Kuva on Pohjoismaiden suurimman kirja-antikvariaatin Finlandia-kirjan pääpaikan takaseinästä, jossa olevasta luukusta olen juuri noutamassa kahta tilaamaani kirjaa. Tämä Orimattilassa oleva rakennus on entinen Valtosen suksitehdas, jossa Finlandia-kirjan verkkokauppa toimii. Tuonne asiakasluukulle meiltä on puolen tunnin ajomatka, joka vie bensaa saman verran kuin maksaisin postikuluista. Tämä on niin erikoinen ja hauskakin tapa hakea nimelläni merkitty muovipussi luukusta, että nyt oli jo kolmas käynti siellä. Pari vuotta sitten yritys laajensi Lahden puolelle Villähteelle, jossa sillä on iso varasto.
Tällä kertaa hain
ruotsalaisten Olof
Lagercrantzin ja
Sven
Stolpen kirjat,
kun olin nähnyt ruotsalaisen elokuvan Polta
nämä kirjeet (2022),
joka kertoi Lagercrantzin rakkaussuhteesta Stolpen vaimoon. En
kuitenkaan löytänyt kummankaan kirjailijan tuotannosta tähän
liittyvää kirjaa, mutta kun Stolpe oli kirjoittanut
dokumenttiteoksen tanskalaisesta papista ja näytelmäkirjailijasta
Kaj
Munkista,
se piti ostaa, koska Munk on tuttu henkilö Carl
Th. Dreyerin hienosta
elokuvasta Sana
(1954).
Kun näin elokuvan 1964, se sijoittui vuoden listallani kolmanneksi
parhaaksi elokuvaksi. Tällaiset yhteydet
johtivat sitten entisen suksitehtaan takaseinällä olevalle
luukulle. Samassa muovipussissa oli Lagercrantzin kirja Proustia
lukiessa (1992),
sopiva löytö, koska parhaillaan on lukumaratonillani menossa
Kadonnutta
aikaa etsimässä (1913-27).
 |
| Stolpen kirjan kannessa on Kaj Munkin kuva. |
Pasifisteja Munk kunnioitti, mutta ei nähnyt sitä maailmankatsomusta ratkaisuksi siinä tilanteessa, mihin Tanska oli joutunut keväällä 1940, kun Natsisaksan sotajoukot tulivat maahan. Munk sanoi Raamatun Jeesusta lainaten, että ”älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan”. Omassa näytelmässään Munk kuvaa vapaustaistelija Niels Ebbeseniä, joka 1300-luvulla surmasi miekallaan kansan sortajan, kuningas Valdemar III:n holhoojan kreivi Gerhard III:n.
Suomenkin tilanteen Munk tunsi hyvin. Yhdessä saarnassaan hän sanoi: ”Olemme nähneet sellaisen pienen maan kuin Suomen joutuvan karjuvan, ylivoimaisen ja säälimättömän vihollisen hyökkäyksen kohteeksi, ja tiedämme, miten suomalaiset alistuivat kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin puolustaakseen kallisarvoisinta lahjaa, minkä tunsivat Jumalan heille antaneen.”
Oman maansa saksalaismyöntyväisiä Munk arvosteli kovin, Sven Stolpen mukaan Munk ivasi ja tuomitsi julkisesti oman kansansa pelkureita ja empimättä hän kohdisti arvostelunsa korkeimmillakin sijoilla oleviin. Mutta rajua vastustustakin Munk kohtasi. Lehtien yleisönosastoissa jotkut papit ripittivät Munkia ankarasti ja hänen asemansa kirjailijanakin pantiin kyseenalaiseksi. Kuninkaallinen Teatterikin kieltäytyi ottamasta yhtä hänen näytelmäänsä ohjelmistoon.
RAKASTA ENSIN NAISTA,
SITTEN JUMALAA
Nuori Grundtvig -näytelmässä Munk kirjoittaa: ”Ken maataan rakasti, ken Jumalaa, jollei hän ensin rakastanut naista”. Kirjailija Sven Stolpe ei noudattanut tätä ohjetta, vakka sen Munk-kirjaansa sijoittikin. Björn Rungen ohjaamassa elokuvassa Stolpe on enemmän rakastunut uuteen Citroeniinsa kuin vaimoonsa, jota kohtaan käyttää myös väkivaltaa. Kirjassa Stolpe sen sijaan ihastelee Munkin tekstejä ja saarnoja, joissa tämä puhui kauniisti naisista, heidän silmistään, voih, hymystä, poven viivoista ja helmojen tuoksusta, jotka nainen on ”saanut armosta, salaperäisiä lahjoja, ikään kuin sakramentti, jota kohtaan tuntee nöyrää kunnioitusta”.
Jo lukiolaisena Kaj Munk kirjoitti: ”Syleilyn suloisuudella hän [Jumala] houkuttelee naista antaakseen tälle synnytyksen raa´at tuskat. - - - Hän on istuttanut mieheen ja naiseen vietin, joka ajaa heidät etsimään nautintoa toistensa luota narratakseen siten heidät ryhtymään toistensa kanssa yhdyselämään” – mutta Munk tiesi myös sen toisen vaihtoehdon: ”...joka muuttuu tavaksi, likaisuudeksi ja ikävystymiseksi.” Stolpe tunsi hyvin tämän puolen.
kari.naskinen@gmail.com
