Otsikon sanonta on Paavo Haavikon. Hän oli ”Kekkosen miehiä”, mutta taitavasti. Haavikon tuoreessa elämäkertakirjassaan Martti Anhava kertoo, että Haavikko kyllä pyrki ansaitsemaan Kekkosen huomion ja arvostuksen, mutta kaihtoi henkilökohtaisia tapaamisia. Yhdenkin kerran presidentin kansliasta tuli Haavikolle kutsu Tamminiemeen saunomaan ja sanottiin auton tulevan hakemaan silloin ja silloin. Auto tuli Haavikon pihaan Kulosaaressa, Haavikko kurkki ikkunaverhojen takaa vaivautuneena, mutta ei lähtenyt. Auto lähti. Pojalleen Heikki Haavikolle hän sanoi, että kun Tamminiemen saunailtoihin kerätään lähinnä poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja yritysjohtajia, niin sellaiseen seuraan kirjailija kutsutaan ohjelmanumeroksi, ajanvietteeksi, eikä hänen paikkansa ole siellä.
Samalla tavalla Paavo Haavikko suhtautui muutenkin herrojen kutsuihin. Joihinkin vuorineuvosten tilaisuuksiin hän sentään osallistui, mutta istui niissä hiljaa. Kun hän sitten lopetti nekin käynnit, vuorineuvokset olivat pettyneitä, kun eivät enää voineet Pörssikubilla kehuskella, että istuttiin tuossa iltaa Haavikon kanssa. Toisaalta ei Haavikko muutenkaan kaikenmaailman kissanristiäisiä harrastanut, sillä niissä hän ei olisi kohdannut älyllisesti vertaisiaan. Eikä hänellä kovin monta varsinaista ystävää ja luottohenkilöä perhepiirin ulkopuolella ollutkaan. Haavikko oli vaikea ihminen lähestyä. Rafael Wardikin sanoi hieman pelänneensä Haavikkoa, joka asui jonkin aikaa samassa aravatalossa Lauttasaaressa. Anhavan 800-sivuisessa kirjassa tulkitsen Haaviston pitkäaikaisiksi ystäviksi vain kirjoittajan isän Tuomas Anhavan, Jukka Kemppisen, Heikki Parkkosen, Mauno Saaren, Hannu Salaman ja Aulis Sallisen.
Vaikka Haavikko ei siis varsinaisesti kaveerannut Kekkosen kanssa, niin jonkinlaiseen lähipiiriin hän ajautui, koska hänen vaimonsa Marja-Liisa Vartio oli yksi Sylvi Kekkosen harvoista läheisistä ystävistä. Kekkosen kutsumana Haavikko osallistui linnanjuhliin 18 kertaa. Lisäksi kannattaa muistaa, että Kekkosen muistelmakirja Tämä minun ankara vuosisatani (Art House, 2000) on käytännöllisesti katsoen Haavikon kirjoittama. Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n johtokuntaan kuuluessaan Haavikko taas kirjoitti Suomen Kuvalehteen nimimerkki Liimataisen joitakin tekstejä, joiden takana todellisuudessa oli Kekkonen, kuten arveltiin ja myöhemmin tiedettiinkin.
Kekkonen lopetti kirjoittamisen Suomen Kuvalehteen 1978, kun päätoimittaja Mikko Pohtola palkkasi pakinoitsija Simpan eli Simo Juntusen lehden avustajaksi. Toisena päätoimittajana tuolloin ollut Mauno Saari lähetti Kekkoselle kirjeen, jossa toivoa Kekkosen paluuta kirjoittajaksi. Kekkonen kutsui Yhtyneitten varatoimitusjohtajan Ahti Sirkiän Tamminiemeen, jossa Kekkonen oli vihainen moisista kirjeenlähettäjistä: ”No mitä aiotte tehdä”, kysyi Kekkonen Sirkiältä. Kun tämä sanoi, ettei hän voi Saarta ainakaan erottaa, koska ei ollut häntä palkannutkaan, sanoi Kekkonen siihen: ”Sittenhän minä kutsuin tänne väärän miehen.” Tästä Saaren potkut kuitenkin alkoivat.
KOIVISTO YRITTI SITÄ,
MITÄ KEKKONEN OLI
Kekkosen seuraajaksi äänestettyä Mauno Koivistoa Haavikko vihasi, oli hänen mielestään epäkelpo pankkimies, joka kansansuosion ansiosta selvisi kuin koira veräjästä taloudellisista tyhmyyksistään. Kun Koivisto ei Haavikkoa itsenäisyyspäivänjuhliin kutsunut, sen Haavikko lisäsi ”tuon ansiottoman arvonnousijan” syntilistaan.
”Kekkonen oli vuosikymenten halki sitä mitä Koivisto yritti, sekä Suomen Pankissa että pääministerinä ja sitten myös presidenttinä: talouden johtava henkilö”, kirjoitti Haavikko. ”Koiviston perustuslain rikkomus rahalakia vastaan oli niin ilmeinen että Koiviston piiri tarvitsee Kekkosen väitettyjä rikkomuksia pestäkseen hänen seuraajansa rikkomukset. Myös sen kaltainen rikos perustuslakia vastaa kuin on inkeriläisten selittäminen paluumuuttajiksi tarvitsee Kekkosen väitettyjä ylikäymisiä, jotta niistä yhdessä tulisi maan tapa.”
