Jean-Luc Godard muutti elämänkulun

Joitakin vuosia sitten ostin Cinecittan studioiden myymälästä Jean-Luc Godardin dvd-paketin, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Kun Filmihullu-lehti (2/2015) esitteli tämän Histoire(s) du cinéman, sanottiin, että se ”voi muuttaa elämänkulkusi suunnan”. Eilen 13.9.2022 Jean-Luc Godard kuoli 91-vuotiaana ja presidentti Emmanuel Macron sanoi: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."

Oman elämäni suuntaan Godard vaikutti jo 1960-luvulla. Godardista tuli jonkinlainen majakka, elokuvaharrastuksen kovin vakavasti ottaneelle pojalle suorastaan jumala. Godardin elokuvat muuttivat jos eivät aivan elämäni suuntaa, niin ainakin rakensivat osaltaan pohjaa yhteiskunnalliselle maailmankatsomukselleni ja käsityksilleni taiteesta. Edelleen on sadan parhaan elokuvan listallani kuusi Godardin elokuvaa.

Godard oli historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, joka lopulta sai huipennuksensa niissä kahdeksassa elokuvassa, jotka hän teki 1988-98 ja kokosi Histoire(s) du cinémaksi.

Godard ei kuitenkaan jäänyt kiinni tähän eikä mihinkään muuhunkaan muotoon. Godard oli elokuvan suuri uudistaja. Oli sitä loppuun asti. Hän ei missään vaiheessa jämähtänyt esimerkiksi siihen monien cinefiilien jankutukseen, että ainoa oikea tapa tehdä elokuvia on kuvata ne filmille, ja mieluiten mustavalkoiselle. Päinvastoin Godard tuntui jopa hylkäävän filmin, kun tuli mahdollisuus kuvata moderneimmilla tavoilla. Godard siirtyi sujuvasti digitaaliseen kuvaamiseen, ja kätevimmillään tämä tapahtui kännykkäkameralla. Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten.

Uusinta uutta Godardin tuotannossa olivat kaksi 3D-elokuvaa 2010-luvulla. Niistä ostin dvd-versiona elokuvan Adieu au Langage (2014), jota ei Suomessa pystynyt 3D-teatterissa näkemään. Siinä Godard jätti ironisesti – tai tosissaan? – hyvästejä kielenkäytölle.

Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta tässä elokuvassa ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Ludwig Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin. Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne. Suurista taidemaalareista Godard viittaa Claude Monet´hen ja venäläis-ranskalaiseen modernistiin Nicolas de Staeliin.

Kirjoitan tässä nyt enemmän tästä ”kielielokuvasta”, koska sen olen katsonut viimeemmäksi – Histoire(s) du cinéman vuoro tulee taas seuraavaksi. Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tässä siis ristiriita Godardin oman teknologiauskon kanssa. Teknologiasta kannattaa kuitenkin ottaa hyödyt käyttöön, mutta ei mennä kokonaan sen vietäväksi.

Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä. Luonto on kaunis. Tulevat mieleen Terrence Malickin elokuvat. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.

Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard eli 91 vuotta ja teki 131 elokuvaa. Historioitsijana Godard on nimenomaan Histoire(s)du Cinemassa. Se on myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

”Taiteessa meitä kiehtoo se, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, sanoi Godard. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin elokuvista osan ja rakastan niitä.

Histoire(s)du Cineman alussa Godardin ystävä, elokuvantekijä ja historioitsija Jean Douchet sanoo opastukseksi näiden videoieden katsojille: ”Kuvitelkaa olevanne avaruusraketissa ja katsovanne maapalloa elämänne viimeisen kerran.”

kari.naskinen@gmail.com