Vaikka Alexander Stubbin virallinen presidenttikuva ei ole selfie, se kuuluu siihen uuteen tyyliin, josta kaikkien edellisten presidenttien muotokuvat ovat poikenneet merkittävästi. Ehkä yllättäen eniten juuri Stubbin edeltäjän Sauli Niinistön virallinen valokuva, joka ei muistuta edes elävää ihmistä. Stubbin kuva on juuri sellainen totuuskuva, jollaisena me hänet tunnemme. Tasavallan presidentti on laskeutunut jalustalta. Tänään alkaneen XXXI Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana on tänä vuonna ”Kirjallisuus ja peili”, joka heti perjantaina sai aikaan vilkkaan keskustelun, kun todettiin, ettei peilikään aina kerro totuutta.
Kirjailija Harry Salmenniemi sanoi avausalustuksessa, ettei peiliin absoluuttisena totuudenpaljastana voi luottaa siinä missä kirjailijoihinkaan. Peilikin rajaa asioita ulkopuolelle, koska siinä on kehykset. Niin tekee kirjailijakin, ei kaikkea ole mahdollista kirjoittaa.
Totuuskin muuttuu, kun sitä käsittelee, kuten kaksi autofiktioromaania kirjoittanut Salmenniemi kertoi omasta kokemuksestaan. Häneltä oli yhdestä käsikirjoituksesta hävinnyt kahden kappaleen mittainen pätkä, jonka hän muilta kiireltä ehdittyään kirjoitti uudelleen parin kuukauden kuluttua. Mutta kas kummaa: kun se hävinnyt kohtakin myöhemmin löytyi, kävi ilmi, että nämä kaksi versiota olivat aika erilaisia.
Tuli sitten yhdessä keskustelupuheenvuorossa esille nykyajan selfiekulttuuri, joka on tavallaan tehnyt ihmisistä tasa-arvoisempia kuin ennen. Kuninkaiden ja muiden superjulkkisten rinnalle arkijulkisuuteen ovat nyt pamahtaneet kaikenkansan lyylit ja lasset. Eikä kuvia retusoida tai jotenkin muuten parannella – eikä ole vain kuvia kännykän ruudulla, vaan joka jannu voi tehdä itsestään tai kavereistaan elävää videokuvaa kaikkien nähtäväksi.
Kuva ei valehtele? Tämäkään väite ei kokonaan pidä paikkaansa, ja saa nähdä, mihin jo lähitulevaisuudessa mennään tekoälyn kanssa, kun se alkaa olla jokaisen selfienottajan käytössä. Kirjailijat sen sijaan ovat aina valehdelleet, keksineet juttuihinsa parannuksia, säätäneet niitä paremmin kokonaisuuteen sopiviksi. Englantilainen Hollie McNish sanoi tämän olevan hänenkin tapauksessaan aivan normaalia, mutta lopputulos on kuitenkin sellainen, etteivät poikkeamat todellisuudesta muuta kirjan sisältöä.
Salmenniemen kertoma esimerkki kuvaa asiaa hyvin siltäkin kantilta, ettei todellisuuden kiertäminen läheskään aina ole tahallista. Muistissa on epätarkkuuksia. Vaikka eihän kaunokirjallisuus mitään tietokirjallisuutta ole. Eikä tämä aihe ole ensimmäistä kertaa kirjailijakokouksen teemana, vuonna 1991 se oli "Kirjallisuus ja muisti".
Minäkin joudun tätä nyt kirjoittaessani olemaan paljolti muistin varassa, vaikka tulin kirjailijakokouksesta vain muutama tunti alustusten jälkeen, mutta koska vanhoilla kirjoituskoneilla takominen on vioittanut sormeni, on muistiinpanojen tekeminen kynällä hankalaa. Lisäksi kokouksen ja kotiintulon välissä oli käynti kansainvälisillä suurmarkkinoilla kebab-lounaalla. Harmi vain, että jo kolmatta vuotta on markkinoilta pois saksalainen bratwurst-ravintola. Huomiseksi katsoin jo valmiiksi shaslik-ravintolan.
Hollie McNishin keskeinen aihe oli naisten masturbointi. Siitä riitti keskustelemista niin pitkään, että nimenomaan tämän naisten runkkaamisesta kirjoittamisen analysoinnin jätin kesken ja lähdin kebabille. Vaikka niinhän ruotsalainen Ulf Örnkloo sanoi 1977 Lahden kirjailijakokousta Baabelin norsunluutorniksi. Vanhat tarinat kertovat, että aikoinaan Mukkulassa meno olikin hurjempaa kuin nyt entisellä kansanopistolla, jonka pääoven yläpuolella on teksti ”Elämän totuutta etsi”. Peilistä näkee, että totuuksia on enemmän kuin yksi, Mukkulassa oli omansa ja kansanopistolla omansa. Vuonna 1991 oli Mukkulassa 115 kirjailijaa, joilta meni 149 koria olutta, 97 viinipulloa ja 48 votkapulloa.
kari.naskinen@gmail.com
