa oteta huomioon ostajan maksukykyä. Sama koskee energiaveroa, autoveroa, kiinteistöveroa, arvonlisäveroa jne.

Postin perustelu uudelle pikapostimaksulle on, että valtio haluaa Postilta kovat osingot. Koska Postin tulot kuitenkin pienenevät sähköistyneen tiedonvälityksen olosuhteissa, on keksittävä uusia keinoja.

Vastaavanlaisessa tilanteessa ovat kuntien omistamat sähköyhtiöt. Sähkö maksaisi asukkaille paljon vähemmän, jos kunnat eivät asettaisi sähköyhtiöille isoja tuottovaatimuksia.

Valtio ja kunnat tietenkin käyttävät keräämänsä verot, muut maksutulot ja osinkotulot hyviin tarkoituksiin, mutta tämä kokonaisuus tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että kansalaisilta perittävät maksut perustuvat 90-prosenttisesti tasaveroon. Ei ole asia ollut esillä eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjoissa.

kari.naskinen@gmail.com

Lahteen siirtyneen Viipurin diakonissalaitoksen perustamisesta 150 vuotta

Maaliskuun 2. päivänä 1869 pidettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustava kokous kauppaneuvos Johan Hackmanin talossa. Jo seuraavana syksynä vihittiin laitos, jota varten oli ostettu Saunalahden kaupunginosasta kolme tonttia ja niillä sijainneet rakennukset laitoksen käyttöön. Talvisota lopetti toiminnan, mutta se jatkui Lahdessa, josta saatiin ostetuksi Rudolf Veltheimin omistama kaksikerroksinen kivitalo Tapionkatu 6:sta (nyk. Sibeliuksenkatu).

Lahden diakoniasäätiö on julkaissut juhlalehden laitoksen historiasta. Siitä selviää, että Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen oli vaikuttanut ratkaisevalla tavalla Hackmanin suvun kiinnostus asiaan, ja varsinkin Johan Hackmanin veljen Karl Hackmanin vaimon Olga Hackmanin paneutuminen laupeudentyöhön. Olga Hackman kuoli nuorena keuhkotautiin 1866, mutta hän oli testamentannut omaisuutensa Dresdenissä toimineelle diakonissalaitokselle, mutta kun rahoja ei silloisen lain mukaan voitu lähettää Saksaan, ne käytettiin Viipurin diakonissalaitoksen perustamiseen.

Lisäksi rahaa lahjoittivat hänen äitinsä Marie Hackman ja Olgan sisar perillisineen. Perustamisrahastoon saatiin vielä lisää Viipurin saksalaisen seurakunnan pastorin Julius Stegerin nälkävuosina orpolasten hoitoon keräämiä varoja. Katovuodet 1866-68 aiheuttivat nälkää ja kurjuutta. Kuolleisuus oli niin suurta, että yhdenkin päivän aikana pappi siunasi Viipurissa 142 vainajaa. Hätä herätti myötätunnon ja Viipurissa oli ihmisiä, jotka halusivat antaa panoksensa sen torjuntaan. Kun yhteiskunnan voimavarat eivät riittäneet turvaamaan ihmisten hyvinvointia ja kirkon piirissäkin sosiaalisen vastuun kantaminen oli jäänyt taka-alalle papiston työssä, nousi viipurilaisten kauppahuoneiden rooli auttajina merkittäväksi.

Diakonissalaitoksen ensimmäiseksi johtajaksi valittiin alan asiantuntijana sisar Amalie Frölich Dresdenistä. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1883.

PORIN SIJASTA LAHTEEN

Ennen talvisotaa Viipurin diakonissalaitokselle oli 1931 valmistunut arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelema sairaala (kuvassa). Talvisodan pommituksissa se vaurioitui pahoin ja sodan jälkeen etsittiin uutta sijaintipaikkaa. Porin kaupunki tarjosi diakonissalaitoksen käyttöön entistä lääninsairaalan tilaa ilman vuokraa ja vuoden määräajaksi. Perustamiseen ja käyttökustannuksiinkin luvattiin apua, jos laitos jäisi pysyvästi kaupunkiin.

