Lassi Nummen seura on julkaissut kirjan Hyvyys, jossa 14 kirjoittajan esseissä valotetaan hyvyyttä paitsi itse koetun, myös kaunokirjallisuuden, filosofian ja Vuorisaarnan kautta. Esseet peilautuvat kulttuuriin ja yhteiskuntaan, ja niissä otetaan kantaa myös poikkeusaikaan, jona ne ovat syntyneet. Esseekokoelman on toimittanut seuran puheenjohtaja Katriina Kajannes.
Hannu Salama -seuran puheenjohtaja Jussi Niinenmaa kirjoittaa vanhan sanonnan olevan, että paha kyllä saa palkkansa. Ei tietenkään aina, mutta ei hyväkään. Niinenmaa, myös entinen F.E. Sillanpään seuran puheenjohtaja, ottaa esimerkkejä kaunokirjallisuudesta:
F.E.
Sillanpään
Nuorena
nukkuneen (1931)
päähenkilö
on orpotyttö Silja Salmelus, joka
pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään kaikille hyvää. Silja
kuitenkin epäonnistuu suunnilleen kaikessa, mihin ryhtyy, ja juuri
aikuisikään päästyään sairastuu vakavasti ja menehtyy.
Väinö
Linnan Tuntemattomassa
sotilaassa (1954)
Urho Hietanen on porukkahengen nostattaja, joka puolustaa eri
vaiheissa jotenkin syrjään jäämässä olevia tovereitaan. Sodan
loppuvaiheissa Hietanen lähtee sirpalemontusta pelastamaan
pakokauhuun joutunutta, haavoittunutta alokasta, mutta sokeutuu itse
kranaatinsirpaleesta. Kun Hietanen vielä tästä huolimatta yrittää
pelastaa toisia haavoittuneita sairaankuljetusautosta, hän saa
surmansa luotisuihkussa.
Kalle
Päätalon Höylin
miehessä (1970)
on
Mikko Puurto päättänyt sotien jälkeen ruveta omatoimiseksi
sosiaalityöntekijäksi. Pienellä paikkakunnalla hän jakaa omat
säästönsä avuntarpeessa oleville. Mikon rahojen kärkkyjiksi
ilmaantuu kuitenkin muitakin, ja suoranaisen murhasuunnitelmankin hän
välttää. Eikä Mikko hyväntekeväisyydestään kiitosta
saa.
Erilaisissa
onnellisuusvertailussa Suomi on aina kärjessä. Asiat ovat meillä
keskimäärin
paremmin kuin muualla. Tästä huolimatta valitetaan
jatkuvasti.
– Tulis vittu sota ni loppus nariseminen. Tuttu sanonta ja
pelkästään
ajatuksellisella tasolla aivan oikea. Tämä
ei enää ole Niinenmaan tekstiä, mutta tällaistahan tämä on. On
työttömyyttä, köyhyyttä, epätasa-arvoa ja kaikkea sellaista,
joka sattuu osumaan narisijan omalle kohdalle. Joskus
maitopurkkien avautuminen on huonoa, joskus sähköpotkulauta
on jätetty huonosti keskelle jalkakäytävää
tai joku ei saa riittävän nopeaa palvelua terveyskeskuksen
ajanvarauksessa.
Tästä
huolimatta pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli on paras
mahdollinen.
PAHAAKIN
TARVITAAN
Täydellistä
autuutta on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Hyvään pyritään, mutta
pahuus on usein esteenä. Toisekseen
hyvyys tarvitsee joskus pahuuden avukseen. Tyypillinen esimerkki on
pasifismi, joka absoluuttisena ihanteena ei toimi. Miten olisi
käynyt, jos Suomi olisi syksyllä 1939 julistautunut pasifistiseksi
valtioksi? Ei tarvitse pitkään pohtia, kun saa itseltään
vastauksen, että huonosti. Onneksi oli kuitenkin käytettävissä
pahuuden voima eli armeija.
Puolustussota
on siis hyvä asia. Mutta kuinka pitkälle? Talvi- ja jatkosodissa
kaatui 100 000 suomalaista, pala
maata
menetettiin viholliselle, mutta itsenäisyys säilyi – eli hyvä
juttu. Entä
mihin asti olisi voitu mennä? Olisiko puolustussota ollut edelleen
perusteltavissa, jos kaatuneita olisi tullut miljoona, kaksi
miljoonaa, tai
kaksi miljoonaa ja lisäksi kaksi miljoonaa
siviiliä?
Onko valtion itsenäisyys tärkeämpää kuin sen ihmisten elämät?
