Tämä elokuva myös kertoo elokuvista, mielenkiintoisen asiankin: Japanissa nimittäin tehdään näkövammaisia varten elokuviin kuvailuselostuksia, joita voi seurata korvanappikuulokkeilla. Vuoropuhelun tietenkin kuulee, mutta näillä selostuksilla kuvaillaan sokeille sitä, mitä valkokankaalla näkyy. Elokuvan päähenkilö on poikkeuksellisen kaunis Misako (Ayame Misaki, kuvassa), joka tekee näitä selostuksia. Ennen selostustekstien lopullista valmistumista niitä ruotii useissa palavereissa näkövammaisten raati.
Yksi raatilaisista on entinen mestarivalokuvaaja Nakamori (Masatoshi Nagase, kuvassa), jonka kanssa Misakolla menee aluksi napit vastakkain. Hyvin arvattavasti asiat kuitenkin lutviutuvat parhain päin ja päästään varsinaiseen asiaan eli siihen, mitä valo merkitsee. Misakon repliikein edetään herkän runollisesti ja paikon aforistisesti lopulta niihin kauniisiin ajatuksiin, että auringonlaskukaan ei merkitse loppua, vaan uuden alun odotusta. Nakamorille valon loppuminen on tietenkin kauhea asia, koska enää hän ei pysty ottamaan kuvia vanhalla rakkaalla Rolleiflex 6 x 6:llaan. Elokuva kuitenkin osoittaa, että tämänkin auringonlaskun jälkeen löytyy uudenlainen valo.
Kuvailuselostuksia tekevä Misako filosofoi, että hän haluaa antaa katsojille käsinkosketeltavan toivon tunteen. Tällaista lepertelevää puhetta on paljon, niin kuin että ”kauneinta on se, mikä on juuri katoamaisillaan silmiemme edessä”. Kuvallisella puolella ohjaaja on yrittänyt väenväkisin tehdä keinotekoista elokuvataidetta kuvaamalla neljä isoa kohtausta vastavaloon. Valoteemaan tämä jotenkin istuu, mutta tekotaiteellista kikkailua se silti on. Toinen epäonnistunut ratkaisu kuvaaja Arata Dodon työssä on, että useat lähikuvat kasvoista ovat tätä älytöntä nykymuotia, jossa ihmisen pää rajautuu ylhäällä silmiin ja alhaalla alahuuleen. Eikä ole maltettu jättää pois myöskään heiluvaa käsivarakuvausta.
Kun on olemassa pornoa ja pehmopornoa, niin on myös taidetta ja löysää pehmotaidetta - Kohti valoa kuuluu jälkimmäiseen.
kari.naskinen@gmail.com
