keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Pillipiipari ajaa koulubussin järveen


Kanadalaisessa elokuvassa Suloinen ikuisuus (1997) luetaan lapsille iltasatuna Grimmin veljesten kirjoista tuttua ikivanhaa saksalaista kertomusta Hamelnin pillipiiparista, joka lumosi rotat soittamalla pilliä, sai ne ulos kaupungista ja hukkumaan Weserjokeen. Kun kaupungin asukkaat eivät olleet halukkaita maksamaan pillipiiparille palkkiota, hän kosti lumoamalla huilullaan kaupungin lapset ja houkutteli heidät läheiseen vuoreen, jonka sisään he katosivat. Atom Egoyanin ohjaamassa elokuvassa ei ole pillipiiparia, mutta koulubussia ajava nainen suistuu auton kanssa järveen ja 14 lasta hukkuu. Erinomainen elokuvalöytö, jossa käsitellään ison murhenäytelmän vaikutusta pienen paikkakunnan elämään. Ei lopulta selviä, oliko onnettomuus kuljettajan syytä, olivatko auton jarrut epäkunnossa, oliko syynä huono tienhoito vai oliko auton vauhtia pitänyt lisätä kunnan tekemän aikataulumuutoksen takia. Näitä asioita tulee tutkimaan ryhmäkanneasiakkaita mukaansa houkutteleva asianajana, mutta mikään ei ole niin yksinkertaista, että tuosta vain lähdettäisiin tuomioretkelle.

Omanlaisensa pillipiiparitragedia vaivaa myös asianajajaa. Hänkin on menettänyt lapsensa, ei jokeen eikä vuoren sisään, vaan pahasti huumeidenkäyttäjäksi. Niin kuin asianajaja
lta on loppunut kaikki toivo tyttärensä saamiseksi takaisin kunnon elämään, niin myös onnettomuudessa lapsensa menettäneet vanhemmat ovat kuin turtana – mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä, lapsia ei enää ole, eikä jonkun tuomitseminen asiaa miksikään muuttaisi.

Mitähän asianajaja miettii, kun hän elokuvan lopussa ilmeisesti muutaman vuoden kuluttua näkee koulubussia ajaneen kuljettajan jonkin toisen kaupungin bussilaiturilla valmistautumassa ajoon?

Kaikki tämä kerrotaan lakonisesti ja niin surullisesti kuin voi. Koulubussin uppoaminenkin näytetään hitaasti etenevänä murhenäytelmänä, ei viihteellistä kohahduttamista, vaan hiljaisena, kaukaa kuvattuna tapahtumana, jonka aikana katsoja kärsii ja ajattelee. On talvi, järvi jäässä ja koulubussi alkaa vajota hitaasti jään läpi. Tuskallista – ja tällainen tunnehan on harvinaista, koska kuolema on nykyisissä elokuvissa lähinnä kaupallisuutta edistävä hyödyke.

Atom Egoyan (s. 1960) syntyi armenialaisille vanhemmille Kairossa, jossa hän sai etunimensä Egyptin ensimmäisen ydinvoimalan kunniaksi. Vuonna 1963 perhe muutti Kanadaan.

kari.naskinen@gmail.com