Viiltoja sydämen

Fado (”kohtalo”) on portugalilaista kansanmusiikkia, jonka tunnemaisemina ovat kaipuu, kaiho, koti-ikävä, melankolia ja nostalgia. Nyt lahtelaiset Julia Vuorinen ja Pekka ”O Diabo” Virtanen esittävät uudella LP-levyllä O Gosto de ser Triste Rauli Nordbergin fado-lauluja. Nordberg on tehnyt sanoitukset 13 lauluun, säveltänyt niistä kolme, ja muut säveltäjät ovat Mikko Kalliomaa, Raimo Hast, Jan Dobrowolski, Marko Häkkinen, Jussi Rasinkangas ja Matti Fredi Siitonen.

”Eivät nämä varsinaista aitoa fado-tyyliä edusta, mutta niiden samaa henkeä olemme tavoitelleet – sellaista surusta nauttimista”, sanoi Nordberg. ”Onhan tämä sillä tavalla meille suomalaisille tuttuakin, että fadot muistuttavat tietyllä tavalla suomalaisia mollivoittoisia melodioita. Meilläkin on aina jonkinlaista kaukokaipuuta aavan meren tuolle puolen. Fadon kiihko ja temperamentti kuitenkin erottavat ne meikäläisistä surun ja kaihon iskelmistä.”

Levyn portugalilainen nimi on kappaleiden tunnelmaa tulkiten Viiltoja sydämen. Levy on jatkumoa niille paikkaan sidotuille Nordbergin tekemille levyille, joita tätä ennen ovat olleet Harjujen Laulu (Lahti, 2006), Chango (Pariisi, 2008) ja Buenos Aires Suite (2017). Muutama vuosi sitten Lissabonissa ja Madeiralla viihtyessään Nordberg sitten teki uusia lauluja, jotka nyt muodostavat levyllä encoren tälle kaupunkitrilogialle. Vaikka on Nordberg tehnyt muitakin paikkaan tai alueeseen sidottuja levyjä, kuten todistavat ainakin levyhyllystäni löytyvät Sininen laulu (Lahti, 1991), Kuusikutonen (Route 66, 2010) ja Kuninkaantie (Turku – Viipuri, 2013).

Portugalin viiltoja esittävät nyt Lahden musiikkiopiston pop-jazz-laulunopettaja Julia Vuorinen ja Suomen parhaisiin kitaristeihin kuuluva Pekka ”Devil” Virtanen. Julia Vuorisesta Ulla-puolisoni kommentoi levyä kuunnellessamme, että tulevat mieleen Anneli Saariston voimakkaat tulkinnat. Totta on, ja vetävimmin Julia Vuorisen ja Virtasen osaaminen tulevat esille kappaleessa Viiltoja sydämen, iskelmällisessä Fadovillikissassa, Conquistadorissa, Fernando Pessoan runoon perustuvassa Tuhansien portaiden lumossa ja Coimbran vihreästä viinissä (parantaa surun kuin Portugalin huhtikuu).

Tämän kuvan Rauli Nordbergista nappasin Neloskanavan nettisivulta Haluatko miljonääriksi -ohjelmasta, jossa Nordberg voitti viime vuonna 60 000 euroa.

                                       kari.naskinen@gmail.com

Putin taitaa kuulla Terijoen hallituksen kaikuja

Professori Osmo Jussila kirjoitti Terijoen hallitusta koskevassa kirjassaan (1985), että Otto Wilhelm Kuusisen ”Suomen kansanhallitus” ei ollut Josif Stalinille arvo sinänsä, vaan ainoastaan väline jonkin tärkeämmän, tässä tapauksessa Suomenlahden sotilaallisen kontrollin saavuttamiseksi. Tämän Neuvostoliiton perustaman ”suomalaisen” elimen (1.12.1939 - 12.3.1940) otti esille suurlähettiläänä ulkoministeriössä toimiva Mikko Kinnunen puhuessaan Aleksanteri-instituutin Ukraina/Venäjä-aiheisessa Aleksanteri-foorumissa viime keväänä. Palaan foorumiin, koska viime viikolla sain sen koko aineiston. Kinnunen toimi Etyjin puheenjohtajan erityisedustaja Ukrainassa ja kolmikantatyöryhmässä 2021-22. Hän on työskennellyt Suomen suurlähetystöissä myös Washingtonissa, Moskovassa, Kazakstanissa ja Kirgisiassa.

