Sivistyssuvi

Finland Festivals on kattojärjestö, jonka jäsenyhdistykset järjestävät vuosittain lähes sata kulttuurialan festivaalia. Viime vuonna näihin tapahtumiin myytiin yhteensä 830 000 pääsylippua.

Festivaaleista iso osa pidetään kesällä, jolloin ihmiset liikkuvat enemmän, joten kävijöitä saadaan muualtakin kuin lähinurkilta. Finland Festivals ry:n perustivat 1968 Helsinki-viikon säätiö, Jyväskylän kulttuuripäivät, Pori Jazz, Savonlinnan oopperajuhlat ja Turun soitannollinen seura. Idean isä oli säveltäjä Seppo Nummi. Hän oli 1956 ollut perustamassa Jyväskylän musiikkikulttuuripäiviä ja johti niitä vuoteen 1968, jolloin ne olivat laajentuneet myös yhteiskunnallisen keskustelun areenaksi ja nimeksi oli tullut Jyväskylän Kesä.

Yksi Jyväskylän ärhäköistä keskustelijoista oli Hannu Taanila, joka vuotta ennen Finland Festivalsin perustamista kirjoitti Parnasso-lehdessä, että ”Suomen sivistyssuvi alkaa luutunnäppimisellä Turun linnassa ja päättyy rapujen ja regattojen Helsinkiin aikana, jolloin 2/3 ihmiskunnasta on nälässä ja 1/3 pohtii miten tuhlata ja tuhota entistä enemmän”.

Tuolloin puoli vuosisataa sitten kulttuurifestivaalit olivat enimmiltään musiikkitapahtumia. Niitä oli helppo järjestää, kuten Taanila kirjoitti: ”Musiikki ei tunne rajoja, tulkkausta ei tarvita, ihmiset pitävät seurustelusta ja kahvinjuonnista konsertin väliajalla. Eikä järjestämiseen tarvita kuin muutama sana taiteilijasaksaa ja kohtuullinen nippu rahaa. Ohjelmaan tarvitaan muutama häikäisevä instrumentalisti ja yksi saksalainen kamariorkesteri.” (Parnasso 6/1967)

Jyväskylän Kesä muutti kuitenkin kaiken 1960-luvulla. Siellä ei enää pelkästään konsertoitu, vaan ohjelmaan sisällytettiin monenlaista muuta. Kun yliopiston juhlasalin lavalle päästettiin paneelikeskusteluihin Taanila ja muita kuuskytlukulaisia vasemmistolaisia, siinä oli kepulaisen Keskisuomalaisenkin kulttuuritoimittajat ihmeissään. Jyväskylässä nostettiin esille juuri niitä asioita, joita Taanila kirjoituksessaan oli vaatinut: maapallon liikakansoitus ja nälänhätä, syntyvyyden säännöstely, väkivalta ja sen ongelmat sekä rahan, armeijan ja kirkon valta.

Juuri nyt ovat meneillään Naantalin musiikkijuhlat (kuva), Ilmajoen musiikkijuhlat, Lasten laulukaupunki Salossa, Oriveden Suvi, Riihimäen kesäkonsertit, Tampereen Sävel sekä Urkuyö ja Aaria Espoossa.

Jyväskylän Kesä on vuorossa heinäkuussa, mutta se ei enää ole entisensä, remakka debatti puuttuu. Palaan kuitenkin vielä niihin hurjiin vuosiin ja lainaan tähän tekstiä Finland Festivalsin nettisivuilta:

”Seppo Nummen käsissä Keski-Suomeen syntyi suuren luokan kesäinen taidekarnevaali, johon mahtuivat yhtä hyvin Karlheinz Stockhausen kuin Pentti Saarikoski kuin intiimi kamarimusiikki. Etenkin 60-luvulla Jyväskylän kulttuuripäivistä sukeutui ahnaasti kuunneltujen kulttuurikeskustelujen foorumi ja moniarvoisuuden iloinen koekenttä. Suuret ikäluokat olivat astuneet tietoiseen ikään. Kansainväliseen keskusteluun tukeutuen etsittiin uusia kysymyksiä ja sanouduttiin irti sotasukupolven ja jälleenrakentamisen ajatuskehistä.

Television yleistyminen vauhditti Jyväskylän Kesän menestystarinaa. Oli siirrytty kuvan ja keskustelun aikakauteen, ”puhuvat päät” kiehtoivat. Yksimielisyyden arvokkuus vaihtui erimielisyyksien humuun. Eikä Jyväskylässä ujosteltu, luennoitsijoiksi kutsuttiin kulttuuriprofeettoja maailman kaikilta kolkilta.

