Beat-sukupolvea olivat lähinnä boheemit taiteilijat ja muut luovat ”hullut”. Minä oikeastaan yhdistän heidät myöhempiin hippeihin, jotka kapinoivat sotaa, keskiluokkaisuutta ja konservatiivisia arvoja vastaan.
Nyt tästä Kerouacin romaanista on tehty elokuva. Jos kysymys ei olisi nimenomaan tällaisen kulttimaineen saaneesta kirjasta, ei elokuvaa kovin kummoiseksi tarvitsisi noteerata. Nyt se kuitenkin tarjoaa elokuvallisen näkymän siihen maailmaan, mistä beat-sukupolven henkinen isä Kerouac kirjoitti.
Walter Sallesin ohjaama elokuva kuvaa ilmeisen hyvin asiaansa. Se perustuu tarkasti Kerouacin omaelämäkerralliseen romaaniin siitä hillittömästä matkasta, mitä Kerouac ja kumppanit tekivät sekä fyysisesti että henkisesti. Jotkut puhuvat dokumenttiromaanista, ja sitä se varmaan onkin. Yhteiskunnan normeista vähät välitettiin, lyötiin läskiksi perinteiden kunnioittaminen ja annettiin palaa niin täysillä kuin voitiin. Tärkeintä oli vapaus, mihin tietenkin liittyivät alkoholi, huumeet, jazz ja naiminen (ryhmäseksikin oli tullut muotiin). Oli Kerouacin itsensä luonnehtimina ”huorapoikia, neekerihomoja, synkkiä revolverimiehiä, herkkäveitsisiä merimiehiä, laihoja, varovaisia morfinisteja ja joskus joku hyvin pukeutunut keski-ikäinen etsivä, joka näytteli laitonta vedonvälittäjää ja joka roikkui siellä puoliksi mielenkiinnon, puoliksi työnsä takia”.
Vapaa seksi oli keskeisessä osassa. - ”Dynamiittimies, kassakaappivaras ei ehdota lättähatulle vain tiettyä ullakkoa 14. kadulla, vaan myös että he makaavat yhdessä.” Kerran Kerouac ja Allen Ginsberg olivat myös paikalla Ritzyn baarissa, kun seksitutkija Alfred Kinseyn assistentti oli käynyt siellä haastattelemassa asiakkaita.
Jack Kerouac oli pako- ja etsimismatkalla. Paeta piti porvarillisen yhteiskunnan ahdistavia pelisääntöjä ja samalla etsittävä tietä omaan itseensä. Etsimisessä häntä auttoi Marcel Proustin Swannin tie (1913), ja muita kirjallisia esikuvia olivat ainakin Saul Bellow, William Faulkner ja James Joyce.
Kerouacin omakuvaa Sal Paradisea esittää tähän asti melko tuntematon brittinäyttelijä Sam Riley (kuvassa vas.). Sal (Kerouac) ei kuitenkaan tee itsestään numeroa, vaan tarkkailee ja tekee koko ajan muistiinpanoja. Kirjan tavoin elokuvakin loppuu Kerouacin viimeisiin muistiinpanoihin. Jos elokuva ei olisi Matkalla, vaan kertoisi Kerouacista, se loppuisi vuoteen 1969, jolloin Kerouac 47-vuotiaana kuoli viinaan.
Enemmän särmää elokuvaan tuo Kerouacin kaveri Neal Cassady, elokuvassa roolinimellä Dean Moriarty, jota esittää Garrett Hedlund (kuvassa oik.). Cassady oli huonoille tienesteille jäänyt kirjoittaja, joka kuoli huumeisiin Meksikossa 1968. Meksikossa kaverukset myös tekivät matkaa, mutta elokuvassa tämä reissaaminen ohitetaan aika vähällä.
Jotenkin siivolta elokuva muutenkin tuntuu. Kovin rajuja vastakkainasetteluja ei tehdä, vaikka esimerkiksi naisten jättämiset olivat näköjään tuolle jengille kuin ilmaa. Minkäänlaisia aggressiivisia kohtauksia ei myöskään ole, vaikka kai niitäkin huume- ja viinahöyryissä oli. Tosin beat-sukupolvi olikin vankasti pasifistista, joten kaikenlainen väkivalta oli ainakin periaatteessa pois laskuista.
Romaanin sisällöstä en enää tällaisia muista – täytyy panna uuteen luentaan ja noudattaa Helsingin Sanomien vanhaa arvostelua: kirja on ”messu, joka on luettava nurkassa narkoosissa, käheiden kaasulyhtyjen alla, kurkkuäänellä vahvasti svengaten”.
kari.naskinen@gmail.com