Mikko Kinnunen

Terijoen hallituksesta Kinnunen sanoi Jussilan kirjaan tukeutuen, miten Venäjän toimintatapa edelleen nojaa oikeastaan tähän samaan vanhaan taktiikkaan: ”Kansantasavaltoja oli paljon etenkin 1918-21, kun Neuvosto-Venäjä palautti imperiumiaan. Taktiikkaa käytettiin onnistuneesti Ukrainan, Georgian, Azerbaidzhanin sekä Armenian liittämisiin: pääsääntöisesti hyökkäys ja valtaus naamioitiin avunannoksi apua pyytävälle vallankumoushallitukselle. Samaan pyrittiin Suomen osalta Terijoen hallituksella. Kiovan nykyjohdon tavoin pääministeri Risto Rytin hallitus oli vallankaappaajien ja kansanvihollisten hallinto, josta Suomen kansa piti vapauttaa.”

”Ukrainan ja Venäjän välillä koittaa vielä rauhakin, eikä siis Venäjä mihinkään häviä”, sanoi Kinnunen. Sitten alkaa monien Euroopan turvallisuusjärjestelyjä koskevien asioiden järjestäminen uudelleen, alkaen asevalvontasopimuksista ja -toimista.

”Puhumme Ukrainan valtaisasta jälleenrakentamisesta, jossa EU:lla tulisi olla keskeinen rooli ja joka suuren taloudellisen panoksen lisäksi vaatii myös läpinäkyvyyttä varojen käytössä. Aikanaan tulee luoda suhteet Venäjän kanssa uudelta pohjalta, mutta nyt ajankohtaista on päinvastoin suhteiden syvenevä alasajo.”

Sodan yksi iso syy liittyy sen imperialistiseen luonteeseen. Venäjän tavoite saattoi olla Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi eli vuoden 1991 tragedian hajottaman Venäjän historiallisen yhtenäisyyden palauttaminen. Tilanne on sodan pitkittyessä myös sillä tavalla muuttunut, että sota on kaventanut Venäjän läsnäoloa Tadzhikistanista Armeniaan ja Moldovaan. Keski-Aasian maille uuteen tilanteeseen liittyy myös riskejä johtuen maantieteestä, taloudellisista riippuvuuksista ja siitä, että Venäjä on ollut vastapaino voimistuvalle Kiinalle.

MIKSI VENÄJÄ ALOITTI
BRUTAALIN SODAN?

Kinnunen pohti asettamaansa kysymystä:

1. Venäjä haluaa muuttaa eurooppalaista ja globaalia turvallisuusjärjestystä. Se pyrkii saamaan Ukraina valtaansa ja lisäämään kontrolliaan myös muualla Euraasiassa.

2. Venäjä käy sotaa niitä kansainvälisen oikeuden turvallisuutta koskevia ydinperiaatteita vastaan, joita se on itse toisen maailmansodan voittajavaltiona ollut luomassa. Tämä koskee niin YK:n peruskirjaa kuin vaikkapa Etykin Helsingin päätösasiakirjaa. Turvallisuusjärjestyksen osalta sodan kokoluokka tarkoittaa sitä, että sodan jälkeen ei ole paluuta vanhaan. Edessä on paljon työtä ja tarvitaan laajaa asiantuntemusta sekä poliittista johtajuutta.

3. Ns. Minskin prosessin työ päättyi 24.2.2022. Presidentti Vladimir Putin totesi Minskin sopimusten lakanneen olemasta jo kahta päivää aiemmin, kun hän Venäjän nimissä tunnusti Donetskin ja Luhanskin alueet itsenäisiksi valtioiksi. Kolmikantaryhmän ja Normandia-kokoonpanon eri neuvotteluihin osallistuneiden tahojen motiiveja tullaan aikanaan tutkimaan. Kolmikantaryhmän muodostivat varsinaisesti Ukraina, Venäjä ja Etyj, mutta kokouksiin osallistuivat myös Donetskin ja Luhanskin edustajat. Venäjän osalta keskeinen kysymys kuuluu, hyödynsikö maa sopimusjärjestelmää Ukrainan kontrolloimiseksi ja Venäjän vaikutusvallan lisäämiseksi. Jos tarkastelemme pitkittyneiden konfliktien neuvotteluprosesseja, varsinkin Georgiassa ja Moldovassa – kuinka paljon niissä on samoja piirteitä?

Ukrainan voitto loisi edellytyksiä sen toivomaan kiinnittymiseen euroatlanttiseen turvallisuusjärjestelmään ja talouteen. Ukrainan turvajärjestelyt uusiutuvan sodan estämiseksi vaativat suurten maiden mukanaoloa. Tietyt turvallisuuden perusperiaatteet tai sopimusjärjestelyt – vaikkapa Kemiallisen aseen kieltosopimus – ovat edelleen kelvollisia.