Silloisen johtajan Elias Pentin laitoksen sisarille lähettämän kirjeen perusteella Poriin sijoittuminen näyttikin jo varmalta, mutta johtokunta päätti kuitenkin, ettei laitoksen väliaikainen sairaala tule Poriin, koska sen kaupunginhallitus oli asettanut ehdoksi pysyvän asettumisen kaupunkiin - ajatuksissa oli varmaan paluu Viipuriin. Laitoksen lääkärit olivat käyneet katsomassa uutta paikkaa myös Lahdesta, jonne sitten päädyttiinkin, koska Lahti ei asettanut mitään pysyväisyysehtoa.

Lahden kaupunki oli valmis ottamaan vastaan muiden evakkojen muassa myös diakonissalaitoksen. Useilta kotimaisilta ja ulkomaisilta tahoilta saatujen avustusten turvin toiminta käynnistyi Lahdessa nopeasti. Tilanne oli kuitenkin epäselvä, sillä laitos sijaitsi periaatteessa sekä Viipurissa että Lahdessa ja toive päästä takaisin Viipuriin eli henkilökunnan keskuudessa. Laitoksen silmälääkärillä Signe Löfgrenillä kerrotaan olleen pakattuna koko ajan kaksi matkalaukkua siltä varalta, että muutto Viipuriin olisi tullut vielä mahdolliseksi.

Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa muutettiin sotasairaalaksi ja henkilökunta joutui sodan vaatimiin tehtäviin. Laitoksen tilanteen selkiyttämiseksi Lääkintöhallituksessa 1942 pidetyssä neuvottelussa päätettiin, että Viipurin laitos siirtyy valtion hoitoon vuoden 1943 loppuun asti. Samalla päätettiin, että Lahden laitos toimii valtionavun turvin ja Viipurin diakonissakoulutus tulee jatkumaan Lahdessa. Kesä 1944 ja sodan päättymisen rauhanehdot ratkaisivat lopullisesti myös Viipurin diakonissalaitoksen kohtalon.

Sodanjälkeiset vuodet eivät olleet helppoja. Sisaret kaipasivat entistä laitosta ja sopeutuminen Lahteen oli vaikeaa. Puutetta oli monesta asiasta ja työtä tehtiin ahtaissa olosuhteissa. Myös laitoksen taloudellinen tilanne oli vaikea ja varoja puuttui mm. tarvittavia investointeja varten. Uuden sairaalan rakentaminen mahdollistui kuitenkin 1950 valtion ja Lahden kaupungin avustuksella. Talous tasapainottui 1960-luvulle tultaessa, kun elettiin puolestaan korkeasuhdanteen aikaa. Diakonialaitoksen uusi vuosisata piti sisällään sairaalatoiminnan lisäksi myös diakoniaopiston, vanhainkodit ja kehitysvammaisten päivähuoltolat.

Nykyisin Lahden diakonialaitoksessa työskentelee yli 300 ihmistä, toimii satoja vapaaehtoisia, asuu satakunta ikäihmistä ja opiskelijoita on 400 (Lahden diakonian instituutti on osa osakeyhtiömuotoista Suomen diakoniaopistoa. Se on ammattioppilaitos, jonka perustajina 2016 olivat Lahden lisäksi Helsingin ja Oulun diakoniaopistot.)

LÄÄKÄREITÄ VIIPURISSA

Lääketieteen historioitsija Arno Forsius on blogissaan luetellut Viipurin diakonissalaitoksen sairaalan pitkäaikaisia lääkäreitä:

Yleissairaalaosastolla sotilassairaalan lääkäri, lääket. tri Alexander Frankenhaeuser vuosina 1873-84, kaupunginlääkäri, lääket. lis. Theodor Thesleff 1887-99, Arthur Carl Heiseler 1900-17 ja sotilassairaalan sisätautien osastonlääkäri N. R. Roschier 1920-40. Silmätautien osaston pitkäaikaisia lääkäreitä olivat Algot Fredrik von Fieandt 1905-23, John G. Lindberg 1917 ja 1923-28 sekä Signe Löfgren 1929-67.

kari.naskinen@gmail.com