Vain viihteellä on merkitystä, sanotaan yhdessä repliikissä Todd Phillipsin toisessa Joker-elokuvassa Folie á Deux, joka suomennettuna tarkoittaa jotain mielenterveyshäiriötä tai harhaista ajattelua. Tässä elokuvassa viihde on kuitenkin rujoa, vain tuhoon johtavaa peliä, kun sosiaaliturva on ajettu alas. Jo ensimmäisessä elokuvassa Arthur Fleck syrjäytyi täysin, koska kunnallisen sosiaalitoimen ilmainen terapia lopetettiin säästösyistä, eikä Fleck saanut enää uusia lääkereseptejä. Nyt elokuvan kakkososassa Fleck on viidestä murhasta oikeussalissa, jossa puheenjohtajana on Martin Scorseselta näyttävä tuomari (näyttelijä Bill Smitrovich) – selvä viittaus Scorsesen varhaisiin elokuviin ja niiden antisankareihin, syrjäytyneisiin ihmisiin, kuten Sudenpesässä ja Taksikuskissa.
Folie à Deux on
myös eräänlainen musikaali, joten viittaukset jatkuvat Scorsesen
70-luvun musiikkielokuviin New
York, New York ja
The
Band in Concert – The Last Waltz. Phillipsin
elokuvan alussa on muutaman minuutin animaatiojakso, jonka
”lavasteisiin” kuuluu valokuvia tutuista viihdehistorian
henkilöistä Gwen
Verdonista Charles Chapliniin ja
Frank
Sinatrasta Kim Novakiin.
Tämä
kaikki on kuitenkin hämäystä ja pohjaa sille, mitä tuleman pitää.
Kun meillä Tokmannin uuden kaupan avajaisissa asiakkaat saavat
ilmaiseksi punaisia ämpäreitä, New Yorkissa jokin kauppa mainostaa
”ämpärillistä verta”.
Arthur Fleck on siis
mielenterveyspotilas, joka ei enää ole saanut minkäänlaisia
terveydenhoidon palveluita. Viisi vuotta sitten ilmestyneessä
Jokerissa
oli
pormestariehdokkaaksi ryhtynyt suurliikemies Thomas Wayne, joka näki
köyhimmän väen vain roskana. Kaupungissa oli meneillään
jätehuoltolakko, ja koska Fleck oli vertauskuvallisesti pelkkää
ihmisjätettä, eivät hänestä huolehtineet edes jätekuskit. Nyt
eletään vuotta 2024 ja Thomas Waynen tilalla oikeassa elämässä
on USA:n tulevan presidentin tärkeimpänä avustajana maailman
rikkain mies Elon
Musk.
Ei hyvältä näytä.
Nämä
kaksi elokuvaa ovat synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja
kapitalismin tuhoavuudesta. Sosiaalipalvelujen tilalla on vain viihde, mutta sekään ei kohta enää auta. Vain vahvimmat
selviävät. Jokerikortteja ei enää ole jaettavaksi köyhille.
Kakkos-Jokeri on kuitenkin ollut
kaupallisesti huono menestys, sillä perusamerikkalaiset pettyivät
sen ilmeeseen. Se ei osoittautunutkaan samanlaiseksi
väkivaltaviihteeksi kuin ensimmäinen elokuva, eikä sen
musikaaliolemus ollut sitä, mitä toivottiin, vaikka naispääroolissa
onkin
Lady Gaga.
Sen
musiikkinumerot eivät ole La
La Land
-kuorrutuksella
toteuttuja kiiltokuvaesityksiä, vaan arkisia laulelmia tai
viritykseltään surullisia kannanottoja. Useimmat niistä lauletaan vaatimattomasti vaikertaen vain vähäisen ja hiljaisen säestyksen kanssa. Kappaleet sinänsä ovat
vanhoja tuttuja viihdebiisejä Harold
Arlenilta, Burt Bacharachilta, George Gershwiniltä, Richard
Rodgersilta, Jacques Breliltä ja
muilta vastaavilta, mutta tässä eivät nyt nimet auta, kun laulut
on pilattu perusamerikkalaisen
mausta poikkeaviksi.
Eikä sekään riitä viihdettä
katsomaan tulleille, vaikka elokuvan alussa vankimielisairaalaan
joutunut Fleck (Joaquin
Phoenix)
pääsee hetkittäin oleskelemaan kevyemmin sairaiden osastolla ja
rakastuu siellä Lady Gagan näyttelemään Leehen. Fleck myös
laulaa vanhan tutun rakkausballadin For
once in my life, jonka
esittäjiä 60-luvulla olivat ainakin Diana
Ross, Nancy Wilson ja
Stevie
Wonder.
Lopputulos
teattereissa olikin,
että tämä erinomainen ja tärkeä elokuva romahti taloudellisesti:
sen tuotto on jäänyt alle
viidesosaan
siitä, mitä oli ensimmäisen elokuvan tuotto.
Sen
voi kyllä sanoa, että ehkä olisi ollut tehokkaampaa panna nämä
kaksi elokuvaa yhteen, koska yhtä ja samaa sisältöä ne
käsittelevät.
Molemmat
elokuvat ovat pituudeltaan kaksi tuntia, ja kyllä ne yhdistettynä
olisi saanut kolmeen tuntiin. Loogisesti tämä olisi toiminut
näinkin, koska kakkos-Jokeri jatkuu aika täsmällisesti
ykkös-Jokerin tapahtumista ja sisällöistä.
kari.naskinen@gmail.com