Kolmikantaryhmä oli 2014-22 kaikkein tiivein Ukrainan ja Venäjän välinen neuvottelufoorumi, kokouksia yli 800. Monet Venäjän esittämistä sodan perusteluista liittyivät Minskin sopimuksiin: Venäjän mukaan Ukraina esti tai sabotoi Minskin sopimusten toimeenpanoa; Venäjä käytti kaikki diplomaattiset keinot loppuun asti, mutta Ukraina ”ei jättänyt meille muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää sotilaallinen erityisoperaatio”. Kinnunen ei koe, että nämä toista osapuolelta syyttävät väitteet pitävät paikkaansa.

”Samoin kuin aiempien suursotien, myös tämän sodan syitä tullaan tutkimaan eri näkökulmista. Kun kolmikantaryhmän työ päättyi, toimistolleni jäi suuri määrä neuvotteluiden asiakirjoja, ja olemme luovuttaneet 12 000 asiakirjaa Suomen Kansallisarkistoon, ja dokumentteja tulee yhä lisää. Tarkoitus on, että ne ovat aikanaan historiantutkimuksen käytössä. Tosiasioilla on merkitystä”, sanoi Kinnunen.

kari.naskinen@gmail.com

Rasismiongelma hoidettu

Hallituksen tiedonanto rasismin lopettamisesta oli hyvä ratkaisu. Kun aikoinaan määrättiin nopeusrajoitukset maanteille, loppui ylinopeudella ajaminen. Nyt ei Suomessa ole myöskään rasismia.

Ylen kesällä teettämän kyselyn mukaan 13 prosenttia Perussuomalaiset-puolueen kannattajista oli sitä mieltä, että Suomessa ei pidä hyväksyä rasismia missään muodossa. Toista mieltä oli siis 87 prosenttia. Mutta luotamme nyt siihen, että persupuheenjohtaja Riikka Purrankin allekirjoitus tiedonannossa muuttaa nuo prosenttiluvut vähintään päinvastaisiksi.

Oman rasistikansansa kansanvalistusministeri Joseph Goebbels sanoi 1930-luvulla, että ”kun valheen kertoo tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta”. Suomen tasavallan nykyinen kakkosmies Jussi Halla-aho on samaa mieltä, sillä persupuolueen kokouksessa viime kuussa tämä puolueen pääideologi sanoi, että sosiaalista media kannattaa hyödyntää ja siinä touhussa loputon toisto toimii tehokkaasti.

Lisäksi asiaa auttaa huumori, kuten Saksan ja Suomen äärioikeistoa tutkinut historioitsija Seppo Hentilä muistutti Demokraatti-lehdessä lainatessaan entisen persuministerin Jussi Niinistön kommenttia 1930-luvun lapualaisterrorismista: ”Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Saman sanoi IKL:n Ajan Suunta -lehden päätoimittaja Arne Somersalo. Hän kirjoitti, että äärioikeiston harrastamat muilutukset vain kuvastivat ”kansanomaisen huumorin säestämää suomalaista hyväntahtoisuutta”. Tällä pitää ymmärtää sekin, että lokakuussa 1930 entinen tasavallan presidentti ja rouva K.J. Ståhlberg kidnapattiin Helsingissä ja kyyditettiin Joensuuhun.

Nyt kuitenkin hallituksen tiedonanto on saatu ja eduskunnassa hyväksyttykin, joten asia on loppuun käsitelty. (Vai oliko sittenkin kysymys kansanomaisella huumorilla väritetystä hevosenleikistä?)

kari.naskinen@gmail.com

Lahden teatteritalosta aiottiin tehdä bisnesvetoinen

Sunnuntaina 10.9.2023 tulee kuluneeksi 40 vuotta Lahden teatteritalon avajaisista, joissa juhlanäytelmänä oli Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen. Siitä tuli suurmenestys, joka keräsi teatterin pienemmälle Eero-näyttämölle enemmän katsojia kuin mikään muu näytelmä sen jälkeen. Sen oli ohjannut Kari Rentola, josta 2000-luvun alussa tuli myös Lahden teatterinjohtaja. Ison 760-paikkaisen Juhani-salin avausnäytelmä oli ”vaikea” Van Gogh ja postinkantaja, joka sai yleisöä suunnilleen yhtä paljon kuin Renvallin näytelmä, koska kiinnostus uutta rakennusta kohtaan oli niin suurta, että pelkästään suureen ”taiteelliseen voittoon” tähdännyt esityskin veti. Sen jälkeen eivät puhenäytelmät ole katsojatilaston kärkeen nousseet. Alku oli joka tapauksessa erinomainen.

