Enää ei ilmesty edes televisioon erikoistuneita lehtiä, kun Katso-lehti kymmenkunta vuotta sitten muuttui jonkinlaiseksi ”juorulehdeksi”. Kauan aikaa sitten, kun radiokin oli vielä uusi vehje, ilmestyi ensin Radiokuuntelija-lehti 1930-luvulta alkaen muuttuen myöhemmin Radiokuuntelija-tv:ksi ja sen jälkeen tuli Antenni-lehti. Katso-lehti alkoi ilmestyä 1960-luvun alussa ja teki itselleen tunnettuutta jakamalla vuosittain Telvis-palkinnot lukijoiden parhaiksi äänestämille tv-esiintyjille (eniten palkintoja saivat alkuun Teija Sopanen ja Heikki Kahila).
Kun televisio oli 1960-luvulla saavuttanut melkein joka kodin, oli tv-arvostelu normaalia aineistoa sanomalehdissä. Niin tärkeäksi tiedotus- ja viihdevälineeksi televisio koettiin, että esimerkiksi kirjallisen korkeakulttuurin Parnasso-lehti antoi tv-arvosteluille säännöllisesti paljon tilaa, arvostelijoina olivat Heikki Peltonen, Pekka Suhonen, Max Rand ja Hannu Taanila. He käsittelivät yksittäisten ohjelmien lisäksi laajempia kokonaisuuksia, jolloin arviointeja tehtiin esimerkiksi koko viikon ohjelmatarjonnasta. Lisäksi Erno Paasilinna lähestyi aihetta Yleisradion koko ohjelmapolitiikkaa peraten.
Oman kritiikkivaiheensa muodosti Eino S. Revon johtajakausi Yleisradiossa. Silloin haukuttiin kaikki, ja varsinkin porvarillinen lehdistö pani ”Reporadiota” halvalla. Runsaasti aineksia tähän ajojahtiin saatiin Reino Paasilinnan yhteiskunnallisista dokumenttiohjelmista, ja teatteriohjelmistosta siksi, että teatteripäällikkönä oli vasemmistolainen Timo Berghom.
Pahin oli joka tapauksessa Repo. Hänet oli 1965 valittu Ylen pääjohtajaksi Keskustapuolueen miehenä. Kuka kukin on kirjassa Repo ilmoitti olevansa sitoutumaton liberaali, mutta poliittinen kritiikki sijoitti hänet pian selvästi vasemmistolaiseksi. Tähän vaikutti sekin, että Repoa jäi kovimman painostuksen aikana puolustamaan vain SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset.
Repojahdin kärjessä olivat Kokoomuksen Uusi Suomi ja Aamulehti, ja kovimpina kriitikoina kirjoittivat lehtiin Georg C. Ehrnrooth, Paavo Hiltunen, Kauko Kare, Eeles Landström ja Reino ”Palle” Palmroth.
Niin vaikeaksi tilanne koettiin myös SDP:ssä ja kepussa, että miestä piti vaihtaa vaalitappioiden pelossa. Revon tilalle Ylen pääjohtajaksi valittiin 1970 puoluesihteeri Erkki Raatikainen, joka pystyi selvästi hiljentämään kritiikkiä, vaikka Juha ”Watt” Vainiokin lauloi, ettei ”välitä kuulla yhtään uutista Raatikaisen tuutista”.
Nykyisin tilanne on rauhallinen. Tv-kanavia on niin paljon, että kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Erilaisista tuuteista tulee hyvää ja huonoa, hyvinkin erinomaista, mutta myös puhdasta roskaa. Julkista kritiikkiä ei kuitenkaan ole. Tämä on yllättävää, koska televisio on joka tapauksessa se tiedotusväline, joka mediana tavoittaa suurimman osan suomalaisista. Lukuarvoa tv-arvosteluilla varmasti olisi.
kari.naskinen@gmail.com
