Meren rannalla oleva talo sijaitsee pienen Mejeanin kylän lahdenpoukamassa Marseillen länsipuolella. Talossa asuva vanha mies saa aivohalvauksen ja joutuu mitään puhumattomaksi vuode- ja pyörätuolipotilaaksi. Kolmesta lapsesta yksi asuu myös talossa ja pitää pientä ravintolaa. Nyt kun tilanne muuttuu kriittiseksi, Mejeaniin tulevat tilannetta tarkastelemaan myös toinen pojista ja tytär. Alkavat keskustelut ja pohdinnat.
Tytär on Pariisissa työskentelevä näyttelijä, joka on ollut mukana mm. Bertolt Brechtin Sezuanin hyvässä ihmisessä. Näytelmässä kysytään, miten maailma voi olla tällainen, että hyvä ei riitä, vaan että selviytymisen edellytyksenä on pahuus? Elokuvassa tuleekin esille se kyynisyys, millä sisarukset suhtautuvat elämään. Varsinkin Darroussinin esittämä Joseph on kaiken toivon menettänyt. Vanha vasemmistointellektuelli sanoo, että sydän on kyllä edelleen vasemmalla, mutta mitä siitä on hyötyä… Edes nuori tyttöystävä (Anais Demoustier) ei helpota tuskaa, mennyttä mikä mennyttä.
Muutenkin ”kaikki oli ennen paremmin.” Mejeanin kylässäkin on kadunvarsille pystytetty muovisia tolppia erottamaan jalkakäytävät ajoradasta. Ovat rumia. Pillerit lääkepakkauksissa ovat sellaisissa painettavissa muoviliuskoissa, kun ne ennen olivat helposti otettavissa tavallisesta pillerirasiasta. Eikä asuminenkaan ole enää turvattua, kun vuokrat nousevat hurjasti. Kiinteistöjenomistajat haluavat pysyvät asukkaat pois, koska vuokratuotto on suurempi pelkillä kesäasukkailla. Poukamassa käyvätkin rikkaat miljoonaveneillään ajelemassa ja kiikaroimassa sopivia kohteita.
Rauhallisesti etenevä ja hienosti näytelty elokuva on kuin pienoismalli siitä nykymaailmasta, josta tulee mieleen vanhan musikaalin nimi Seis maailma – tahdon ulos. Elokuvan päähenkilöiden talon naapurissa asuu vanha pariskunta, joka toteuttaakin tämän omalla tyylikkäällä tavallaan: tappavat itsensä lääkkeillä, nukkuvat pois omassa vuoteessaan käsi kädessä. Erikoinen sattuma on, että vastaavanlaisen yhteiskuoleman toteuttaa vanha eläkeläispariskunta myös parhaillaan teattereissa menevässä elokuvassa Viimeinen loma.
Ravintolaa pitävä Armand käy välillä raivaamassa kuntoon kävelypolkua, joka tuppaa metsittymään. Myös elämässä on asioita ja ajatuksia pidettävä toimintakelpoisina, ettei jää aivan jumiin. Näillä raivausretkillään hän törmää kolmeen pakolaislapseen, jotka ovat tulleet Välimeren yli. Tilanteesta tulee melko samanlainen kuin Le Havressa, mutta kuitenkin niin, että siitä ei muodostu elokuvaan mitenkään keskeinen asia. Sen verran joka tapauksessa nostetaan framille sitä kysymystä, onko tällaisiin tapauksiin parempi suhtautua militarismin vai humanismin keinoin. Pakolaisia Mejeanissa eivät nimittäin etsi sosiaaliviranomaiset eivätkä avustusjärjestöt, vaan päästä varpaisiin aseistetut tappajasotilaat.
Sezuanin hyvä ihminen ei ole esillä elokuvassa sattumalta. Brecht itsekin oli maanpakolaisena natsi-Saksasta, kun hän kirjoitti näytelmän, jonka viimeisteli ollessaan Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä 1940-41. Näytelmässä kolme jumalaa tulee maan päälle etsiäkseen edes yhden ihmisen täältä kylmäksi ja kovaksi muuttuneesta maailmasta. Guédiguianin elokuvassakin on pyhä kolminaisuus veli-sisko-veli, kolme hyvää ihmistä, mutta ulkopuolisset olosuhteet ovat entistä kylmemmät ja kovemmat. Sekin siinä vielä on, että vaikka sydän olisikin vasemmalla, niin oma keskiluokkaisuus antaa sen olla vain nostalgisena muistona entisestä hyväsydämisyydestä.
Näin vain nyt kävi. Ällistyen näämme:
on verho kiinni, ratkaisutta jäämme.
Siis ihmistäkö muutetaan? Vai maailmaa?
Vai jumalatko lähtöpassin saa?
Te itse järjestäkää asiat
niin että hyvä ihmisemme saa
luontonsa mukaan hyvää harjoittaa.
(Sezuanin hyvä ihminen)
kari.naskinen@gmail.com