Kukapa olisi tuolloin uskaltanut todistella, että uuden vallattoman festivaalin versot saattoivat imeä ravintonsa samasta maaperästä, mistä ikäkulut kansalliset ja isänmaalliset juhlatkin, nuo mailleen menneet laulujuhlat, ampumaseurojen ja palokuntien juhlat, maakuntajuhlat ja osakuntien kesäjuhlat.

Nykyajan festivaalivieraat eivät häpeä tunnustaa nauttivansa ennen muuta juhlien hengestä ja tunnelmasta. Henki ja tunne, yhteisyyden luominen – sehän se oli myös vanhojen laulujuhlien tavoite. Nimilaput vaihtuvat, vanhat tarpeet elävät.”kari.naskinen@gmail.com

Jussi Halla-aho ei ole populisti

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen raportin mukaan selvin yksittäinen selittäjä populismille on koulutus, mikä erottelee toisistaan etenkin ääripäät. Akateemisen koulutuksen saaneet ovat vähiten taipuvaisia populistiseen asennoitumiseen, ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta jääneet eniten. Yliopistokoulutuksen saaneet erottuvat selvästi ei-populistisena ryhmänä. Kaikilla muilla koulutustasoilla suomalaiset ovat vähintään keskimääräisen populistisia ainakin toisella ulottuvuudella.

Populismi-sana lähtee latinan kielen sanasta populus, kansa. Sillä tarkoitetaan kansansuosioon tähtäävää poliittista toimintaa, jonka ominaispiirteenä on usein kansankiihotus. Populismia käytetään nykyisin myös haukkumasanana.

Evan nettisivulla on lukijakysely siitä, kuka on Suomen suurin populisti, vaihtoehdoiksi tarjotaan Juha Sipilä, Petteri Orpo, Sampo Terho, Jussi Halla-aho, Antti Rinne, Ville Niinistö ja Li Andersson tai oman valinnan mukaan ”joku muu”.

Suomalaisten populistipoliitikkojen äiti on tietenkin Veikko Vennamo, jonka oppipojasta Timo Soinista kehittyi aivan hänen veroisensa. Soini valmistui Helsingin yliopistossa valtiotieteiden maisteriksi 1988, ja hänen pro gradu -tutkielmansa koski nimenomaan SMP:n populismia: ”Politiikka ja poltinmerkki”.

Siinä Soini määritteli, että populismi on epä-älyllinen liike, jossa hyveen uskotaan asuvan yksinkertaisissa ihmisissä. Tässä pääsen Jussi Halla-ahoon. Tietyllä tavalla häntä voi sanoa kansankiihottajaksi, mutta varsinainen populisti hän ei ole. Halla-aho on erikoinen henkilö politiikassa, intellektuelli, joka ei istu luontevasti siihen julkisuuteen, mitä nykypolitiikassa varsin laajasti tavoitellaan. Luultavasti Halla-aho viettäisi päivänsä mieluiten omissa oloissaan tutkijanhuoneessaan, josta haluaisi johtaa myös perussuomalaisia, jos tulisi puheenjohtajaksi valituksi.

Halla-aho on kielitieteilijä, joka väitteli filosofian tohtoriksi muinaiskirkkoslaavin kieliopista. Nykyisin hän on tutkijana kiinnostunut lisäksi historiallis-vertailevasta indoeuropeistiikasta, slaavilaisten kielten morfologiasta sekä gootin ja fryygian kielistä.

Parhaiten Halla-aho tietenkin tunnetaan voimakkaasta maahanmuuttokritiikistään. Tässä on kuitenkin ero siihen, mitä esimerkiksi Soini on kritiikillään tehnyt. Halla-aho on sydänjuuriaan myöten vapaamielistä pakolaispolitiikkaa vastaan, mutta Soini on tehnyt samanlaisesta ajattelusta poliittisen pelivälineen.

Soini on juuri sitä, mitä tutkielmassaan sanoo: Populistijohtaja on aina etevä poliittisessa retoriikassa ja kielenkäytössä. Hän on kansanomainen ihminen, johon on helppo samastua. Populistijohtajat voivat myös käyttää yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana, ja kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.

Halla-ahon lähtökohdat ovat toisenlaiset. Hän ei alun perin ole ollenkaan pyrkinyt poliittiseksi johtajaksi, vaan on pelkästään tuonut esille näkemystään pakolaispolitiikasta. Internetissä hän on kirjoittanut asiasta kymmenkunta vuotta, mutta kun paine hänen ”opetuslastensa” taholta kasvoi, siirtyi Halla-aho myös julkiseen ja viralliseen politiikkaan.

