Musiikilla on toisellakin tavalla kertomusta tukeva merkitys. Paljastuu, että John F. Kennedy oli usein iltaisin pannut soimaan Camelot-musikaalin (1960) loppulaulun, ja presidentin kuoleman jälkeen sitä kuuntelee Jackie, joka hokee, että ”ei ole enää Camelotia, ei tule uutta Camelotia”.
Camelot on myytti, se oli keskiaikaisen kuningas Arthurin linna Pohjois-Englannissa lähellä Yorkia. Se oli tarunhohtoinen paikka, jossa Arthurin pyöreän pöydän oikeamieliset ritarit kokoontuivat parantamaan maailmaa. Kennedyn lyhyen presidenttikauden aikana hänen ”hovistaan” alkoivat jotkut käyttää Camelot-nimitystä, ja ainakin First Lady on ollut asetelmasta innoissaan. ”Ihmiset pitävät saduista”, sanoo Jackie, ja jonkinlaisena tosielämän satuna hän elämäänsä JFK:n kanssa piti ja maailmalle tarjoili.
Arthur meni naimisiin kuningas Leondegrancen tyttären Guineveren kanssa. Kun Arthur kuoli, meni Guinevere nunnaluostariin. Jackie sen sijaan ei siirtynyt syrjään. Chileläisen Pablo Larraininin elokuvassa kuvataan hyvin sitä, miten Jackie suuren surunsa keskellä muisti kuitenkin koko ajan itsensä. ”Miten ihmiset minut nyt näkevät”, sanoo Jackie. Ainakin Aristoteles Onassis näki sen verran hyvin, että meni Jackien kanssa naimisiin viisi vuotta JFK:n kuoleman jälkeen.
Kun Jackie on Arlingtonin hautausmaalla Robert Kennedyn kanssa katsomassa, mihin kohtaan JFK:n hauta sijoitetaan, kysyy Robert, haluaisiko Jackie puhua papin kanssa, eikä tarkoita hautapaikkaa, Jackie vastaa: ”En. Haluan puhua medialle.”
Elokuvan runkona on perusteellinen haastattelu, jonka Jackie halusi viikon sisällä miehensä kuolemasta antaa Life-lehden toimittajalle Theodore H. Whitelle. Tätä haastattelua kuvataan elokuvassa ja aina välillä leikataan niihin tapahtumiin, joista Jackie kertoi. Hän puhui toimittajalle myös sellaisia asioita, jotka hän kuitenkin kielsi panemasta juttuun. Nyt herää kysymys, onko elokuvaan saatu näitä Jackien ”sensuroimiakin” kohtia.
Se joka tapauksessa tulee selväksi, että Jackie piti puolisoaan ylivertaisena presidenttinä. Hautajaisetkin oli järjestettävä saman kaavan mukaan kuin olivat olleet Abraham Lincolnilla. Toimittaja hieman epäilee Jackien rakentamaa asetelmaa sanoessaan, että Lincoln sentään lopetti sisällissodan, mutta Kennedy ei nujertanut edes kommunismia ja Vietnamin sotakin jäi ratkaisematta. Jackie oli hiljaa.
Kaikkia Jackien mielenliikkeitä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisen vakavasti, sillä tilanne oli karmea. Kymmenen vuotta kestänyt avioliitto loppui kuolemaan vain vajaat kolme vuotta JFK:n presidentiksi tulon jälkeen. Miehensä verinen pää sylissään Jackie oli istunut auton takapenkillä. Se kuitenkin jäi Jackien henkilöhistoriaan, että hän oli itsekeskeinen ihminen, jolle Camelotin menetys oli katastrofi.
Natalie Portman Jackiena on loistava. Natalie Portman on tämän elokuvan myötä noussut söpöstä filmitähdestä elokuvanäyttelijäksi. Hän tekee roolistaan syvän ja moniulotteisen, siinä tulevat esille Jackien narsistisen puolen lisäksi myös se suuri aito suru, mikä osaltaan panee päätä sekaisin ja mikä sitten tulee ilmi kummallisina kommentteina. Henkilöohjaus Natalie Portmanin kohdalla on ollut mestarillista.
Elokuva on surullinen, mutta ei makeileva, eikä surulla ”herkutteleva”. En huomannut, että elokuvateatterin katsojista kukaan olisi tarvinnut nenäliinaa.
kari.naskinen@gmail.com
