Ei
pidä paikkaansa. Tuli tämä mieleen, kun äskettäin sanoin
vaimolleni, että metsämansikan latinankielinen nimi on Fragaria
vesca. Koulussa olin opinut,
kun olin kahtena kesänä kerännyt yhteensä 125 kasvia, neulonut ne
kiinni paperiarkeille ja niiden nimet oli syksyllä osattava. Samalla
luettelin muitakin mieleen jääneitä, piharatamo on Plantago major
(kuvassa),
siankärsäheinämö Achillea millefolium, kielo Convallaria
majalis…
Kaikki
se runsas koulutieto on ollut vain hyväksi. Yleissivistys on tärkeä
asia, eikä kaikkia tällaisia
koulussa opittuja tietoja olisi myöhemmin tullut hankituksi.
Kemiantunneilla menivät päähän alkuaineiden kirjainlyhenteet,
maantiedontunneilla hahmottui heti maapallon kokonaisuus,
fysiikan peruslait tulivat tutuiksi jne.
Matikan
pänttääminen erityisesti on hyvä asia. Ei tarvitse kännykän
laskukonetta, jos pitää kertoa 12 yhdeksällä tai laskea 15
prosentin alennus 80 eurosta. Voltairen
halveksima geometriakin on hyvä hallita, jos haluaa tietää vaikka
ympyrän kehän pituuden, joka saadaan kaavalla 2πr.
Autolla
ajaessani lasken esimerkiksi kolmioiden aloja. Kun lähden Lahdesta
kohti Tamperetta, kääntyy tie Lammille ja myöhemmin toinen tie.
Molemmissa on kilometrimäärät kirkolle ja kun katson
kilometrimittarista näiden tienristeysten välimatkan, pystyn
suurinpiirtein laskemaan muodostuneen kolmion pinta-alan eli kanta
kertaa korkeus jaettuna kahdella (korkeus pitää itse arvioida,
mutta kyllä sen melko hyvin osaa).
Turhaa tietoako? Ei
suinkaan. Olen tyytyväinen, että olen oppinut ja osaan edelleen.
Puhumattakaan niistä heti
nuorena poitsuna saaduista tiedoista, joita sain historian ja
äidinkielen tunneilla ja joita myöhemmin olen täydentänyt.
Se
vain harmittaa vieläkin, etten koulussa ottanut latinaa
vapaaehtoisena aineena, sillä latinan kielen sanat ovat monissa
kielissä pienin
vivahde-eroin sellaisia
perussanoja, joiden tunteminen helpottaisi ymmärtämistä. Sen
sijaan otin vapaaehtoisiksi aineiksi musiikin teorian ja
pikakirjoituksen, ja lisäksi kävin keskikoulussa raamattukerhossa.
Pikakirjoituksen olen unohtanut, mutta klassisesta musiikista ja
Raamatusta tuolloin saamani yleistuntuma on säilynyt ja tietenkin
sittemmin tieto on
lisääntynyt.
Vieraiden
kielten oppiminen oli tuskallista ja kaksi kertaa jäin luokalleni
ruotsin ja saksan takia. Mutta tulipahan vahva pohja. Vuonna 1986
Iranista Suomeen tullut Siamäk
Naghian sanoi
Helsingin Sanomien isossa haastattelussa, että kansainvälistyneessä
maailmassa kielitaito on ensiarvoisen tärkeä, jos maahanmuuttaja
tosissaan haluaa kiinnittyä uuteen maahan: ”Kyllä ihmisen on
oltava valmis tekemään töitä sen eteen, että pääsee mukaan
yhteiskuntaan. Että täällä on hyvä olla. Se on myös jokaisen
maahanmuuttajan velvollisuus.” (HS 21.8.2021)
Naghian
väitteli tekniikan tohtoriksi 2001. Nyt hän on maailmanmenestykseen
nousseen, äänentoistolaiteita valmistavan Genelec Oy:n
toimitusjohtaja Iisalmessa. Hiljattain hän oli tavannut kahdeksan
vuotta sitten muualta Suomeen tulleen yritysjohtajan, jokaa ei
vieläkään osannut suomea.
”Minä sanoin, että
yritäpä kääntää englanniksi sana usva
tai
sauna. Niille
on kyllä olemassa sanat, mutta kaikkia kulttuurisidonnaisia
merkityksiä ei pysty koskaan kääntämään. Kielen opettelussa on
kyse myös identiteetistä.”
Juuri
on ilmestynyt myös kirja Siamäk
Naghianin uskomaton elämä.
Siinä
hän kertoo tulostaan Suomeen
kielitaidottomana ja yksinäisenä. Talvi oli hyytävän kylmä ja
kieli mahdotonta. Ulkomaiset opiskelijat saivat olla oman onnensa ja
aktiivisuutensa varassa, ja
Naghian oli aktiivinen.
Työelämässä hän
kiinnostui koko suomalaisesta
yhteiskunnasta ja sen arvoista.
Mutta
lisää harmitusta näin aikuisena aiheuttanut on sen, etten koulusta
päästyäni pitänyt määrätietoisesti kiinni kielitaidon
kehittämisestä. Joka tapauksessa on mukava, että Tukholmassa tai
Jakobstadissa voi keskustella ruotsinkielisten kanssa ilman, että
kysyy, ”do You speak english”.
kari.naskinen@gmail.com
