”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”, sanoi Padasjoen kappalaisen poika Adof Ivar Arwidsson 1800-luvulla, kun Suomi oli siirretty Ruotsin kuningaskunnasta Venäjän keisarikuntaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnakseen. Lopullisesti Suomen kansa sai oman suomalaisen valtionsa 1917, ja siitä alkoi se vaihe, jota Matti Klinge käsittelee kirjassaan Bernadotten ja Leninin välissä (WSOY, 1975). Sekään vaihe ei kuitenkaan kestänyt kuin reilut sata vuotta, sillä enää Suomi ei ole Bernadotte-suvun kuningaskunnan ja Venäjän välissä, vaan yhdessä Ruotsin kanssa Nato-maana suoraan Venäjää vastaan sekä käytännössä että kuvaannollisesti. Puolueettomuus Ruotsin ja Venäjän välissä on hylätty, joten emme ole missään välissä, vaan litistyneenä pelkäksi idän ja lännen rajavyöhykkeeksi.
Klingen kirjan nimi ei ole oikein, sillä Lenin ei ollut Suomen vastapuoli, koska Suomelle itsenäisyyden antanut Lenin oli kansojen itsemääräämisvallan kannattaja. Vastakkainasettelu alkoi vasta Leninin sairastumisen ja varsinkin kuoleman jälkeen, kun NKP:n pääsihteeriksi oli keplotellut Stalin.
Suuriruhtinaskuntana Suomen asema oli ollut hyvä. Kuten Klinge kirjoittaa, Venäjä salli Suomelle sen uskonnon, virallisen kielen, lainsäädännön ja hallintolaitokset entisellään, eikä Aleksandereiden eikä Nikolaiden tavoitteena ollut Suomen samankaltaistaminen ja sulauttaminen emämaahan. Vähitellen tilanne oli kuitenkin alkanut muuttua, kun 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomania sai jalansijaa.
Junanradan valmistuttua Pietariin keskinäiset suhteet toisaalta paranivat, mutta suomalaisuusaate joka tapauksessa voimistui. Vuonna 1870 juhlittiin Helsingin ylioppilastalon vihkiäisiä ja nautittiin Pietarista pikajunalla tuotuja viinirypäleitä, kun samalla kuunneltiin juhlapuhetta, jossa varoitettiin ”Idän miehen” pyrkimyksistä Suomen suhteen.
Mielipiteet erkanivat jyrkästi. Esimerkiksi Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen kirjoitti yhdessä yksityiskirjeessään, että ”idästä tuleva ilma on puhtaampaa kuin lännestä tuleva ja se on siksi asetettava etusijalle”. Vuosisadan lopulla oltiin joka tapauksessa edetty jo sellaiseen tilanteeseen, että keisariparin kuvia vaihdettiin Runebergin ja Topeliuksen kuviin.
Suomen saatua itsenäisyyden oli Ruotsin Bernadotte-kuninkaana Kustaa V, ja kun Suomi ja sen historiallinen emämaa Ruotsi liittyivät Natoon, kuninkaana oli Kaarle XVI Kustaa. Nyt marssitaan yhtä jalkaa ja tukena ovat kohta Suomeen tulevat USA:n DCA-joukot. Enää ei tarvita taitavaa ulkopolitiikkaa eikä kunnioitettavaa puolueettomuuspolitiikkaa, vaan luotetaan kaikessa aseistautumiseen. Pakko onkin, koska Suomen herrat halusivat Suomesta Naton rintamataistelujoukon - Ruotsilla on helpompaa.
Eikä enää päde sekään, minkä Siegfried sanoo Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho: "Idän ja lännen välissä on pohjoinen." Pohjoismaat ovat luovuttaneet oman pohjoisensa Natolle.
Omista Suomen asioista huolehtiminen ei uudessa tilanteessa ole kunnolla mahdollistakaan, koska ”Nato-maana sekä Yhdysvaltain ja Britannian erityisenä liittolaisena Suomella ei sitä ylellisyyttä enää ole”, kuten poliittiseen historiaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori Juhani Suomi kirjoittaa juuri ilmestyneessä Kanava-lehdessä 4/2024.
Ulkopolitiikasta puhuminen on vaihtunut turvallisuuspolitiikan korostamiseen. Tasavallan presidentin johdolla on peräänkuulutettu ”kykyä olla kova” ja päämiehen jäljessä ovat marssineet pienemmät satraapit hallituksen ja eduskunnan oikealta laidalta sekä valtamediasta.
Suomalaisia emme enää ole, venäläisiä varten meillä on paremmat aseet kuin viimeksi, olkaamme siis natolaisia.
kari.naskinen@gmail.com