Lahdesta tehtiin noihin aikoihin Business Cityä ja kaupunginorkesterinkin markkinointinimenä alettiin käyttää Business City Orchestraa. Vähältä piti, ettei teatteriakin muutettu pääasiassa liiketoimintayksiköksi. Uuden talon hallintokin oli tarkoitus uudistaa ja sitä varten työskenteli kunnallispoliittinen työryhmä. Keskeisenä ajatuksena oli, että teatterille valittaisiin toimitusjohtaja, jolloin teatteritaiteellinen johto jäisi alistettuun asemaan.

Tamperelainen teatteriprofessori Olavi Veistäjä kirjoitti Aamulehdessä jo 1982 näistä Lahden suunnitelmista, että pieleen menee: ”Vanha väite siitä, ettei Lahti ole kulttuurikaupunki, selittyy tätä taustaa vasten – siellä hallitsee liikemiesmäinen pelkästään taloudellinen, ei kulttuuriajattelu.”

Jos työryhmän idea olisi kaupunginvaltuustossa mennyt läpi, olisi silloinen teatterinjohtaja Aimo Hiltunen alennettu ohjaajaksi.

Jos teatterille olisi nimitetty toimitusjohtaja, olisi taiteellinen johtajakin löydettävä. Koska työryhmä ei tuntunut olevan Hiltusen kannalla, huhuja liikkui: Kalle Holmberg, Ralf Långbacka, Jouko Turkka... Onneksi näitä muutoksia ei tehty ja Hiltunen jatkoi teatterinjohtajana.

Uuden talon alkuvuosien huippuesityksiä olivat omien muistiinpanojeni mukaan myös Grigori Gorinin Unohtakaa Herostratos, Tennessee Williamsin Käärmeennahkatakki, Lars Norénin Kaaos on Jumalan sisar, Athol Fugardin Harold-herra... ja pojat, Bertolt Brechtin Galileo Galilei ja Jason Millerin Mestaruuskausi. Ei ihme, että maan johtava teatteriarvostelija Jukka Kajava kirjoitti maaliskuussa 1987 Helsingin Sanomissa Lahden kaupunginteatterin nousseen 80-luvun puolivälin jälkeen “tärkeiden suomalaisten taidelaitosten joukkoon”.

Suuri ansio tästä kuuluu teatterinjohtajana 1985-90 toimineelle Raija-Sinikka Rantalalle, joka toi isolle näyttämölle mm. Hella Wuolijoen kolme Niskavuori-näytelmää, Väinö Linnan Pohjantähden ja Leo Tolstoin Hevosen tarinan.

Eipä silti, kyllä vanhassa salissa ammattikoululla ja Loviisankadun Pikkuteatterissakin tehtiin hyvää työtä. Mieleen ovat jääneet parhaiten Martti Kainulaisen ohjaama Täällä Pohjantähden alla, Paavo Haavikon Agricola ja kettu, Veijo Meren Sotilas Jokisen vihkiloma, Sofokleen Oidipus ja Shakespearen Hamlet.

Toisaalta on niitä hutejakin ollut sekä vanhoissa että uusissa tiloissa. Vaativinta on tehdä näytelmiä isoon Juhani-saliin, jossa supistetussakin muodossa on nykyisin 653 paikkaa. Surkeimpina esityksinä ovat jääneet mieleen Tapio Parkkisen Rytmipojat ja jonkun muun väsäämä Lemmenlatu, vuosiluvuista ei tietoa. Eivätkä nämä ole olleet ainoita näytelmiä, jotka eivät ole täyttäneet kaupunginvaltuuston hyväksymän johtosäännön III luvun 9 §:ää teatterille: “Kaupunginteatterin tehtävänä on tuottaa näyttämötaidetta, joka on taiteellisesti korkeatasoista sekä monipuolista.”

Kun olen aikaisemmin julkaissut tilastoja parhaista näytelmistä, niin vaihteeksi nyt kymmenen vähiten yleisöä saanutta esitystä Juhani-salissa:

2382 Olviretki Schleusingenissa (2009)
2953 Juoruja (2020)
3021 Menestymisen taito (1992)
3106 Sota ja rauha (2021)
3202 Karnevaali 2000 (2020)
3522 Eläköön perheyritys (1997)
3711 Saituri (2020)
4484 Jekyl & Hyde (2020)
4539 Aina joku eksyy (2014)
4691 Peer Gynt (2008)
[Vuonna 2020 korona keskeytti näytäntövuoden]

Juhani-salin business on mennyt kohtalaisesti varsinaisesti operettien ja musikaalien ansiosta. Kaikkien aikojen suurimmat yleisömenestykset ovat olleet Viktorian husaari 71 918 katsojaa (1984), Anna Karenina 61 404 katsojaa (2000) ja Cats 53 662 katsojaa (2007).

