Näytelmä perustuu Vilhon roolin näyttelevän Taisto Reimaluodon tekemiin haastatteluihin. Runkona on hänen isänsä tarina, joka alkaa kuin ne monet tarinat silloin aikoinaan: muutetaan Kainuusta Helsingin laitamille, päästään hyvin töihin, ostetaan osakeasunto, autokin on, sitten tehdään omakotitalo ja sen jälkeen vielä kesämökkikin. Vaimo on sairaanhoitaja. Kaikki kuitenkin romahtaa, kun alkavat Vilhon sairaudet, sairauseläkkeellä 26 vuotta. Lopussa näytelmä on kuin dramatisoitua esitystä psykohistorioitsija Juha Siltalan kirjoista Suomalainen ahdistus (1992) ja Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin kilpailuun (2004).
Ennen kuolemaansa Vilho tapaa terveyskeskuksessa vielä Suomen, joka liikkuu rollaattorin kanssa.
”Sinäkin oot hyväkuntosen näkönen”, sanoo Vilho.
”Ei kuule eipä tässä hurraata huudella särkee niin saatanasti”, vastaa merkkipäiväänsä juuri viettänyt Suomi.
Kun näytelmän käsiohjelmaan on painettu koko näytelmä, voin lainata myös Vilhon vaimon pitkää monologia, jossa hän välikommenttina sanoo kaikille edistyskiimassa oleville Thaimaan-matkustajille, bemareita kirittäville konsulteille, keskikaupungin urheilijaneidoille ja poliittiseen verenkiertoon imeytetyille, että nyt saa riittää:
”Minä oon koko ikäni soutanut, aamusta iltaan, palkkatöissä, seurakunnassa, perheessä, kylillä ja kaupungilla. Koko elämäni olen uskonut siihen, että lopussa kiitos seisoo. Ja seisooko se kiitos siellä, mitä? No mitä luulette? Ei se siellä seiso! Ei!”
Äiti sanoo, että hän ja hänenkaltaisensa ovat joutuneet ulos kuvasta, reunojen ulkopuolelle. ”Ne kuvan reunat tulee vielä saamarin tutuiksi jokaiselle juhlaviirinheiluttajalle. Kun niitä kuvan ulkopuolella olevia ihmisiä tulee tarpeeksi, voitte olla varmoja, että se syrjään siirrettyjen paikka näkyy ja kuuluu! Siellä kuulkaa torvet soi!”
Kuvavertaus kuuluu näytelmään, sillä perheen poika katselee vanhoja valokuvia sen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Albumit täynnä merkkipäiviä, aivan kuin kaikki olisi ennen ollut yhtä juhlaa. Kuvat kertovat hyvinvointivaltion nousukaudesta, mutta lopulta myös siitä laskukaudesta, joka koskee osaa suomalaisista. Näytelmä on siis leimallisesti poliittinen, jollaiseksi se muuttuu varsinkin väliajan jälkeen. Loppuosa näytelmästä on lyhyt, Suomi työntää sinivalkoisessa verkkaripuserossaan rollaattoria ja kaik on mänt, Tai se on mennyt niiltä, jotka siellä reunojen ulkopuolella ovat.
Taisto Reimaluoto, Patriikka Pohjanheimo ja Aleksi Lavaste vievät Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamaa näytelmää taitavasti eteenpäin. Katsojan on mukava olla perheen kanssa ennen väliaikaa, huumoria on mukana, kunnes väliajan jälkeen tunnelma vaihtuu syrjäytymisen ja osattomuuden lohduttomuuteen. Pohjantähden alla ei enää ole hyvä olla, kansa on taas jakautunut. Ei tietenkään yhtä rajusti kuin sata vuotta sitten, mutta äidin sanoin joka tapauksessa ”nyt on kyllä paskat talkoot. Eihän tämän näin pitänyt mennä, että vahvimmalle ja vahvimman mukaan rakennetaan.”
HUUTAVAN
ÄÄNI KORVESSA
Taisto Reimaluoto on tehnyt paljon yhteistyötä Kristian Smedsin kanssa, siksi lainaan tähän yhtä repliikkiä Smedsin näytelmästä Huutavan ääni korvessa (Kajaani 2001), jossa niin ikään ajetaan rollaattorilla:
”Ketkä sitten muodostavat sen köyhälistön? Kaikki me, jotka olemme jo ajat sitten pudonneet tämän yhteiskunnan ulkopuolelle, kaikki me joista kukaan ei välitä, joiden yli kävellään, joita kartetaan ja vihataan, kaikki me jotka tämä fiksujen ja rikkaiden terrori on jo itse asiassa tappanut, kaikki asunnottomat pummit, metsien miehet, alkoholistit ja nistit, huorat, asosiaaliset tapaukset, henkisesti häiriintyneet, kaikki ne kaduille irti lasketut avohoitopotilaat veitset taskuissa…”
kari.naskinen@gmail.com
