Kansalaissota oli täydessä käynnissä, kun Helsingin Sanomat sata vuotta sitten julkaisi Ståhlbergin mielipidekirjoituksen:
”Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä. Vaikka valitettavan suuri osa työväestöä johtajainsa ja muukalaisten houkuttelemana antautuivatkin tuohon rikolliseen yritykseen, olisi väärin pitää työväestöä kokonaisuudessaan valtionkavaltajina kapinoitsijoina.”
Helsingin Sanomat oli tuolloin Edistyspuolueen äänenkannattaja, ja kaksi päivää myöhemmin 18.4. lehdessä oli toinen Ståhlbergin kirjoitus, jonka hän osoitti suoraan sos.dem. puolueelle:
”Kansalaissodan kauhujen jälkeen saataneen toivottavasti meillä Suomessakin työväen asiaa ajamaan länsieurooppalainen sosialidemokraattinen puolue, sellainen kuin muuallakin kehittyneissä sivistysmaissa, ja sen johtoon ei ainoastaan tarmokkaita vaan myös valistuneita ja siveellisen vastuunalaisuutensa tuntevia kunnon miehiä, jotka käsittävät, että puolueen ei ole luovuttava parlamentaarisesta kehityksestä saadakseen hetkisen näytellä yksinvaltaista työväen diktatuuria sekä työväen että yhteiskunnan onnettomuudeksi, vaan että on pyrittävä laillisin keinoin eteenpäin yhä uusiin saavutuksiin samalla työväen ja koko kansan eduksi.” (Poliitikoilla ei näköjään silloin vielä ollut avustajia, koska kukaan ei ollut jakanut Ståhlbergin ylipitkää virkettä pienempiin osiin.)
Ståhlbergin sovinnollisuus ei siis kaikkia miellyttänyt. Pahimmillaan häntä nimiteltiin saatanan riivaamaksi, pakanaakin pahemmaksi. Pahinta tekstiä painetussa sanassa iski Hufvudstadsbladet. Ståhlberg sentään sai pitää henkensä, mutta vierestä vietiin, kun hänen luottoministerinsä Heikki Ritavuori murhattiin 14.2.1922. Ampuja oli suomenruotsalainen Ernst Tandefelt, jonka motiiveja ja taustoja ei vieläkään ole kunnolla selvitetty. Murhan tutkinnan lopetti oikeuskansleri Albert von Hellens 1930 ja Tandefelt kuoli Nikkilän hullujenhuoneella 1948.
Ståhlberg joka tapauksessa jatkoi linjallaan, ja SDP sai varmaan häntä tyydyttävän puheenjohtajan Väinö Tannerin, jonka johdolla sosiaalidemokraateista tuli seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa ylivoimaisesti suurin puolue.
Ståhlberg ei kuitenkaan saanut rauhaa äärioikeistolaiselta liikkeeltä. Hänet oli eduskuntavaaleissa 1.-2.10.1930 vaalittu takaisin eduskuntaan, mutta niin hurjaksi asetelma äityi, että Lapuan Liike ry:n fasistit muiluttivat Ståhlbergin ja hänen vaimonsa 14.10.1930 väkisin Helsingistä Joensuuhun.
Kyyditysmatkalla Ståhlberg haukuttiin mm. siitä, että oli kansalaissodan jälkeen presidenttinä vapauttanut pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan. Samoin peloteltiin, että eduskunnassa ei sitten vahingossakaan mennä äänestämään muuten kuin oikeistopuolueiden kantojen mukaisesti. Muiluttajien tarkoitus oli pakottaa Ståhlbergit rajan yli Neuvostoliiton puolelle, kuten tehdään Antti Tuurin Ikitie-romaanissa Jussi Ketolalle. Jotenkin hanke kuitenkin tyssäsi ja Ståhlbergit päästettiin vapaiksi Joensuun kaupungintalon edessä. Vaiherikkaan päivän päätteeksi he pääsivät yöksi Pielisjoen linnaan sen jälkeen, kun suojeluskuntapiirin jääkäriluutnantti Lang oli kadulla tunnistanut entisen ylipäällikkönsä. Helsinkiin Ståhlbergit palasivat junalla.
kari.naskinen@gmail.com
