Lahden kaupunginteatterissa ei hallita kaaosta

Yksi kaikkien aikojen parhaita esityksiä Lahden kaupunginteatterissa on ollut Lars Norénin Kaaos on Jumalan sisar (1985). Nyt Mika Myllyahon kirjoittama Kaaos sijoittuu sinne toiseen päähän. Täydellinen epäonnistuminen esityksen, nimenomaan esityksen osalta, sillä teksti on ajankohtainen ja tärkeä. Kolme keski-ikäistä naista on ajautunut ns. ruuhkavuosissaan vaikeisiin tilanteisiin, joista ohjaaja Tapani Kalliomäki on pannut heidät selviytymään pelkällä huutamisella. Kun olin katsonut ja joutunut kuuntelemaan tuota järjetöntä huutoa 35 minuuttia, lähdin pois.

Sofia on 42-vuotias opettaja (Anna Pitkämäki), jonka 100-vuotiasta koulua ollaan lakkauttamassa ja tätä protestoiva Sofia joutuu kahden kuukauden pakkolomalle. Sofian perheen omakotitalo on homeessa ja lapset sairastelevat. Psykoterapeutti Julia (Liisa Vuori) rakastuu potilaaseensa, mutta freelancertoimittaja Emmin (Laura Huhtamaa) kaaoksesta en ehdi saada selvää. Aiheet joka tapauksessa ovat isoja, työelämän muutokset ja niihin sopeutuminen, työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen, ainainen kiire ym. Tämän takia esityksen totaalinen pilaaminen harmittaa.

Kalliomäki on viime vuosina siirtynyt yhä enemmän näyttelijästä ohjaajaksi. On onnistunutkin, mutta tätä kaaosta hän ei ole osannut käsitellä. Käsiohjelmassa Kalliomäki sanoo, että esityksen soisi toimivan ”puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena, joka tarjoaa arkeen toivoa ja edes hetkellisen harmonian”. Harmonian? Kaikki repliikit huutamalla, useimmat toistensa päälle puhumalla. Vaikea uskoa, että nimenomaan tämä on se muoto, jonka avulla Myllyahon näytelmä on viimeisten kymmenen vuoden aikana saavuttanut myös suurta vientimenestystä.

Mikä ihme on saanut tekemään esityksestä tällaisen? Pienessä Aino-salissa on kuudella penkkirivillä 80 katsojapaikkaa, mutta näyttelijät huutavat enemmän kuin olisi tarpeen isolla Juhani-näyttämölläkään. Vai sekö on tarkoitus ilmaista, että kun naiset joutuvat vaikeisiin ongelmiin, he tulevat hysteerisiksi?

LISÄÄ KAAOSTA

Kotiin palattuani katsoin yöllä Espoon kaupunginteatterin digitaalisen ohjelmiston kanavalta englantilaisen Gecko Theatren näytelmän Institute, kun sen esittelytekstissä sanottiin: ”Teoksen tapahtumapaikkana on hämyisä instituutti, jonka asukkaat pyrkivät luomaan järjestystä sisäiseen tunteiden kaaokseen.” Erinomaisen mielenkiintoista absurdia teatteria, joka käsittelee toisista välittämistä ja huolenpitämistä. Esitys koostuu puhe-, tanssi- ja pantomiimiteatterista, mutta täyttä selkoa ei saa siitä, millaisessa instituutissa ollaan.

Teemana on, kuka pitää meistä huolen, jos otteemme lipsahtaa. Entä jos hoitajat horjahtavat ja joutuvat itse hoidettaviksi? Absurdi teatteri antaa tilaa tulkinnoille, ja tässä näytelmässä yksi linja vie pohdinnan sellaiseen suuntaan, että voiko hoito tehdä ihmisistä marionetteja, voiko hoivaaminen johtaa totalitarismiin.

Espoon teatterin digikanavalta näkee kuukausittain esityksiä sekä maailmalta että teatterin omia esityksiä tallenteina, suomeksi ja englanniksi tekstitettyinä. Gecko-teatterin esityksen katsominen maksoi 8 euroa. Viime keväänä katsoin sieltä Samuel Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee.

kari.naskinen@gmail.com