torstai 22. syyskuuta 2022

Kalsaritöllötystä


Kalsarikännistä on tullut kansainvälinen ilmiö. Australiassa on tuotu markkinoille Kalsarikännit-niminen olutkin.

Tarkoittaa siis, että päivän voi viettää kotona päivävaatteisiin pukeutumatta ja keskiolutta hörppäillen. Tai väkevämpiäkin. Varsinkin ahdistavimpana korona-aikana tällainen lisäsi suosiotaan, kun ei baareihin päässyt, eikä kavereitakaan uskaltanut lähteä tapailemaan.

Filmihullu-lehdessä 3/2022 kirjoittaa nyt televisio- ja populaarikulttuuritohtori Markku Koski, että uusi ilmiö on kalsaritöllötys. On nimittäin yleistynyt tapa, että television sarjaelokuvia katsotaan yhteen pötköön vaikka aamusta iltaan. Tämän mahdollisuuden tarjosi ensimmäisenä Netflix, joka 2013 julkaisi yhtä aikaa House of Cardsin ensimmäisen tuotantokauden kaikki 13 jaksoa, yhteensä noin kymmenen tuntia. Samanlaisen mahdollisuuden tarjoaa nykyisin Yle Areena joidenkin sarjaelokuvien osalta, tai kalsaritöllötykseen voi mennä ainakin siinä vaiheessa, kun kaikki jaksot on televisiosta tullut, minkä jälkeen ne ovat tallenteina Areenassa.

Tämä on yksi osa sitä isoa muutosta, joka televisonkatselussa
on tapahtunut. Enää ei ”koko Suomi” katso samanaikaisesti Me Tammeloita tai Rintamäkeläisiä. Vaikka kyllä tällaista yhtenäiskulttuuriakin vielä on, mistä kertovat viime viikonkin katsojaluvut: torstai-illan puoli yhdeksän uutisia katsoi 860 000 ihmistä, Elämäni biisiä 760 00, A-studiota 510 000, dokumenttiohjelmaa kuningatar Elisabetista lauantaina 420 000, Harakkamurhia 340 000 jne.

Kosken esille ottama maratonkatselu joka tapauksessa on melko uusi asia. Se on samalla muuttanut ihmisten juttelutilanteita, kun enää ei edetä suosikkisarjojen kanssa samaa tahtia. Joku kysyy innoissaan tuttavaltaan, katsoiko eilisen sarjan avausjakson – no katsoin, mutta katsoin sen kyllä viimeiseen jaksoon asti. Siihen on keskustelu stopattava, etteivät sille aloittelijalle paljastu sarjan loput tapahtumat.

Oma kokemukseni koskee House of Cardsin viittä tuotantokautta ja The Crownin toistaiseksi valmistuneita neljää kautta. Koska meillä on niin vanha televisio – kiitos harvinaisen hyvästä kestävyydestä –, että Netflixiä ei siihen saa näkyviin, olen ostanut nämä kaksi sarjaelokuvaa dvd-versioina. Sellaiset 4-5 jaksoa olen yhden päivän aikana katsonut, eikä se ole kovin puuduttavaa ollut. Kalsarikatsomisesta jää kuitenkin uupumaan vanhanaikaisen tavan mukanaan tuoma jännitys- ja odotuselementti: jo edellispäivänä saattoi joskus tulla mieleen, että mitähän jonkin suosikkisarjan seuraavassa jaksossa tapahtuu. Aika on kuitenkin nyt toinen ja pitkienkin sarjojen ahmiminen liittyy siihen yleisempään asenteeseen, että minulle kaikki heti ja nyt.

Tällainen katsomistapa oikeastaan tuhoaa sarjaelokuvaformaatin. Perinteisesti siihen ainakin Suomessa on kuulunut, että jaksot lähetetään viikon välein. Jos nyt katsoo pitkän sarjan yhdeltä istumalta, niin sehän ei enää ole sarjaelokuva, vaan y
lipitkä elokuva. Yksi ongelma viikon välein katsomisessa on kuitenkin joskus se, että kaikki edellisen jakson asiat eivät ole pysyneet tarpeeksi hyvin muistissa.

Markku Koski oli lukenut Keskisuomalaisen toimittajan Heikki Kärjen kommentin tästä: ”Ainakin itse olen niin hidasälyinen tollukka, että tarvitsen ajattelemiseen enemmän aikaa kuin tv-sarjan rytmi tarjoaa. Haluan pohtia kaikessa rauhassa henkilöitä, teemoja, menneitä tapahtumia ja tulevia skenaarioita.”

Enää ei sarjaelokuvien keskeinen sisältö ole meille tavallisille katsojille sillä tavalla vierasta, että varakkaiden yhteiskuntaluokilla olisi yliedustus, kuten siihen aikaan, kun Peyton Place, Dallas ja Dynastia olivat pinnalla. Tämä vanha sapluuna johtui siitä, että meilläkin valtaosa ulkomaisista sarjaelokuvista oli amerikkalaisia. Niissä kuvattiin yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ikään kuin utopiana, johon esimerkiksi luokkaerot eivät kuuluneet. Ei niissä kukaan slummissa asunut, eikä toimeentulo-ongelmia ollut. Peyton Placessa Constance McKenzie jopa yritti salata sen, että oli synnyttänyt tyttärensä Allisonin nolosti kunnallisessa sairaalassa.

Sarjaelokuvien maailma on muutenkin muuttunut. Entistä enemmän on jatkuvajuonisia tarinoita, jotka parempia ovatkin kuin Maria Kallion kaltaiset 45 minuutin erilliset tynkäjaksot. Olen kyllä alan asiantuntija, viimeksi tilastoimani tv-sarjavuoteni oli 2019, jolloin katsoin 346 sarjaelokuvajaksoa. Nyt on seurannassa kuusi sarjaa.

kari.naskinen@gmail.com