Tehtiin uudessa teatteritalossa alkuun oopperoitakin yhteistyössä sekä Kansallisoopperan että Lahden oopperayhdistyksen ja kaupunginorkesterin kanssa. Tämän vaiheen paras vetonaula oli Giuseppe Verdin Otello heti syksyllä 1983 (22 esitystä, 13 653 katsojaa). Siitä Helsingin Sanomat kirjoitti, että “perin harvalla suurellakaan oopperatalolla on omasta takaa esittää sellaista tähtiparia kuin on Lahden oopperalla Ritva Auvinen ja Kalevi Koskinen”.

Tätä taidelajia ei Lahdessa enää nähdä, koska teatteri ja orkesteri eivät siitä välitä. Toisin on esimerkiksi Tampereella, jossa yhteistyössä toimivat jatkuvasti Tampereen oopperayhdistys, kaupunginorkesteri ja Tampere-talo.

kari.naskinen@gmail.com

Laika lennättää Kuolleita lehtiä ennen muita

Kävin katsomassa Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet aidossa ympäristössä. Sitä on nyt esitetty syyskuun alusta lähtien Kino Laikassa Karkkilassa ja menestys on ollut erinomainen. Muualla maassa esitykset alkavat ensi viikolla. Toissa vuonna avatun Laikan perustivat Aki Kaurismäki ja kirjailija Mika Lätti, joka ennen elokuvan alkua kävi toivottamassa yleisön tervetulleeksi ja kertoi esimerkiksi viime viikonvahteen 20 näytöksessä olleen yhteensä 1700 katsojaa. Aito on ympäristö siinäkin mielessä, että Laika toimii Högforsin vanhan ruukin alueella entisen emalilaitoksen tiloissa. Elokuvassa taas päähenkilö Holappa on töissä valimossa, josta kuitenkin saa potkut ryyppäämisen takia

Kun aikaa oli, perehdyimme tähän 15,5 hehtaarin kokoiseen alueeseen muutenkin. Vaikka lähes sata vuotta kestänyt raudanvalmistus loppui jo 1916, niin valimotoiminta jatkuu edelleen Componenta Oyj:n toimesta entisissä tiloissa. Muutenkin tilat ovat aktiivisessa käytössä, kaupungintalo, kirjasto ja Kelakin sijaitsevat nykyisin valimokiinteistössä. Alueella toimivat myös Ruukkimuseo Senkka, Suomen valimomuseo ja Karkkila-Högforsin työläismuseo.

Kaupungintalon ja Kelan sisääntuloaula.

Elokuvateatterin perustivat Kaurismäki ja Lätti sen jälkeen, kun Kaurismäen aikaisempi teatteri Andorra joutui lopettamaan Helsingissä 2019, koska Andorran ja sen kupeessa olevien Corona-ravintolan ja Kafe Moskvan vuokrasopimus Rakennusmestarien talossa loppui. Andorrasta tuotiin Karkkilaan istuimet, ja sen verran Kuolleissa lehdissä viitataan Andorraan, että elokuvassa olevan löytökoiran nimeksi Alma antaa Charlien – vanha teatteri Eerikinkadun ja Fredrikinkadun kulmassa oli Bio Charlie, jonka tilalle Andorra perustettiin 1987. Laika-teatterin baarin myyntitiski on New Yorkista, ollut monessa elokuvassakin, ja baarin nimi on La Moderne, josta kertova nimikyltti on elokuvasta Le Havre (2011).

Kaurismäki itse on asunut ainakin talvet Portugalissa vuodesta 1990 alkaen, ja Karkkilassa hänellä on ollut toinen koti jostain 80-luvulta alkaen. Melko hiljaista oli eilen Karkkilassa, yksi asvaltointityö oli menossa ja puukirkon yhteydessä olevalla hautuumaalla haravoitiin ensimmäisiä varisseita lehtiä pois. Vaan eipä ole asukkaitakaan kuin 8600. Kun menimme kaupunkikierroksen jälkeen Laikaan, siellä oli ison SAK:laisen veteraaniryhmän mukana myös yksi tuttu, Lahden Wanhojen Tovereiden (SDP) puheenjohtaja Reijo Päivärinta. Hän kuuluu myös Wanhojen Tovereiden valtakunnallisen järjestön hallitukseen, jonka puheenjohtaja on Lahden entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi.

Päivärinnan kanssa siinä kävimme läpi tietenkin politiikka-asioitakin, joista Päivärinta muisti, että Suomen punaisimmat kunnat olivat aikoinaan Karkkila, Kemi ja Kolari. Enää ei Karkkila ole punainen, sillä kaupunginvaltuuston 35 jäsenestä on demareita vain kuusi ja vasureita viisi.

