Tyttelistä tuli arkkitehti Aino Aalto

Kun menin Kotkan kaupunginteatterin nettisivuille ostaakseni liput näytelmään Aino A., siellä oli linkki kolmen minuutin kohtaukseen, joka oli kuvattu Sunilan selluloosatehtaan johtajan Lauri Kannon museoidussa asunnossa. Keväällä 2023 loppui selluntuotanto Sunilassa, mutta teatterissa menee näytelmä, jossa ollaan hetki myös Alvar Aallon työpöydän ja Sunilan tehdas- ja asuinalueen piirustusten ääressä. Varsinaisesti näytelmä kertoo kuitenkin Aallon ensimmäisestä puolisosta Aino Aallosta (kuvassa oik.). Näytelmä pohjautuu Jari Järvelän samannimiseen romaaniin (Tammi, 2021), jossa on Järvelän Aalto-selvityksiin perustuen sekä totta että oletettua. Näytelmän kantaesitys viime syyskuussa sopi erinomaisesti juuri Kotkaan, jossa viime kesänä järjestettiin vuotuinen Aalto-viikko (ensi kesänä Alajärvellä).

Sunila oli Alvar Aallon laajamittaisin työ, joka valmistui rakennuksiksi 1937-54. Näytelmän keskeinen asia on Aino Aallon osuus miehensä arkkitehtuurisuunnitelmissa. Kolmijalkainen Aalto-jakkarakin oli Ainon idea puhumattakaan monesta isosta rakennushankkeesta, joita pariskunta suunnitteli yhdessä, mutta virallisesti suunnittelijaksi merkittiin vain Alvar Aalto.

Käyn Kotkan teatterissa vuosittain jotain katsomassa ja Aino A. on ehkä parasta moneen vuoteen. Varsinkin Miia Maaranen Ainona on huippu. Tarina alkaa heti terävästi Teknillisestä korkeakoulusta, jossa 19-vuotias Aino Marsio erikoisluvan turvin aloitti arkkitehtiopintonsa. Erikoislupa tarkoitti sitä, että sallittiin opiskelu, vaikka olikin nainen. Professori Armas Lindgren sanoi, että naiseudesta on täällä ”Polusteekissa” luovuttava, koska arkkitehti on miesten ammatti – mutta naisarkkitehditkin voivat toimia esimerkiksi rakennusten koristelijoina.

Vuonna 1923 Aino pääsi piirtäjäksi arkkitehti Gunnar Wahlströmin toimistoon Jyväskylään. Wahlström tunnetaan parhaiten Yliopistonkadulta Harjun päälle nousevien ”Neron portaiden” suunnittelemisesta. Samoihin aikoihin oli Alvar Aalto perustanut Jyväskylään Arkkitehtuuri- ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aallon, johon hän houkutteli Aino-tyttelin apulaisekseen sillä perusteella, että tämä saisi suunnitella itsenäisestikin töitään ja saisi ne omiin nimiinsä.

Isosta Jyväskylän arkkitehtuuria käsittelevästä kirjasta lähdin tarkistamaan, mitä siinä kerrotaan Aino Aallosta. Hakemistossa on yksi sivunumero, jonka perusteella löytyy tieto, että syksyllä 1924 Alvar Aalto ja Aino Marsio menivät naimisiin. Ainon suunnittelutyö oli joka tapauksessa laajaa, vaikka hänen 50-vuotispäivästään kertoneessa Arkkitehti-lehden jutussa (10 riviä) hänen töitään mainittiin vain viisi.

Jo Jyväskylässä hän oli tiiviisti mukana miehensä suunnittelutöissä. Alvar Aallon läpilyönniksi muodostui Jyväskylän työväentalo 1925, jonka toisen kerroksen aulatilan puolipyöreä seinä oli Ainon idea. Vastapainoksi Aallon toimisto suunnitteli myös suojeluskuntatalon 1929, ja näytelmässä huitaistaan ohimennen sekin, että Alvar Aalto oli valkoisten puolella 1918 ja kävi Suomen insinööriliiton puheenjohtajan ominaisuudessa tapaamassa Hitleriäkin.

Sini Pesosen ohjaama näytelmä on niin Aaltoa kuin olla voi. Jo ohjelmalehtisen kansi alkaa aaltoilulla ja sama jatkuu Lucie Kuropatován tyylikkäässä lavastuksissa, jossa vaihdellen ollaan Aaltojen toimistossa, kotona Munkkiniemessä ja jossain muuallakin. Näyttämön sivuseinät ovat tuttua Aallon koivurimoitusta ja välillä Aino huilaa Paimio-lepotuolissa. Mutta on yksi epäonnistunutkin kohtaus: vaikea uskoa, että Artekin perustaminen yhdessä Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa on ollut kuin pelleteatteria.

Mielenkiintoisia sen sijaan ovat Aino Aallon kohtaamiset Jyväskylässä Wivi Lönnin kanssa. Wivi Lönn oli jo 1800-luvun lopulla päässyt TKK:n arkkitehtuuriosastolle oppimaan ja unohtamaan naiseutensa, mutta vain jonkinlaiseksi ylimääräiseksi oppilaaksi, koska häneltä puuttui ylioppilastutkinto. Anne Niilola (kuvassa vas.) esittää tässä roolissa sellaista vahvuutta ja särmää, että se oli varmaan hyvänä pontimena topakalle Ainolle.

Pontevuus ei kuitenkaan riittänyt suureen kiihkorakkauteen, ei Alvaria eikä lastenhoitoa kohtaan. Kysymyksessä taisi olla tyypillinen järkiavioliitto, jossa ura meni kaiken edelle. Alvarilla tosin menivät joskus syrjähypyt edelle. Kevyt ylimääräinen suhde kehittyi myös Ainolle, joka oli tavannut unkarilaisen valokuvaajan László Moholy-Nagyn ilmeisesti Hattulan keskiaikaisessa kivikirkossa. Laszlo oli myös muotoilija, joka oli aikaisemmin toiminut professorina Bauhaus-koulussa, mutta oli tullut Suomeen varsinaisesti kuvaamaan Aallon suunnittelemaa Toppilan sellutehdasta Oulussa.

Täydennystä tunnelmaan tuo ajoittain Jouni Bäckströmin musiikki, jota lavasteiden hieman peittäminä esittävät Aleksandra Petrova (sello) ja Georgii Petrov (huilu).

Aino Aalto kuoli 54-vuotiaana 1949 rintasyöpään. Hänen kädenjälkensä näkyy monissa monissa Alvar Aallon töissä, jotka kuitenkin pääasiassa kulkevat Aaltojen toimiston nimissä, kuten esimerkiksi Pariisin ja New Yorkin maailmannäyttelypaviljongit.

kari.naskinen@gmail.com