Vuoden sisällä valmistui kolme eurooppalaista elokuvaa, jotka ovat lähes
rinnakkaisteoksia. Suomalais-ranskalainen Le
Havre, ranskalainen Kilimanjaron lumet
ja italialainen Terraferma
käsittelevät kaikki sitä vähemmistön humaaniutta, minkä soisi saavan enemmän
tilaa.
Aki Kaurismäen Le Havre ja sisilialaisen Emanuele Crialesen Terraferma ovat teemoiltaan hyvin samanlaisia. Maahanmuuttoa kohtaan suunnattu vastustus on suurta, mutta löytyy myös hyvyyttä, jolla asioita pyritään korjaamaan. Ranskalaisen Robert Guediguian Kilimanjaron lumet puolestaan kuvaa solidaarisuutta toisenlaisessa tilanteessa, jossa siinäkään yleinen mielipide ei sitä sallisi.
Itsekkyys ongelmana on iso. Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan. Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset istuvat kadulla kerjäämässä; maailman muotoilupääkaupungin katukuvaan eivät resupekat sovi. Matti Vanhanen (Kesk) sanoi pääministerinä ollessaan, että älkää antako niille mitään, niin kyllä ne häipyvät. Samaa mieltä on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok).
Terraferma kertoo tilanteesta Sisilian eteläpuolella olevalla pienellä saarella, johon pakolaisia tulee Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta syntyy sielläkin, sillä saari on siirtynyt kalastuselinkeinosta turismiin, eikä ole matkailumaineelle hyväksi, jos mustia pakolaisia alkaa näkyä. Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai hukkukoot, mutta tänne ette tule. Tätä mieltä on myös poliisi.
Crialese tuntee aiheensa. Merellä on lakinsa. Kalastajiakin saarella vielä on, eivätkä he jätä ketään pulaan avomerellä. Se ei ole kirjoitettu laki, vaan perusinhimillisyyttä.
”Vaarassa olevalta ei kysytä kansalaisuutta tai papereita. Nyt ongelma on tosielämän kalastajille konkreettinen, melkein jokapäiväinen. He kohtaavat merellä lauttoja täynnä janoisia, nälkiintyneitä ihmisiä. Uskaltaako auttaa, koska voi joutua useiden päivien kuulusteluihin, saada sakot ja jopa menettää elantonsa”, sanoo Crialese.
Crialeselle aihe on sikäli tuttu, että hänen edellinen elokuvansa Kultainen portti (2006) kertoi italialaisten siirtolaisten laivamatkasta Amerikkaan sata vuotta sitten. Heidät otettiin maahan New Yorkiin Ellis Islandille siirtolaisten vastaanottokeskukseen – ei heitetty mereen, eikä palautettu Italiaan.
Terraferman yksi näyttelijä on nainen, joka aikoinaan todellisessa elämässä huuhtoitui rantaan Lampedusan saarella Sisiliassa. Hän oli yksi viidestä pelastuneesta, kun 70:tä pakolaista kuljettanut veneenrämä ei päässyt perille.
Terraferma on surullinen elokuva. Pallokartta on kaunis, mutta elämä pallolla ei ole kunnossa. Le Havren veroinen elokuva se ei kuitenkaan ole. Se ei saavuta sitä hyvyyden ja inhimillisyyden voimaa, mikä Kaurismäen elokuvassa on. Toisaalta voi sanoa, että Crialesen elokuva on realistisempi, se ei ole samalla tavalla tiukasti kantaaottava kuin Kaurismäen elokuva.
kari.naskinen@gmail.com
Aki Kaurismäen Le Havre ja sisilialaisen Emanuele Crialesen Terraferma ovat teemoiltaan hyvin samanlaisia. Maahanmuuttoa kohtaan suunnattu vastustus on suurta, mutta löytyy myös hyvyyttä, jolla asioita pyritään korjaamaan. Ranskalaisen Robert Guediguian Kilimanjaron lumet puolestaan kuvaa solidaarisuutta toisenlaisessa tilanteessa, jossa siinäkään yleinen mielipide ei sitä sallisi.
Itsekkyys ongelmana on iso. Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan. Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset istuvat kadulla kerjäämässä; maailman muotoilupääkaupungin katukuvaan eivät resupekat sovi. Matti Vanhanen (Kesk) sanoi pääministerinä ollessaan, että älkää antako niille mitään, niin kyllä ne häipyvät. Samaa mieltä on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok).
Terraferma kertoo tilanteesta Sisilian eteläpuolella olevalla pienellä saarella, johon pakolaisia tulee Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta syntyy sielläkin, sillä saari on siirtynyt kalastuselinkeinosta turismiin, eikä ole matkailumaineelle hyväksi, jos mustia pakolaisia alkaa näkyä. Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai hukkukoot, mutta tänne ette tule. Tätä mieltä on myös poliisi.
Crialese tuntee aiheensa. Merellä on lakinsa. Kalastajiakin saarella vielä on, eivätkä he jätä ketään pulaan avomerellä. Se ei ole kirjoitettu laki, vaan perusinhimillisyyttä.
”Vaarassa olevalta ei kysytä kansalaisuutta tai papereita. Nyt ongelma on tosielämän kalastajille konkreettinen, melkein jokapäiväinen. He kohtaavat merellä lauttoja täynnä janoisia, nälkiintyneitä ihmisiä. Uskaltaako auttaa, koska voi joutua useiden päivien kuulusteluihin, saada sakot ja jopa menettää elantonsa”, sanoo Crialese.
Crialeselle aihe on sikäli tuttu, että hänen edellinen elokuvansa Kultainen portti (2006) kertoi italialaisten siirtolaisten laivamatkasta Amerikkaan sata vuotta sitten. Heidät otettiin maahan New Yorkiin Ellis Islandille siirtolaisten vastaanottokeskukseen – ei heitetty mereen, eikä palautettu Italiaan.
Terraferman yksi näyttelijä on nainen, joka aikoinaan todellisessa elämässä huuhtoitui rantaan Lampedusan saarella Sisiliassa. Hän oli yksi viidestä pelastuneesta, kun 70:tä pakolaista kuljettanut veneenrämä ei päässyt perille.
Terraferma on surullinen elokuva. Pallokartta on kaunis, mutta elämä pallolla ei ole kunnossa. Le Havren veroinen elokuva se ei kuitenkaan ole. Se ei saavuta sitä hyvyyden ja inhimillisyyden voimaa, mikä Kaurismäen elokuvassa on. Toisaalta voi sanoa, että Crialesen elokuva on realistisempi, se ei ole samalla tavalla tiukasti kantaaottava kuin Kaurismäen elokuva.
kari.naskinen@gmail.com