Sitten alkoikin elokuva klo 14 ja 110-paikkainen sali oli vähän yli puolillaan. Esityksen jälkeen totesimme Päivärinnan kanssa, että taattua tavaraa. Kysymys on Kaurismäen tapaan isoista asioista. Rapajuopon Holapan (Jussi Vatasen) asia on vaikea, mutta kuten ennen oli rakkaus Piiroisen pässiäkin nopeampi, niin nyt rakkaus on lopulta viinanjuontia tärkempi. Kaikkea rakkaus ei kuitenkaan voita. Kun työkaveri Huotari (Janne Hyytiäinen) valimolla moittii Holappaa tupakoinnista, että haluatko tuolla menolla syövän, niin Holappa vastaa, että väliäkö sillä, kuoleeko keuhkosyöpään vai pölykeuhkoon.

Työpäivän jälkeen nämä työmaaparakissa asuvat miehet lähtevät tietenkin baariin, jossa Huotari laulaa karaokessa nuotin vierestä Syyspihlajan alla. Kaurismäkeläisittäin kuuluu asiaan, että seuraava laulaja vetää komeasti Schubertin jonkin sonaatin. Oleellisempi asia tuossa ravintolaillassa on, että Holappa näkee viereisessä pöydässä istuvan Ansan (Alma Pöysti) ja tämä näkeminen johtaa johonkin suurempaan.

Huonosti menee Ansallakin. Saa potkut marketista, jossa hänen yksi tehtävänsä on halvennushintatarrojen paneminen ruokapakkauksiin ja kovin vanhaksi menneiden pakkausten vieminen roskiin. Yhtä pientä yliaikaista leipäpakettia hän ei kuitenkin heitä roskiin, vaan panee taskuunsa. Vartiointiliikkeen kyylä huomaa tämän ja lopputilihän siitä tulee siltä seisomalta. Kaksi Ansan työkaveria on paikalla ja sanovat, että eipä tuo paljon rassaa, kun näillä nollatuntisopimuksilla pärjää siinä missä leipäjonossa seisomisellakin.

Lauri Timosen uudessa Robert Bresson -kirjassa Kaurismäkeä verrataan Bressoniin. Kuolleissa lehdissä tulee yleisöä pois Kino Ritzistä, ja joku katsoja sanoo nähdyn zombielokuvan (Jim Jarmusch) muistuttaneen Bressonia. Tällaista kaurismäkeläistä lakonista huumoria on taas runsaasti. Samoin on tuttua se, että asiat tässä työelämän jälleen huonontuvassa historiassa ovat ikuisia, minkä takia elokuvan tapahtumia ei ole syytä sijoittaa mihinkään erityiseen aikaan. Nytkin Ansa kuuntelee radiosta Ukrainan sotatapahtumista, mutta muuten ollaan muutaman vuosikymmenen takaisessa ajassa. Ei Kino Ritziäkään ole ollut 35 vuoteen. Ehkä tapahtumapaikka sentään on Helsinki päätellen vihreistä raitiovaunuista. Mutta ei tästä enempää, kun elokuvasta muutenkin on niin paljon kerrottu ja ensi viikolla kerrotaan lisää. Elokuva isolla ja paksulla E:llä.

Jatkoa seuraa marraskuussa, kun Ranskassa asuvan kroatialaisen Veljko Vidakin dokumenttielokuva Kino Laikan rakentamisesta tulee ensi-iltaan.

kari.naskinen@gmail.com

Suurvaltapolitiikkaa puhelimitse

Eilen sunnuntaina ajoin kohti Helsinkiä, kun puolenpäivän uutisissa Mäntsälän kohdalla kerrottiin, että Helsingissä alkaa klo 13 iso mielenosoitus rasismia vastaan. En muuttanut suunnitelmiani, vaan menin katsomaan klo 13 alkavaa näytelmää Two Phone Calls (Kaksi puhelinsoittoa). Mielenosoituksessa oli kysymys sivistyneen maailman ainoasta sellaisesta hallituksesta, jota epäillään rasismista, mutta näytelmä käsitteli maailmaanlaajuista ongelmaa, suurvaltapolitiikkaa sekoittavaa manipulointia ja valehtelua. Niin paljon siellä mielenosoituksessa joka tapauksessa väkeä oli, että meitä ei teatteriin jäänyt yleisöksi kuin 28 ihmistä.