Martti Anhava arvelee, että Haavistoa otti päähän sekin, että Koivisto varjosti Haavikon asemaa valtakunnanpessimistinä. Koivistokin lausui mielellään julki varoittavia ja tummanpuhuvia tilannearvioita, joihin suhtauduttiin vakavasti, koska ne tulivat niin korkealta taholta. Haavikko oli tässä suhteessa kohdannut voittajansa.
Martti Ahtisaaren Haavikko sivuuttaa vain muutamalla vähäpätöisellä maininnalla, mutta Tarja Haloseen Haavikko suhtautui yllättäen myönteisesti. Haavikon oma yhtiö Art House julkaisi hänen kirjoittamansa Tarja Halosen tarinan (2001), jossa päähenkilö kuitenkin on sivuseikka, koska kirja kertoo enemmän Haavikosta kuin Halosesta. Anhavankin mielestä kirja oli yksi Haavikon omituisimmista aikaansaannoksista.
Tarja Halosta kirjoittaja nosti jalustalle esittämällä pilkallisen vertauksen eduskunnan puhemieheen Riitta Uosukaiseen eduskunnan kevätistuntokauden 2001 avaisiin liittyen: ”Puhemies tuli paikalle ensimmäisenä, pääministeri ei noussut puhujan paikalle, presidentti tuli varapuhemiehen airueen jäljessä, kolmen adjutantin saattelemana. Puhemies lumosi katsojat kuin liehuva liekinvarsi, väkevä ja palava. Presidentti kantoi arvovallan viittaa. Riitta Uosukainen nousi maasta sinisen aarnivalkeana ja tanssi, taipui ja houkutteli, ja Tarja Halonen oli kuin valkohehkuinen teräs. Sitkeä, taipuva mutta yhtä periksiantamaton kuin Toledon teräksinen säilä.”
HAAVIKON MENETELMÄ
OLI VALLAN ANASTAMINEN
Haavikon teosluettelo on pitkä, neljä sivua kirjan lopussa. Runoja, aforismeja, proosaa, näytelmiä, ooppera- ja elokuvakäsikirjoituksia, muistelmia. Suomen johtavaksi runoilijaksi hän nousi 1950-luvulla, mutta hänen merkittävin teoksensa on Kansakunnan linja (Otava 1977, laajennettu laitos 1990). Siinä Haavikko anasti vallan itselleen, kuten Arvo Salo totesi Parnassossa 1/1978: ”Haavikko ottaa vallan Suomen historian yli ja käyttää sitä valtaa niin kuin se olisi aina ollut hänen ja tulisi aina olemaan hänen. Hän kirjoittaa niin kuin ei mitään muuta olisi kirjoitettavissakaan eikä ajateltavissakaan.”
Kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja Joensuun yliopiston professori Hannes Sihvo täydensi: ”Pisin monologi on piilotettu kaikkialle tekstiin, se on valistuneen yksinvaltiaan Urho Kekkosen.” (Karjalainen 4.12.1977)
Kirjassa käydään tietenkin hyvin läpi myös Haavikko runoilijana, vaikka hän itse piruillessaan sanoikin, ettei hän ole kirjailija, vaan liikemies. Työura Otavan kirjallisena johtajana oli merkittävä, samoin hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa omistamiseen, joka kohdistui metsään, kiinteistöihin ja pörssiosakkeisiin.
”Metsää kannataa ostaa aina kun voi”, sanoi Haavikko.
Talousmiehenä
Haavikko sai paljon aikaa Otavassa, vaikka ei niihin tehtäviin ollut
valittukaan. Kun Haavikko puhui yrityksen poistoista tai
kirjavaraston arvostamisesta taseessa, eivät Otavan omistajajohtajat
Haavikon mukaan oikein ymmärtäneet, puhumattakaan kun siirryttiin
varaston kiertonopeuteen, mentiin aivan vieraalle alueelle. Yksi
lentävä lause olikin, että Otavan saneeraajana ”Haavikko pelasti
Otavan”.
Haavikolle myönnetyt palkinnot ja arvonimet
muodostavat kunnioitettavan pitkän listan: valtion
kirjallisuuspalkinto kahdeksan kertaa, Helsingin yliopiston
kunniatohtori 1969, Neustadt-palkinto 1984, akateemikon arvo 1994
jne. Finlandia-palkintoa
Hän ei saanut. Yhtenä vuonna sitä ennakoitiin yhtenä
vaihtoehtona, mutta Haavikko ilmoitti Suomen kirjasäätiölle
kieltäytyvänsä mahdollisista Finlandia-palkintoehdokkuuksista.
Sinä syksynä julkaisemiaan kolmea kirjaansa hän ei valintaraadille
lähettänyt.
Martti
Anhavan kirja on merkittävä teos suomalaisten kulttuuri-ihmisten
elämäkertateosten joukossa. Viimeisten kymmenen vuoden ajalta se
vertautuu esimerkiksi Jörn
Donnerin Mammuttiin
(Otava,
2014) ja Tellervo
Krogeruksen tekemään
Matti
Kuusen elämäkertakirjaan
Sanottu.
Tehty (Siltala,
2014); kaikki
nämä käsittelevät laajasti suomalaisen yhteiskunnan tilaa
myös kulttuuriasioiden ulkopuolella.
kari.naskinen@gmail.com
