Kalsarikännistä
on tullut kansainvälinen ilmiö. Australiassa on tuotu markkinoille
Kalsarikännit-niminen olutkin.
Tarkoittaa siis, että
päivän voi viettää kotona päivävaatteisiin pukeutumatta ja
keskiolutta hörppäillen. Tai väkevämpiäkin. Varsinkin
ahdistavimpana korona-aikana tällainen lisäsi suosiotaan, kun ei
baareihin päässyt, eikä kavereitakaan uskaltanut lähteä
tapailemaan.
Filmihullu-lehdessä 3/2022 kirjoittaa nyt
televisio- ja populaarikulttuuritohtori Markku Koski,
että uusi ilmiö on kalsaritöllötys. On nimittäin yleistynyt
tapa, että television sarjaelokuvia katsotaan yhteen pötköön
vaikka aamusta iltaan. Tämän mahdollisuuden tarjosi ensimmäisenä
Netflix, joka 2013 julkaisi yhtä aikaa House
of Cardsin ensimmäisen
tuotantokauden kaikki 13
jaksoa, yhteensä noin kymmenen tuntia. Samanlaisen mahdollisuuden
tarjoaa nykyisin Yle Areena joidenkin sarjaelokuvien osalta, tai
kalsaritöllötykseen voi mennä ainakin siinä vaiheessa, kun kaikki
jaksot on televisiosta tullut, minkä jälkeen ne ovat tallenteina
Areenassa.
Tämä on yksi osa sitä isoa muutosta, joka
televisonkatselussa on
tapahtunut. Enää ei ”koko Suomi” katso samanaikaisesti Me
Tammeloita tai
Rintamäkeläisiä.
Vaikka
kyllä tällaista yhtenäiskulttuuriakin vielä on, mistä kertovat
viime
viikonkin katsojaluvut: torstai-illan puoli yhdeksän uutisia katsoi
860 000 ihmistä, Elämäni biisiä 760 00, A-studiota 510 000,
dokumenttiohjelmaa kuningatar Elisabetista
lauantaina
420 000, Harakkamurhia 340 000 jne.
Kosken
esille ottama maratonkatselu joka tapauksessa on melko uusi asia. Se
on samalla muuttanut ihmisten juttelutilanteita, kun enää ei edetä
suosikkisarjojen kanssa samaa tahtia. Joku kysyy innoissaan
tuttavaltaan, katsoiko eilisen sarjan avausjakson – no katsoin,
mutta katsoin sen kyllä viimeiseen jaksoon asti. Siihen on
keskustelu stopattava, etteivät
sille aloittelijalle paljastu sarjan loput tapahtumat.
Oma
kokemukseni koskee House
of Cardsin viittä
tuotantokautta ja The
Crownin toistaiseksi
valmistuneita neljää kautta. Koska meillä on niin vanha televisio
– kiitos harvinaisen hyvästä kestävyydestä –, että Netflixiä
ei siihen saa näkyviin, olen ostanut nämä kaksi sarjaelokuvaa
dvd-versioina. Sellaiset 4-5 jaksoa olen yhden päivän aikana
katsonut, eikä se ole kovin puuduttavaa ollut. Kalsarikatsomisesta
jää kuitenkin uupumaan vanhanaikaisen tavan mukanaan tuoma
jännitys- ja odotuselementti: jo edellispäivänä saattoi joskus
tulla mieleen, että mitähän jonkin suosikkisarjan seuraavassa
jaksossa tapahtuu. Aika on kuitenkin nyt toinen ja pitkienkin
sarjojen ahmiminen liittyy siihen yleisempään asenteeseen, että
minulle kaikki heti ja nyt.
Tällainen katsomistapa
oikeastaan tuhoaa sarjaelokuvaformaatin. Perinteisesti siihen ainakin
Suomessa on kuulunut, että jaksot lähetetään viikon välein. Jos
nyt katsoo pitkän sarjan yhdeltä istumalta, niin sehän ei enää
ole sarjaelokuva, vaan ylipitkä
elokuva. Yksi
ongelma viikon välein katsomisessa on kuitenkin joskus se, että
kaikki edellisen jakson asiat eivät ole pysyneet tarpeeksi hyvin
muistissa.
Markku
Koski oli lukenut Keskisuomalaisen toimittajan Heikki
Kärjen kommentin
tästä: ”Ainakin itse olen niin hidasälyinen tollukka, että
tarvitsen ajattelemiseen enemmän aikaa kuin tv-sarjan rytmi tarjoaa.
Haluan pohtia kaikessa rauhassa henkilöitä, teemoja,
menneitä tapahtumia ja tulevia skenaarioita.”
Enää
ei
sarjaelokuvien
keskeinen sisältö ole
meille
tavallisille katsojille sillä tavalla vierasta,
että
varakkaiden yhteiskuntaluokilla olisi yliedustus, kuten siihen
aikaan, kun Peyton
Place, Dallas ja
Dynastia olivat
pinnalla. Tämä vanha sapluuna johtui siitä, että meilläkin
valtaosa ulkomaisista sarjaelokuvista oli amerikkalaisia. Niissä
kuvattiin yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ikään kuin utopiana, johon
esimerkiksi luokkaerot eivät kuuluneet. Ei niissä kukaan slummissa
asunut, eikä toimeentulo-ongelmia ollut. Peyton
Placessa Constance
McKenzie jopa yritti salata sen, että oli synnyttänyt tyttärensä
Allisonin nolosti kunnallisessa sairaalassa.
Sarjaelokuvien
maailma on muutenkin muuttunut. Entistä
enemmän on jatkuvajuonisia tarinoita, jotka parempia ovatkin kuin
Maria Kallion
kaltaiset
45 minuutin erilliset tynkäjaksot. Olen
kyllä alan asiantuntija, viimeksi tilastoimani tv-sarjavuoteni oli
2019, jolloin katsoin 346 sarjaelokuvajaksoa. Nyt on seurannassa
kuusi sarjaa.
kari.naskinen@gmail.com