Kuunsillalta elämänsillalle

Kun Hella Wuolijoen kirjoittama ja ohjaama kuunnelma Kuunsilta esitettiin radiossa 1951, sen kirjoittajaksi mainittiin Juhani Tervapää. Kaksi vuotta myöhemmin tehdyn elokuvan julisteessa oli Hella Wuolijoen nimimerkin sijasta jo reilusti hänen oma nimensä. Tämä voimakkaan romanttinen kertomus alkaa itsenäisyyspäivänä 1950 Helsingin yliopiston juhlasalista, jossa Pepi näkee katsomossa myös olevan vuorineuvos Erik Rambergin – kuunnelmassa Eeva-Kaarina Volanen ja Tauno Palo, pari vuotta myöhemmin elokuvassa Ansa Ikonen ja Joel Rinne. Tästä Pepi siirtyy muistoissaan vuoteen 1924, jolloin hän oli Hämäläisosakunnan opiskelijoiden kesäjuhlissa Ruovedellä tavannut Erikin. Siellä osakunnan kuraattorina ollut Erik piti korkealentoisen puheen isänmaalle ja sen jälkeen pyysi jotakuta naisopiskelijaa kanssaan kauniille, romanttiselle kuunsillalle.

Kemianopiskelut aloittanut Pepi otti kutsun vastaan, ja siitä kahluukohtauksesta alkoi erikoinen vaellus heidän elämänsillallaan. Ruoveden-kohtaukset on kuvattu Kalliolan rinteillä Hollolassa, Käkisalmen sillan lähitienoolla Pulkkilanharjulla ja Kalmarin rannalla Vääksyssä. Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa näkyy taustalla symbolisesti Käkisalmen komea kaarisilta. Hieno kohtaus, jossa pääsee hyvin edukseen kuunnelmaan verrattuna.

Näistä kauniin haikeista muistoista Pepi palaa todellisuuteen, jossa hän tietää ison selluloosatehtaan johtajan menestyneen uraelämässsään täydellisesti, mutta sitten meille kuulijoille ja katsojille selviää, että Erik on päässyt tähän asemaan naimalla rahaa, ja on nykyisin kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu ampiainen. J.K. Paasikiven vastaanotollakin itsenäisyyspäivän iltana molemmat käyvät, mutta Erik ei tunne Pepiä. Sen jälkeen aikoja sitten leskeksi jäänyt Pepi, oikealta nimeltään Linda Varala, tekee yllätysliikkeen ja soittaa Erikille - ”täällä on tyttö kuunsillalta, 26 vuotta sitten, muistatko”. Erik ei muista, mutta kun Pepi palauttelee asioita mieleen, asia alkaa selvitä. Tästä myös käynnistyy poikkeuksellinen tarina, joka sen jälkeen etenee vain puhelinsoitoissa, sillä Pepi ei paljasta todellista henkilöllisyyttään.

Draaman rakenne on suomalaisessa teatterissa poikkeuksellinen. Se kuitenkin toimii erinomaisesti. Varsinkin Pepin muistot ovat voimakkaita. Kuviteltu suhde pikaisesti syttyneeseen nuoruudenrakkauteen ylittää jopa biologiset rajat ja mennään fantasiankin puolelle, kun Pepin kahdesta lapsesta on tullut Erikin näköisiä. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen myös Erik tunnustaa lämpimät tunteensa, vastapainoksi rakkaudettomalle avioliitolleen ja vaimonsa alkoholismille.

Vaikea verrata kuunnelmaa ja elokuvaa, mutta näyttelijöistä Ansa Ikonen ja Joel Rinne ovat vakuuttavammat. Vanhoja kuunnelmia tulee silloin tällöin Yle Radio 1:stä ja niitä on runsaasti Yle Areenassa.

Parasta näistä kahdesta teoksesta on kuitenkin Matti Kassila, joka seuraavana vuonna saikin ohjaajan Jussi-palkinnon kahdesta elokuvastaan, tästä ja muutama kuukausi myöhemmin ensi-iltaan tulleesta Sinisestä viikosta. Taitavasti Kassila sai puhelindraamaan eloa ja hieman jännitystäkin, vaikka pääsiväthän Pepi ja Erik lopulta kohdakkainkin. Molempien päähenkilöiden luonteet ja vanhojen muistojen aiheuttamat mielenliikkeet tulevat erinomaisesti esille. Se kuitenkin häiritsee, että elokuvassa heidän ulkonäkönsä ei juurikaan ollut muuttunut neljännesvuosisadassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta siitä, miten kuunnelma oli herättänyt Suomen Filmiteollisuus Oy:n T. J. Särkän mielenkiinnon: miespuolisessa päähenkilössä Särkkä oli havainnut yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Elokuvan musiikissa kiinnittyy huomio vanhaan ruotsalaiseen kansarunoballadiin Vestmanviikistä, jota hyödynsi myös Aulis Sallinen Punaisessa viivassaan (1978). Siltaa siinäkin rakennetaan:

Mikä se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaiset ain' virras vaeltaa?
Talvi se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaset ain' virras vaeltaa.

kari.naskinen@gmail.com