Otsikko on filosofi Timo Airaksisen blogista, jossa hän irvailee uusia ravintosuosituksia. Tässä asiassa Airaksinen kuuluu siihen samaan ihmisryhmään, jossa ilmastonmuutokselle nauretaan, koska tänä talvena on tullut muutaman kerran niin julmetusti lunta, ettei autolle ole ollut kadunvarressa tilaa kahden lehmuksen välissä, vaikka oli ostanut asumispysäköintitunnuksen. Punaisen lihan vaihtamista kasviksiin taas pilkataan, jos jossain täyttää 105 vuotta erikoistapauksena äijä, joka lehtihaastattelussa kertoo koko ikänsä syöneen lihaa ja juoneensa olutta tasaiseen tahtiin joka päivä.
Airaksinen
on yhtä
innoissaan kuin olisi Trump,
jos olisi kuullut Suomen valtion ravitsemusneuvottelukunnan antamista
suosituksista: ”Niissä yhdistetään huoli ympäristöstä
ruokaan. Villissä kalassa on elohopeaa, lehmät pierevät metaania
ja syövät maan sileäksi. Riisiä ei saisi syödä. Ettäkö
riisiä, milläs miljardit aasialaiset sitten
elää?”
Lääketieteellinen tosiasia joka tapauksessa
on, että oikeanlainen ruokavalio sisältää runsaasti
täysjyväviljaa, kasviksia,
marjoja, hedelmiä, palkokasveja ja kestävästi pyydettyä tai
kasvatettua kalaa. Minulla on nyt yli puoli vuotta kokemusta tästä
asiasta, kun vaihdoin
perusepäterveellisestä ruuasta tähän terveelliseen. Vegaaniksi en
kuitenkaan heittäytynyt, vaikka siitäkin on tietoa yhden melkein
50-vuotiaan sukulaistytön kautta, sillä hän lopetti jo
pikkulikkana kaiken eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden kuten
lihan, kalan, munien,
maidon ja sen johdannaisten syömisen, eikä mitään ongelmia ole
ollut.
Lapsuusmuistot mummolan mukavista kanoista ja
lampaista ovat minulle
koko
ikäni olleet kiusallisia, ja yhtenä pääsiäisenä ostin omille
pikkutytöilleni kolme juuri munista kuoriutunutta tipuakin, joten en
ole mielelläni syönyt kananmunia enkä lampaanlihaa. Kalan kanssa
on helpompaa, koska en ole koskaan raatsinut panna matoa koukkuun,
enkä virvelilläkään ole heittänyt muuten kuin niin, että
uistimen sijasta narun päässä oli mutteri
tai jokin muu esine.
Lidlistä puolestaan hankin basilikalla maustettua oliiviölyä, jota hörppään joka aamu ensimmäisenä. Tätä olen harrastanut jo vuosikausia, koska kaikissa Italia-aiheisissa matkailuohjelmissa telkkarissa sanotaan, että oliiviöljy on Välimeren maiden ihmisten terveyden salaisuus. Tämän aamuhörpyn jälkeen aamupuuro, johon sekaan viisivuotisohjelmassa ovat kuuluneet chian siemenet (ravintokuitua, omega-3-rasvahappoa, antioksidantteja, kalsiumia)
Vakio-ostoksiin kuuluvat myös proteiinivanukkaat, jotka varmistavat valkuaisaineen saamisen elimistöön, koska sitä ei nyt tule lihasta.
Lahdesta löytyy myös yksi kasvisravintola, josta otin tämän valokuvan viimeksi siellä käydessäni. Tämä Lahden ainoa tämän lajin ravintola on Tuomitalon valopihan matalan rakennuksen Hämeenkadun-puoleisessa päädyssä. Tätä Lipterin-ravintolaa pitää Petroskoista Lahteen tullut inkeriläinen Vadim Poikalainen. Hän kertoi ravintolan nimen olevan J. K. Rowlingin haltioilta, joiden quenya-kielessä ”lipte rin” tarkoittaa kastehelmeä. Lounaat ovat monipuolisia, sillä päivittäin niiden menu-koostumukset vaihtelevat Intiasta eri Euroopan maihin ja Lähi-idän maista Venäjälle. Lahden paras lounasravintola minulle.
Pari kertaa kuukaudessa käyn tai käymme ravintolassa. Hyviä kasvis-margaritoja saa kaikista pizzerioista, Subwaysta saa monenlaisia kasvissämpylöitä sekä hampurilaisravintoloista tietenkin kasvishampurilaisia, joiden keskellä oleva kasvispihvi kuitenkin paistetan samalla tavalla rankassa rasvassa kuin tavallisenkin hampurilaisen liha.
Alkoholi ei kuulu ruokakolmion yläreunaan, mutta kun ryyppääminenkin vähenee iän myötä, niin ei hätää. Sen verran tuli kuitenkin tammikuun viimeisen päivän iltana hätä, että muistin ottaneeni viinaa edellisen kerran uudenvuodenaattona. Pelästyin, että tässähän on tulossa historiallinen tipaton tammikuu, joten menin heti kaapille, nappasin Joulupukin tuoman Smirnoff-votkapullon ja tammikuu oli pelastettu. Vaasasta kotoisin oleva Timo Airaksinen kirjoitti, että ruokaryypyksi otettiin Vaasassa ennen Usperin pikasimaa.
Kerran tapasinkin Airaksisen. Tästä on aikaa kymmeniä vuosia ja hän oli silloin Helsingin yliopiston käytännön filosofian professori. Piti tehdä lehtijuttu professorin työstä, ja teinkin, mutta enemmän me kuitenkin puhuimme HIFK:sta ja Ferrareista, kun ne kiinnostivat meitä molempia enemmän. Mukava heppu.
kari.naskinen@gmail.com
