Italialaisen elokuvan uusi aalto tunnetaan nimellä neorealismi. Tämän sodanjälkeisen ”uustodellisuuden” ensimmäisenä teoksena pidetään Roberto Rossellinin elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945). Neorealismin muita suuria nimiä olivat Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Giuseppe De Santis ja Cesare Zavattini, joka teki käsikirjoituksia mm. De Sicalle ja joka oli myös neorealismin tärkein teoreetikko. Nyt otan kuitenkin esille tähän samaan sarjaan kuuluvan Ermanno Olmin, noita tunnetuimpia tekijöitä kolmisenkymmentä vuotta nuoremman ohjaajan, joka Suomessa muistetaan parhaiten Puukenkäpuusta (1978). Se kuvaa elämää maaseudulla 1800-luvun lopulla ja on eräänlainen Italian ”täällä Pohjantähden alla” samoin kuin Bernardo Bertoluccin kaksiosainen 1900 (1976). Nyt näin ensimmäisen kerran myös Olmin kaupunkiympäristöön sijoittuvan Paikka nuorelle miehelle (1961), joka on kerrassaan hieno tarina nuoren maalaispojan sijoittumisesta uudenlaiseen elämänympäristöön.
Sandro Panseri esittää Domenicoa, joka joutuu lähtemään kotoaan Medasta tuodakseen perheelle rahaa. Medassa ei juuri työmahdollisuuksia ole, joten Domenico lähtee 30 kilometrin päässä olevaan Milanoon. Siellä hän osallistuu monien muiden kanssa työhönottotesteihin ja -haastatteluihin. En saanut selvää, mistä isosta paikasta on kysymys, mutta vaikutti kuin se olisi ollut kunnan, maakunnan tai valtion iso virasto. Domenico saa työpaikan, vaikka töitä ei kaikille kokeet läpäisseille varsinaisesti olekaan, mutta eletään vielä sitä mennyttä maailmaa, jossa julkinen laitos huolehtii työllistämisestä väljin ja inhimillisen perustein. Domenico aloittaa virastossa jonkinlaisena sisäisenä tsupparina, vaikka paljon toimitettavia asia- tai muita papereita ei olekaan.
Työelämän ja koko elämänpiirin kuvaus on hyvin neorealistista. Se keskittyy arkipäivän elämän ja asioiden tutkailemiseen. Sosiaaliset kysymykset kuuluvat oleellisena osana neorealismin sisältöön ja Olmin kertomuksen pohjana on niin ikään Lombardian alueella Bergamosta syntyisin olleen Olmin omat kokemukset Milanosta, jossa hänkin nuorena pääsi kiinni työelämään.
Erinomaisesti hän kuvaa myös sitä huumaavaa kokemusta, jonka Olmi oli saanut Milanossa, rakastumisen. Työhönottotestien lounastauolla Domenico lähtee hortoilemaan kaupungille, jossa löytää ruokapaikaksi maitokaupassa toimivan ravintolan. Syötyään Domenico tapaa näyteikkunoita katselevan Antoniettan. Ujosti kysyy jotakin, kun tunnistaa, että tyttö oli aamupäivällä samoissa kokeissa. Tästä alkaa päätähuimaava kohtaus, jollaisesta meistä useimmilla on vähintään yksi vastaavanlainen kokemus: se värinä ja huuma, minkä ihastuminen toiseen nuoreen ihmiseen saa aikaan. Domenico kysyy Antoniettalta, mennäänkö johonkin kahville, kun vielä on aikaa pääsykokeiden jatkumiseen. Pieni kahvila tupaten täynnä ihmisiä löytyykin ja siellä ostetaan kupit kahvia. Sitten se kohokohta, joka tulee, kun Domenico on ruuhkassa pudottanut pikkulusikkansa lattialle. No tämä vain tihentää tunnelmaa, kun Antonietta antaa oman lusikkansa Domenicolle. Mitä ihmettä, sekoitanko minä kahvia samalla lusikalla kuin tuo enkeli, näyttää Domenicon ilme sanovan. Mitä tämä on, jotain kummaa kutinaa vai mitä? Harvinaisen loistava kohtaus herkästä ihastumisesta, jossa ei vielä ole mukana erotiikkaa, ja onneksi kahvilassa on niin paljon ihmisiä, ettei Domenico mahdu lysähtämään lattialle, koska polvia arvatenkin heikottaa.
Elokuvassa me katsojat kuitenkin petymme. Antonietta on saanut työtä samasta paikasta konekirjoittajana, mutta on jossain kaukana isossa rakennuksessa. Kerran Domenico näkee Antoniettan kaupungilla kahden nuoren miehen seurassa, ja toisen kerran he törmäävät kaupungilla kahdestaan, jolloin Antonietta sanoo, että Domenicon kannattaisi tulla kohta järjestettävään työntekijöiden uudenvuodenjuhlaan. Domenico meneekin, mutta Antoniettaa ei näy.
Paremmin kävi Ermanno Olmille (s. 1931), joka meni naimisiin Antoniettan roolin näytelleen Loredana Detton (s. 1946) kanssa.
Puukenkäpuu on vakavampi elokuva, jossa hyvä palkitaan pahalla ja oikeudenmukaisuus jää epäoikeudenmukaisuuden jyräämäksi. Köyhä bergamolainen pientalonpoika hakkaa tienvarresta puun poikki, koska pojalle pitää veistää uusi puukenkä rikki menneen tilalle. Kun käry käy, saa Batistin perhe häädön maanomistajalta. Se ei ole yhtä raju kuin Laurilan Anttoon perheen häätö talvipakkaseen Pohjantähdessä, mutta tilanne on samanlainen: Pentikulmalla perustuslaki on maanomistaja Töyryn laki ja Bergamon maaseudulla samalla tavalla perheiden asunnot omistavan porhon laki.
Muuta toivoa ei ole kuin Jeesus Kristus. Kun yhden leskiäidin ja kuuden lapsen ainoa lehmä sairastuu suu- ja sorkkatautiin, vain rukous voi auttaa, jos voi – ja se auttaa, lehmä virkoaa. Olmin katolinen usko tulee tässä esille, kun hän vahvistaa asian Bachin kantaatilla Seison toinen jalka haudassa, jonka tekstistä osa perustuu spitaalisen parantamiseen Matteuksen evankeliumissa.
Elokuva voitti 1978 Cannesin juhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Sopivasti tähän on hyvä mainita, että 1946 ensimmäisen Kultaisen Palmun sai Rooma – avoin kaupunki. Muut italialaiset Kultaisen palmun voittajat:
1951 Vittorio De Sica: Milanon ihme
1952 Renato Castellani: Kahdella pennillä toiveita
1960 Federico Fellini: Ihana elämä
1963 Luchino Visconti: Tiikerikissa
1966 Pietro Germi: Hyvät naiset ja herrat
1967 Michelangelo Antonioni: Blow-Up
1972 Elio Petri: Työväenluokka nousee taivaaseen
1972 Francesco Rosi: Mattein tapaus
1977 Tavianin veljekset: Isäni, herrani
2001 Nanni Moretti: Pojan huone
kari.naskinen@gmail.com