Näytelmä on ehkä huono termi tästä esityksestä, joka koostui kahdesta todellisesta puhelinsoitosta. Ennemmin kysymyksessä oli dramatisoitu dokumentaarinen esitys, joka toimisi vaikka kuunnelmanakin. Ensimmäisen puhelun soitti Aleksei Navalnyi lentokoneesta matkalla Omskista Moskovaan joulukuussa 2020. Hän tekeytyi FSB:n agentiksi ja kalasteli ”kollegaltaan” tietoja myrkytyksestä, joka oli tapahtunut edellisenä kesänä, mutta josta hän oli selvinnyt hengissä. Toisessa puhelussa tammikuussa 2021 Donald Trump yritti painostaa Georgian kuvernöörin Brian Kempin jotain sihteeristön jäsentä ”hankkimaan” 11 780 ääntä Georgian osavaltiosta, jotka Trumpilta sieltä puuttuivat vaalivoitosta Joe Bidenia vastaan.

Trumpin väitteet tunnetaan. Yhdessäkin kohtaa hän sanoi, että ”kuolleet ihmiset äänestivät [Bideniä] ja uskon numeron olevan lähellä 5000:tä”. Navalnyin puhelussa ei ollut vastaavanlaista puutaheinää, eikä se puhelu ollutkaan hyvä vastinpari Trumpin puhelulle; parempi olisi varmaan ollut, jos olisi saatu talteen Vladimir Putinin ja jonkun FSB:n johtajan puhelu.

Tunnin kestävän esityksen takana olivat Teatteri Jurkasta tuttu Tuomo Rämö (sovitus, ohjaus) sekä näyttämöllä olleet Lahden kansanopiston teatterilinjalta uransa alkuun ponnistanut Outi Condit ja Pietarin teatteriakatemian käynyt Iida-Maria Lindstedt.

Alkuperäinen konsepti on amerikkalais-sveitsiläisen kirjailija-toimittajan Esther Dysonin. Mielenkiintoinen lähtökohta, sillä koko esitys perustuu kahteen puheluun, jotka ovat tallenteina myös Youtubessa. Näyttelijät markkeeraavat Navalnyita ja Trumpia, joten tapahtumiin saadaan lihaa luiden ympärille, ja taustan videoprojisoinnit lisäävät esityksellisyyttä.

Perusasiana on maailman monimutkaisuus ja sen mahdollistamat väärinkäytökset: valheet, korruptio, todisteiden hävittäminen joko delete-nappulalla tai paperisilppurilla ym. Myös puheluiden, sähköpostien tai tekstiviestien kaappaaminen ja niiden julkistaminen kuuluvat samaan väärinkäytösten valikoimaan, joskin tällaisesta toiminnasta on joskus hyötyäkin. Oli hyvä, että Trumpin tämäkin puhelu on saatu julkisuuteen, mutta on myös sellaisia keskusteluja ja asioita, joiden julkistaminen ei ole perusteltavissa. Ohi Dysonin konseptin heitetttiin esityksen yhdessä kohtaa esille myös Suomen Nato-jäsenyys ja konsulaattien sulkemiset - mitähän kaikkea salattua tietoa niidenkin taakse kätkeytyy? Löytyykö joskus jostain nauhoituksia ja muita dokumentteja? Ehkä tulevaisuudessa paljastuu.

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon kuulunut esitys toi hyvin esille sen, miten huono moraali ja kaiken ohittava oman edun ajaminen voivat johtaa harhaan. Paluuta parempaan ei kuitenkaan taida olla. Mutta olisikohan ollut tehokkaampaa, jos me 28:kin olisimme olleet Senaatintorilla?

Two Phone Calls esitettiin Pengerkatu 11:ssä, jossa 1930-60 toimi elokuvateatteri, eri vaiheissa nimillä Kinola, Kino Pylvässali ja Arina. Myöhemmin se tuli tutuksi Ryhmäteatterin kotipaikkana, josta teatteri siirtyi 2007 Helsinginkadulla olevaan Urheilutaloon. Nyt Pengerkadun tila on nimeltään Kalliosali, jossa katsomon penkit eivät ole yhtä mukavat kuin olivat Ryhmäteatterin aikana.

kari.naskinen@gmail.com

Korkein voitto oli viimeinen voitto mykkäelokuville

Television päiväohjelmissa olevien kotimaisten elokuvien joukossa oli taas kertaalleen Carl von Haartmanin käsikirjoittama ja ohjaama Korkein voitto (1929). Kyllä se uusintansa joka kerta ansaitsee, sillä se on yksi parhaita suomalaisia mykkäelokuvia, ja historiallinen siinäkin mielessä, että on aivan viimeisiä meillä tehtyjä mykkäelokuvia. Suomessakin siirryttiin äänielokuvakokeiluihin juuri samoihin aikoihin.