Miksi ihmisten uhraaminen talvi- ja jatkosodissa oli tärkeämpää
kuin antautuminen Neuvostoliitolle ilman yhdenkään elämän
menettämistä? Jos
olisin 80 vuotta sitten elänyt ja minulta olisi kysytty, valitsenko
isäni kuoleman vai Suomen liittämisen Neuvostoliittoon, olisi
vastaus ollut ilman muuta jälkimmäisen vaihtoehdon
puolesta.
Pasifismi
on samanlainen aate kuin kommunismi. Molemmat toimisivat vain, jos
maailman kaikki valtiot ja kaikki ihmiset hyväksyisivät, että
näillä mennään. Mutta ei mennä, koska valtiot ja ihmiset ovat
pahoja. Leo
Trotski oli
oppinut tämän vasta ollessaan maanpaossa Meksikossa, jossa hän
sanoi, että on kuitenkin uskottava sellaiseen, minkä ei edes tiedä
olevan olemassa, sellaiseen, jonka ääriviivoja saati sisältöä ei
osaa aavistaakaan.
Iso
ongelma on itsekkyys.
Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate
on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan.
Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset
istuvat kadulla kerjäämässä. Sellaiset
resupekat eivät sovi Pohjolan valkoisen kaupungin
katukuvaan. Pääministerinä
ollessaan Matti
Vanhanen
(Kesk)
sanoi politiikan
toimittajien tilaisuudessa
2010,
että koska
kerjäämistä
ei
saada
kuriin lainsäädännöllä, niin
ihmisten pitäisi vain lopettaa niille rahan antaminen.
Tämä tekisi lopun kerjäämisestä muutamassa viikossa.
”Vetoan
siihen, että näin toimittaisiin. Se vaatii jokaiselta vain
tämmöisen päätöksen. Ei anneta rahaa. Se loppuu siihen”,
Vanhanen sanoi Yle Uutisten mukaan keväällä 2010.
Samaa mieltä oli
silloinen
kaupunginjohtaja Jussi
Pajunen
(Kok).
Imagohaitoista
kärsivät nykyisin myös Välimeren pohjoispuolella olevat maat.
Siellä on alueita ja varsinkin pieniä saaria, joiden pääelinkeino
on vaihtunut kalastuksesta turismiin, mutta nyt tätä uutta
elinkeinoa haittaa
pakolaisvyöry
Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta matkailumaineelle
syntyy siitä,
että
mustia pakolaisia on alkanut näkyä liikaa.
Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen
jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai
hukkukoot, mutta tänne ette tule.
TEKOPYHÄ,
TEKOHYVÄ
Usein
pahuus
voittaakin
hyvyyden. Näitä
asioita paljon käsittelevä Raamattukin on tekopyhä – tai
tekohyvä –, jossa yritetään vakuuttaa, että ”kuka
voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään
hyvää?” Toisen
posken kääntäminen on huono neuvo.
Sitä
paitsi uskovaisille uskotellaan, että jokainen on syntinen
jo syntyessään,
”synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”.
(1.
Pietarin kirje 3:13 ja
Psalmit 51:7)
Jos
Raamatun kuvaama Jumala olisi olemassa, ei pahuutta pitäisi
ollakaan. Vai mitä se Jumala siellä jossakin oikein ajattelee –
antaa Pahan tehdä tekojaan, jotta hänen Hyvänsä näyttäisi
oikein
hyvältä.
On
sallinut Hitlerin,
Maon, Stalinin, Suharton
ja kumppanien touhuta vapaasti, eikä ole korvaansa
lotkauttanut.
Yksi
pahuuden symboli on ollut Adolf
Eichmann.
Hollantilainen
historioitsija Rutger
Bregman
saa kuitenkin
Eichmannin
väännetyksi lähtökohdiltaan hyväksi ihmiseksi
bestsellerkirjassaan
Hyvän
historia
(2020).
Eichmann
ei ollutkaan
mikään tärähtänyt byrokraatti, vaan vakaumuksensa perusteella
hyvän puolesta toiminut fanaatikko. Bregman kirjoittaa: ”Eichmann
teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää.”
Eichmann
oli siis omasta mielestään vakaumuksellinen
hyvä
ihminen, koska
hän
teki hyvää putsaamalla pois kuusi miljoonaa pahaa ihmistä,
Valtakunnan vihollisia.
Kun
tätä logiikkaa kelaa lisää, pääsee sellaiseenkin tulokseen,
että Adolf
Hitler
ei ollut yhtä paha ihminen kuin Josif
Stalin.
Samoilla Eichmannin perusteilla Hitler antoi määräyksen puhdistaa
Saksa vieraslajeista, kun
taas
Stalin tapatti omaa lajiaan edustaneita ihmisiä, joten hän oli
vielä pykälää pahempi.
kari.naskinen@gmail.com