Neuvostoliittolaisen kirjailijan ja ohjaajan Vasili Shukshinin elokuva Punainen heisipuu (1974) alkaa rikoksenuusijoiden kuoron laululla vankilassa. Mukana on myös juuri vapautumassa oleva Jegor, jota Shukshin itse esittää. Kuoron yläpuolella seinässä on iso plakaatti: ”Sosialismin puitteissa jokainen yhteisöstä pudonnut voi palata sen jäseneksi.” Jegorkin luulee, että näin on, mutta pettyy.
Shukshin syntyi 1929 talonpoikaisperheeseen Etelä-Siperiassa Ob-joen latvoilla lähellä Kazakshtania. Vallankumouksen jälkimainingeissa perhe menetti omaisuutensa maatilojen kollektivisoinnissa ja perheen isä teloitettiin 1933. Shukshin oli joka tapauksessa uskollinen isänmaalleen, tapahtui mitä tapahtui. Shukshin: ”Haluan sanoa jotakin siitä vastuusta, jota ihmisen on tunnettava synnyinmaataan kohtaan. Me, jotka elämme nyt, tulemme olemaan vastuussa kaikesta siitä, mitä maassamme tapahtuu. Sekä hyvästä että pahasta, valheista, häikäilemättömyydestä, yhteiskunnan loisista, silmänpalvojista, pelkuruudesta ja petturuudesta – tästä kaikesta meidän on maksettava, ja maksettava koko hinta. Punainen heisipuu kertoo myös tästä.”
Elokuvassa Jegor sanoo kaverilleen tietyllä tavalla, miltä elämä on näyttänyt: ”Jos olisi kolme elämää, istuisin yhden vankilassa, antaisin yhden sinulle ja kolmannen eläisin oman pääni mukaan.” Vankilasta päästessään Jegor on aloittamassa ilmeisesti sitä kolmatta elämäänsä, joka tulisi olemaan erilainen ja varsinkin parempi kuin edelliset. Vankilaan Jegor oli joutunut varkauksista ja joistain pienemmistä rötöksistä, mutta nyt hän on siellä istuessaan löytänyt mukavalta vaikuttavan kirjeenvaihtoystävän, jota lähtee tapaamaan.
Ljuba asuu vanhempiensa kanssa Valkeajärven rannalla, sata kilometriä Äänisestä kaakkoon. Ljubaa näyttelee Shukshinin vaimo Lydia Fedosejeva-Shukshina. Alku sujuu hyvin, mutta ongelmat alkavat, kun Jegor ei sittenkään onnistu palaamaan yhteisön jäseneksi. Kun kyläläiset tietenkin pääsevät perille Jegorin vankilataustasta, alkaa vieroksunta, ja Jegor on pettynyt, tarttuu taas votkapulloon ja sitä rataa. Tilanteet kuitenkin rauhoittuvat, Jegor saa työn traktorinkuljettajana peltotöihin ja nauttii luonnonläheisyydestä. Elokuvan nimi tulee noista hyvistä hetkistä, kun Jegor ja Ljuba laulavat punaisesta heisipuusta. Jegor itse kuitenkin rakastaa Ljuban lisäksi valkeita koivunrunkoja, jotka ovat hänelle kuin hyvän Äiti Venäjän symboleja. Niitä silittäessään Jegor on onnellinen. Ne eivät ole koskaan pettäneet häntä.
Mutta Jegorin lempinimi on Gore (suru), eikä onnea vain kestä. Ljuban entinen aviomies ja tämän kaverit tulevat Jegorin luo ja aloittavat tappelun. Sitten tulee vielä viisi vanhaa roistotuttua, jotka ampuvat Jegorin. Ljuban veli ajaa kuorma-autollaan tappajien perään ja työntää heidät järveen lossilaiturilta.
Punainen heisipuu saavutti heti valtavat katsojamäärät ja edelleen se on niitä klassikkoja, joita Venäjällä aina katsotaan, samaa luokkaa kuin Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät (1957). Shukshinin omaan romaaniin (1973) perustuva elokuva on arkipäivän kuvaus venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta, minkä lisäksi elokuva kritisoi neuvostoyhteiskunnan systeemeitä ja satirisoi ihmisten pikkuporvarillisia piirteitä, joista ei milloinkaan eikä missään päästä eroon. Mikään läpihuutojuttu elokuvan valmistuminen ei kuitenkaan ollut, vaan kolmetuntiseksi suunniteltu elokuva joutui lyhennettäväksi vajaaseen kahteen tuntiin. Ne eivät niitä helpoimpia aikoja olleetkaan, sillä Nikita Hrshtshovin ajan suojasää oli muuttunut Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden ajaksi.
Elokuva oli ohjaajalle itselleenkin niin rakas, että suorassa tv-lähetyksessä hän purskahti itkuun kertoessaan Jegorista. Shukshin kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna kuin elokuva oli valmistunut. Kuollessaan Shukshin oli Kletskaja-kasakkakylässä Donilla, jossa hän oli ollut laivalla näyttelemässä Sergei Bondartshukin elokuvassa He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1975).
kari.naskinen@gmail.com