Aatelismies Carl von Haartman (1897 - 1980) oli 1920-luvulla hakeutunut USA:n länsirannikolle, jossa hän lopulta ensimmäisenä suomalaisena pääsi töihin kiinni Hollywoodissa. Hänellä oli taustanaan sotilasuraa ratsuväen koulusta Italiassa ja Suomen valkoisesta armeijasta, josta hänet erotettiin 1924 ja tämän jälkeen suku lähetti hänet Amerikkaan pois sukua häpäisemästä. USA:n länsirannikolla hän toimi rakennusmiehenä, karjapaimenena ja autonkujettajana, kunnes puhumalla taustastaan pääsi sotilasasiantuntijaksi Hollywoodin suurtuotantoihin, tunnetuimpana Willian A. Wellmanin Siivet (1927). Pienen sivuroolinkin Haartman sai tästä elokuvasta, jossa mukana oli myös 26-vuotias Gary Cooper. Kaikkiaan hänen filmografiaansa tuli Hollywoodissa kymmenkunta elokuvaa, joiden ohjaajina olivat mm. kovat nimet Victor Fleming, John Ford, Howard Hawks, Henry King ja Erich von Stroheim. Aikamoinen lista, ja kun kokemusta tällaisten mestareiden elokuvista oli tullut, ei ollut yllätys, että hänen ensimmäisestä itse ohjaamastaan elokuvasta tuli erinomainen.

Suomi-Filmi Oy:n tuottama Korkein voitto on vakoiluelokuva, jossa Haartmanin itse esittämä paroni Henrik von Hagen tapaa Helsingissä entisen rakastettunsa, balettiteatterin kanssa vierailulle Suomeen tulleen Vera Vasiljevnan (Kerstin Nylander). Vera on tietenkin venäläinen, mutta tätä ei elokuvassa sanota, koska suomettumista oli jo ilmassa. Jännittäviä vaiheita syntyy, kun Veran tärkein tehtävä ei ole tanssiminen, vaan Suomenlahden ja Mäkiluodon linnoitusten ja aseistusten tallentaminen naamioidulla valokuvakameralla ja luonnostelemalla niitä piirustuslehtiöön. Tämä onnistuu, kun Vera saa jallitettua paronin retkeilemään kanssaan Suomenlinnaan ja muuallekin.

Puolitoista tuntia kestävän elokuvan nimi tulee ensin siitä, että Kämpissä istuskellessaan hän näkee sanomalehdestä, että raha-arpajaisten päävoiton numero on sama kuin hänen povitaskussaan olevassa arvassa. On siis varaa kuskata Veraa mihin tämä van haluaa. Vera kuitenkin jää kiinni, kun rakastuu paroniin, hylkää vakoojatoimeksiantajansa (Aku Korhonen) ja jää sitten kiinnikin joutuen Helsingin keskusvankilaan. Sieltä pois päästessään häntä odottaa vankilan portilla paroni, jota halatessaan Vera sanoo, että ”tämä on korkein voittoni”.

Korkein voitto oli omana aikanaan selvä irtiotto niistä perinteisistä kansankuvauksista, joita suomalaisissa elokuvissa oli harrastettu. Liikuttiin kaupunkiympäristössä, ajettiin Suomenlinnaan propellikäyttöisellä jääkiiturilla, oli vähän erotiikkaakin ja kuvallisesti oli uutta, että kamera oli pantu myös liikkumaan. Yleisesti ottaen voi sanoa, että kuvaus oli hollywoodilaisittain elegantimpaa kuin aikaisemmissa rouheissa suomalaisissa elokuvissa. Nykyisin elokuva on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin restauroima, mihin hankkeeseen liittyi myös Tuomas Rousin johtamana RSO:n esittämä musiikki säveltäjä-sovittaja Yrjö Hjeltin koostaman alkuperäissäestyksen perusteella.

Yleisömenestys ei tämä uuden tyylin elokuva ollut. Toisenkin mahdollisuuden von Haartman sai, mutta 1900-luvun alun sortovuosista kertova historiallinen draama Kajastus (1930) ei myöskään menestynyt, minkä jälkeen ohjaaja jatkoi omia seikkailujaan Espanjan sisällissodassa Francon joukoissa ja palasi sieltä Suomen talvi- ja jatkosotiin edeten everstiluutnantiksi asti. Lopulta hänet erotettiin 1944 taas armeijasta poliittisten mielipiteidensä ja "heikon sotilaallisen koulutuksen" vuoksi. Sitten taas Espanjaan, jossa menestyi liikemiehenä siitä päätellen, että von Haartman kuoli Aurinkorannikolta ostamallaan maatilalla 83-vuotiaana.

kari.naskinen@gmail.com