Oikeistolla oli tässä taistelussa käytössään suorastaan ”monikärkiohjus”, sillä kotikommunismia vastaan teki työtä yli kymmenen järjestöä: Akateeminen Karjala-seura, Heimosoturien liitto, IKL, Itsenäisyyden liitto, Kansalaistietotoimisto, Lapuan liike, Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö, Suomen suojelusliitto, Vapauden akateeminen liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto, Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestö sekä lakkojen murtamiseksi perustettu Vientirauha. Lisäksi oli Suomen aseveljien työjärjestö, joka oli demarien ja porvareiden Aseveliliiton salainen haara.
Porvarit ja demarit pitivät tilannetta vaarallisena, sillä vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kolmen suurimman puolueen paikkajako oli muodostunut tasaiseksi: SDP 50, SKDL 49, Maalaisliitto 49. Antikommunistinen kampanjointi tuottikin sitten tulosta vuoden 1948 vaaleissa: Maalaisliitto 56, SDP 54, SKDL 38.
”Vuonna 1949 myös ´virallinen Suomi´ kytkeytyi osaksi antikommunistista toimintaa, kun Suojelupoliisi (Supo) perustettiin. Se kyyläsi erityisesti SKP:n jäseniä”, sanoi Vesikansa.
Yhdeksi tärkeimmistä tiedustelumiehistä Vesikansa mainitsi Veikko Puskalan, joka loi SDP:lle tiedusteluorganisaation kommunistien toiminnan vakoiluun ja myös raportoi Supolle. Vuodet 1946-55 hän toimi SDP:n järjestösihteerinä. Puskalalla oli Vesikansan mukaan 5-10 tiedottajaa SKP:n ja SKDL:n sisällä. 1960-luvun alussa Puskala oli hankkimassa rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle Tilanne-lehdelle, millä pyrittiin hajottamaan SKP:tä.
Suomen historian professori Vesa Vares Tampereen yliopistosta on aikaisemmin kirjoittanut Vesikansan väitöskirjasta, että sen mukaan kommunismia ei vastustettu vain sen vuoksi, että haluttiin vastustaa ylipäätään jotakin tai että ei nähty maailmassa mitään muuta kuin kommunismi, ja se vaarana. Sen sijaan haluttiin puolustaa jotain itselle merkittävää ja arvokasta, jota kommunismi uhkasi. Erittäin hyvänä Vares pitää Vesikansan huomiota siitä, kuinka 1970-luvun äärioikeistoksi nimitellyt ”eivät yleensä täyttäneet äärioikeistolaisuuden tunnusmerkkejä, mutta kylläkin neuvostopropagandassa äärioikeistolaisille tarkoitetun paikan”. Samoin Suomen kotikommunistit täyttivät oman paikkansa.
Antikommunistisen toiminnan loppu alkoi olla käsillä, kun Honka-liitto kaatui. Kysymyksessä oli toiminta, jossa demari-kokoomusakseli pyrki kaatamaan Urho Kekkosen vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Tilalle oltiin nostamassa oikeuskansleri Olavi Honka. Sitten syntyi kuitenkin noottikriisi, eivätkä SDP ja Kokoomus enää lyöneet päätään honkaan, vaan luovuttivat.
Tietyllä tavalla antikommunistinen toiminta päättyi Vesikansan mukaan viimeistään Kekkosen pitämään puheeseen 1967 Ostrobotnialla, joka on Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien hallinnoima rakennus. Tässä kuuluisaksi tulleessa Ostrobotnian puheessaan Kekkonen sanoi pitävänsä tärkeänä, että myös kansandemokraateilla oli oltava periaatteellinen oikeus olla mukana maan hallituksessa vaikuttamassa valtakunnan asioiden kulkuun.
SKDL oli osallistunut hallituksiin heti jatkosodan jälkeen 1944-48), mutta sitten se joutui sivuraiteelle, kunnes pääsi takaisin hallitusvastuuseen 1966, kun SDP, Keskusta ja SKDL muodostivat ns. kansanrintamahallituksen.
Seminaarin järjestivät kesäkuussa Lahden kansanopisto ja Historian ystäväin liitto.
(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
