Karen Shakhnazarovin ohjaama elokuva oli Venäjän ehdokkaana ei-englanninkielisten elokuvien Oscar-palkinnon saajaksi. Ei tärpännyt, mutta eipä tuota palkintoa viimeksi saanut myöskään Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014), vaikka se olisi voitu julistaa vaikka viime vuoden parhaaksi ensi-iltaelokuvaksi. Ainoa venäläinen Oscar-voittajaelokuva on Nikita Mihalkovin Auringon polttama (1994).
White Tiger jää lopulta arvoitukseksi. Näin sen pitää ollakin, koska kysymyksessä on elokuva tarusta. Panssarivaunumies Ivan Naydenov on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt taistelusta, jossa Valkoinen tiikeri on tulittanut Naydenovin ajaman panssarivaunun romuksi. Naydenov on menettänyt muistinsa, mutta vastineeksi hän on päässyt yhteyteen panssarivaunujen jumalan kanssa. Panssarivaunut myös puhuvat Naydenoville. Tuntuu näin kirjoitettuna oikein lapselliselta elokuvalta, mutta eipä olekaan. Kun mukaan pannaan Wagnerin Ring-musiikkia, niin mielleyhtymät vievät yhtä aavemaiseen Lentävään hollantilaiseen, ja tarina imee mukaansa.
Naydenovin ja Valkoisen tiikerin viimeinen taistelu toistaiseksi jää siihen, kun tiikeri joutuu hieman vammautuneena vetäytymään. Mysteeriksi jää, sillä myöskään Saksan armeija ei tiedä mitään tuosta ihmevehkeestä. Naydenov kuitenkin tietää, sillä jumala ja muut panssarivaunut ovat hänelle puhuneet – ja ilmeistä on, että Valkoisella tiikerillä ei ole ollenkaan ihmishenkilökuntaa. Loppukuvissa on mukana myös Hitler, joka sodan jälkeen jossakin helvetissä analysoi tekemisiään. Hitleriä näyttelee Karl Kranzkowski, joka on tuttu melkein kaikista Suomessakin nähdyistä saksalaisista poliisisarjoista: Erikoisryhmä Stuttgart, Kahden keikka, Schimanski, Stolberg ym.
Elokuva pohjautuu Ilja Bojashovin samannimiseen romaaniin (2008), josta tuli todellinen bestseller Venäjällä. Kirjan pohjalta teki käsikirjoituksen elokuvaan Aleksandr Miljhukov, joka itse toimi panssarivaunumiehenä Suuressa isänmaallisessa sodassa.
Yksi merkillepantava asia elokuvassa on, että se tapahtuu koko ajan keskellä kirkasta päivää. Varsin yleistähän on, että sotaelokuvien jännitettä pyritään lisäämään sijoittamalla kohtauksia hämärään tai pimeään vuorokauden aikaan. Nyt ollaan kuitenkin hyvässä päivänvalossa, mikä osaltaan lisää Valkoisen tiikerin mysteerisyyttä, koska se pystyy olemaan voittamaton ilman pimeyden antamaa suojaa. Pelottavakin se on.
kari.naskinen@gmail.com
