Savolaisten Amerikassa Kotkassa kuuluu asiaan, että siellä myös esitetään amerikkalaisia näytelmiä. Viime vuonna meni kaupunginteatterissa Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla ja nyt on ohjelmistossa Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia. Molemmat erinomaisesti esitettyjä, ja toivottavasti sama 1900-luvun puolivälin klassikkosarja jatkuu seuraavina vuosina vaikka Arthur Millerin näytelmällä Näköala sillalta ja Eugene O´Neillin huipputeoksella Pitkän päivän matka yöhön.
Vaikka
Albeen näytelmä kuvaa ilmeisen hyvin nimenomaan amerikkalaisen
yhteiskunnan ihanne- ja epäonnistumistiloja, niin pätevät samat
asiat muuallakin. Oletusarvot
oikealle perheelle ovat, että on kunnon isä ja äiti ja ainakin
yksi lapsi, mieluummin kaksi, ja valkoihoisia kaikki tietenkin. Isä
elättää perheen, äiti on viehättävä kotirouva ja lapset
hyväkäytöksisiä ja pärjäävät koulussa. Seuraavan
presidenttikauden alkaessa tämä amerikkalaisen unelman
lähtökohta-asetelma vain korostuu.
Koska kaikilla
perheillä ei kuitenkaan ole asiat näin hyvin vaaterissa, pitää
ainakin kulissien olla kunnossa. Näytelmässä keski-ikäinen
pariskunta on kehittänyt jopa itselleenkin eräänlaisen
illuusioelämän, joka tietenkin näytelmän kestäessä romahtaa.
Mies on apulaisprofessori yliopiston historian laitoksella ja
kuusi vuotta vanhempi vaimo on yliopiston rehtorin tytär. Yliopiston
henkilökunnan juhlista kahdelta yöllä kotiin palattuaan
he saavat vieraikseen nuoren pariskunnan, jotka George ja Martha ovat
kännipäissään kutsuneet jatkoille kotiinsa. Siitä se sitten
alkaa aamuun asti alkava epäonnistuneen ydinperheen asioiden
vatvominen.
Kuka pelkää Virginia Woolfia, hoilaavat
George ja Martha moneen kertaan, kun sitä oli renkutettu
juhlissakin. Kumma nimi näytelmälle, mutta se on muunnelma samalla
nuotilla laulettavasta Walt
Disneyn Kolme
pientä porsasta -elokuvan
kappaleesta ”Who´s afraid of the big bad wolf” (Pahaa sutta ken
pelkäisi). Albee
oli saanut Virginia
Woolfin kirjojen
tekijänoikeuksien omistajilta luvan tällaiseen nimenvaihtoon, ja
näin näytelmään liittyy
se Virginia Woolfin yksi kantava ajatus, että ihmisten elämässä
illuusiot ovat lähes pakollisena elementtinä, vaikka he tietävät
asioiden oikean laidan.
Georgen
ja Marthan avioliitto on huono, koska George ei ole saavuttanut
tavoitettaan nousta historian laitoksen johtajaksi. Appiukkorehtori
on nopeasti nähnyt Georgen mitättömyyden, joten tyytyköön edes
apulaisprofessorin vakanssiin. Georgen roolissa on Jarkko
Sarjanen ja
Marthana on Anne
Niilola,
joka Kissa
kuumalla katolla -esityksessä
oli Big Mama. Molemmat tekevät näytelmässä huippuroolit
katkeroituneena avioparina. Heidän yhteisesti rakentamanaan
illuusiona on nyt 21-vuotias poika, jollaista ei siis oikeasti ole
koskaan ollutkaan, sillä Martha ei ole pystynyt saamaan lasta. Tähän
kohtaan sopii toivoa, että Kotkan kaupunginteatteri ottaisi
ohjelmaansa myös vähän nuoremman kirjailijan
Sam Shepardin näytelmän
Haudattu
lapsi.
Niin
vihonviimeiseksi Albee on tilanteen luonut, että pariskunnan
kotikaupunki Kansasissa on kuvitteellinen New Karthago. Tähän
yhteyteen sopii, että aamuyön yhdessä vaiheessa George ottaa
hyllystä Oswald
Spenglerin Länsimaiden
perikadon (tästä
en ole aivan varma, mutta luultavasti kirja on tämä) ja lukee sitä
hetken. Eikä
tässäkään kaikki, vaan toisen näytöksen nimeksi Albee on pannut
Valpurinyön, jota USA:ssa pidetään saatanallisena juhlana. Kolmas
ja viimeinen näytös on nimeltään Manaaminen.
Koko
ajan ovat mukana yliopiston biologian laitokselle opettajaksi tullut 28-vuotias
Nick ja hänen puolisonsa Honey, nuori kotirouva, tuleva vanhempi kotirouva.
Erinomaiset roolityöt molemmilta, jotka ovat vierailijoina Kotkassa. Veera
Anttila valmistui
Teatterikorkeakoulusta tänä vuonna, ja aikaisemmin hän opiskeli Lahden kansanopiston teatterilinjalla 2018-19. Akseli
Ilvesniemi valmistuu
ensi keväänä. Georgea kiinnostaa Nickin työssä kromosomit, joita
hän toivoo manipuloitavan sellaisiksi, että miehistä tulisi
enemmän miehekkäitä – eikä naisista niin väliä olekaan. Nick
taas vaikuttaa fiksulta, mutta kun bourbonia on juotu tarpeeksi, Nick
menee
Marthan kanssa makuuhuoneeseen kiksauttamaan. Honey on koko porukan
hanakin vetämään viinaa, mutta huolimatta oksentelustaan hän on
näistä neljästä ainoa sympaattiinen henkilö. Eilistä
esitystä oli seuraamassa iso joukko molempien
opiskelutovereita.
Anna
Viitala (vier.)
on ohjannut näytelmän erinomaisen tiiviiksi ja tehokkaaksi Kotkan
pienelle Naapuri-näyttämölle. Tuli mieleen hänen kirjoittamansa
ja ohjaamansa näytelmä Kauheat
lapset (2017)
Teatteri Takomossa. Nyt Kotkassa Anne Viitala tutkii kauheita
aikuisia, kun vuorostaan he ylittävät
rajansa.
kari.naskinen@gmail.com