Helsingin kaupunginteatterin Fannyssa
ja Alexanderissa on
kaikki.
Teatteria parhaimmillaan. Tarinankerrontaa, lapsuuden taikuutta,
teatterin lumoa ja magiaa, karnevaalia, mielikuvitusta ja hulluutta, kummituksia
ja muita kummajaisia, salaisuuksien paljastumista, näyttelemisen
suuruutta ja kuten näytelmän julisteessa sanotaan, väkevää
elämänvoimaa. Suuri ja voimakas on tämä Ingmar
Bergmanin näytelmä,
sekä henkisesti että fyysisesti. Se on kuin valtava fresko tai
muraali. Kuten näytelmän ohjannut Paavo
Westerberg käsiohjelmassa
osuvasti sanoo, ”tämä teos juhlii teatterin olemassaoloa,
mielikuvitusta, näyttelijöitä ja näyttämöä. Fanny
ja Alexander haluaa
sanoa, että mielikuvituksen voima on rajaton, ja jos ihminen
keskittyy enemmän
valoon kuin pimeään itsessä ja muissa, on meidän kaikkien
mahdollista pelastua.”
Viimeisten kymmenen vuoden aikana Westerberg on noussut yhdeksi Suomen kärkiohjaajista. Heti tämän näytelmän alku on
ohjaajan ja lavastaja Antti Mattilan neroutta. Pyörivällä näyttämöllä
esitellään roolihenkilöt, ei mitenkään luettelemalla, vaan
näyttämällä Ekdahlin perheen valmistautumista jouluyöhön.
Kukaan
ei vielä puhu. Yhdet
lavasteet reunimmaisena pyörivät toiseen suuntaan ja niiden
nurjalla puolella istuu piispa Edward Vergerus. Kaikki Bergmanin
elokuvan nähneet joutuvat tässä heti mielenmyllerrykseen, kun
tietävät, että iloisen jouluyön jälkeen kaikki tulee muuttumaan.
Pahuus on jo läsnä meille katsojille, mutta ei Ekdahleille.
Katsojan
ei kuitenkaan kannata lukita tapahtumien seuraamista muistikuviinsa
elokuvasta, sillä Westerberg
on
ottanut
mukaan
sisältöjä myös kirjasta,
joka muokattiin myöhemmin
elokuvasta.
Tapahtumat
alkavat vuodesta 1907. Vaikka Ingmar Bergman syntyi vasta 1918,
tapahtumien runkona ovat hänen omat lapsuusmuistonsa.
Westerbergin
näytelmässä aikaa ei kuitenkaan ole sidottu varsinaisesti
mihinkään, vaan esimerkiksi vaatetus ja lasten joululahjat
siirtävät ajankulkua lähemmäs nykyaikaa. Tämäkin toimii
täydellisen onnistuneesti, koska ei ole kysymys ajasta eikä
paikasta, vaan mielestä. Eikä
näytelmän tarinan ole tarkoituskaan olla realistinen, sillä se on
Alexanderin suodattama ja värittämä.
Kaikki
ei
ole
edes Alexanderin muistojen ja ajatusten maailmaa. Bergman itse sanoi
elokuvansa rakenteesta, että osa asioista nähdään Alexanderin
näkökulmasta, osa objektiivisemmin. "Olen vaihtanut näkökulmaa
niin kuin se minulle sopi.” Oleellista on joka tapauksessa, että
tapahtumilla oli jonkintasoiset vastineensa Bergmanin omissa
lapsuuden kokemuksissa, eri vaiheissa suloinen kotielämä, laulu ja
leikki ja teatteri sekä toisaalla suljetun elämänpiirin ankaruus
ja suoranainen raakuus, kaiken kivan kieltäminen sekä valheellinen
moralismi.
Alexander ja Fanny, Olavi Uusivirta ja Elena Leeve, kokevat tämän kaiken niin kauniilla ja väliajan jälkeen niin kurjalla tavalla, että katsomiskokemus on ensin lumoava, sitten vihaa sisältävä. Fannyn ja Alexanderin yhteispeli näyttämöllä hakee vertaistaan. Lieneekö tähän ansionsa sillä, että Olavi ja Elena ovat tunteneet toisensa jo koulun yläasteelta asti ja myös Kallion lukiosta. Teatterikorkeakoulussakin he olivat samoihin aikoihin, joskin eri vuosikursseilla. Fannyn ja Alexanderin elämä piispalassa on pelkkää helvettiä, ja saattaa olla, että jotain tällaista on joskus nykyisinkin uusioperheissä, eikä siinä silloin ole lapsilla muuta mahdollisuutta kuin uppoutua vaikkapa taikalyhdyn laterna magican tarjoamaan maailmaan.
Kaikki muutkin näyttelijät tekevät niin jämeriä roolisuorituksia, että kuvat näyttämöltä ovat edelleen elävinä mielessä, kun tätä kirjoitan. Yhdessä kohtaa eilen teatterissa tuli kuitenkin väistämättä vertailuun elokuva, jossa piispaa esittää Jan Malmsjö. Se roolityö on niin kammottavan raaka ja Malmsjö pelkällä ulkonäöllään niin vastenmielinen, että nyt teatterissa ei Eero Aho saavuta samaa häijyyttä. Eikä Helsingin kaupunginteatterin esitys muutenkaan ole aivan yhtä synkkä painajainen kuin elokuva.
kari.naskinen@gmail.com