Suomen Akatemian rahoittamassa, populismia koskevassa tutkimushankkeessa mukana oleva fil. tri Tuija Saresma sanoi Jyväskylän kirjamessuilla 2017, että ”populisti puhuu, mitä kansa haluaa kuulla – totuusarvolla tai toteutettavuudella ei ole väliä”. Jussi Halla-ahon perusajatus ei ole tämä. Halla-aho ei sinänsä tavoittele kansansuosiota, vaan hänen oma ideologinsa on mikä on, ja jos se nyt johtaa puolueen puheenjohtajuuteen, niin sitten se vain on niin. Vennamoon tai Soiniin verrattavaa kansanmiestä Halla-ahon kaltaisesta hiirulaisesta ei tule, eikä puolue säily entisellään, jos tämä intelligentsijan kummallinen edustaja nousee johtajaksi. Puolue ehkä hajoaa – ja hajoaa ehkä siinäkin tapauksessa, että Sampo Terho valitaan.

VAHVA POPULISTINEN
KASVUALUSTA

Kun lukee Evan raporttia, tulee mieleen, että sillä suunnalla tulkitaan populismiksi kaikki se, mikä ei ole porvarihallituksen konservatiivisen politiikan mukaista. Tässä tulee käyttöön se haukkumasana "populisti",

Evan mukaan suomalaisten asenteista löytyy vahva populistinen kasvualusta. Valta-osa ihmisistä suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon, eliitteihin ja markkinatalouteen. Tuloerojen ja globalisaation osalta kokonaiskuva on niin ikään kriittinen. Suomalaisten asennoitumisen populismin siemeniin Eva pelkistää näin:

– Maahanmuuttoon suhtaudutaan hyvin varautuneesti eikä sitä haluta ainakaan lisätä.
– Tuloerot nähdään yleisesti liian suurina ja niiden oikeutusta epäillään.
– Markkinatalouden kasvavaa vaikutusta arkeen ja yhteiskuntaan pidetään haitallisena.
– Eliittiin kuuluvilta toivotaan vahvempaa johtajuutta, ja heitä pidetään moraaliltaan arveluttavina oman etunsa ajajina.
– Globalisaatio tarkoittaa lähinnä työpaikkakatoa ja kansallisen päätösvallan menettämistä.

kari.naskinen@gmail.com

 

Demareilla ei mitään oikeaa syytä mennä Niinistön taakse

Kun SDP oli presidentinvaaleissa 1950 periaatteessa J.K. Paasikiven valitsemisen kannalla sekä 1968 ja 1978 virallisestikin Urho Kekkosen takana, olivat perusteina ”yleiset syyt” eli ulkopolitiikka Neuvostoliiton suhteen. Nyt ei tällaisia todellisia syitä ole, etteivätkö demarit voisi asettaa omaa ehdokastaan presidenttikilpailuun.

Oikea syy ei ole, että tuloksen pelätään olevan huono. SDP on niin iso puolue, että sillä on oltava oma ehdokas poliittisissa vaaleissa. Jos se menisi Sauli Niinistön taakse, olisi seurauksena myös hajaannus omassa keskuudessa, kuten kävi viimeksi puheenjohtajakamppailussa Antti Rinteen ja Jutta Urpilaisen välillä 2014.

En tiedä ns. oikeistodemarien määrää puolueen jäsenistössä ja kannattajissa, mutta olisikohan 10-20 prosenttia, ja heidän mielestään ehkä olisi syytä valita Niinistö. Sitten on myös sellaisia demareita, joille Niinistö ei missään tapauksessa käy, joten he jättäisivät äänestämättä tai valitsisivat Merja Kyllösen, Pekka Haaviston tai perussuomalaisten ehdokkaan.

Entä millaisia olisivat television vaalikeskustelut, jos Antti Rinne joutuisi hehkuttamaan kokoomuslaisen ehdokkaan erinomaisuutta? Siinä olisi vakavalla Matti Vanhasellakin naurussaan pitelemistä.

Jos mitään ihmeitä ei tapahdu, vaalit voittaa Niinistö melko ylivoimaisesti. SDP:llä on kesä aikaa etsiä oma ehdokas ja lähteä vaaleihin kunnolla. Koska Erkki Liikanen, Lauri Ihalainen ja muutkaan kärkinimet eivät suostu, on löydettävä joku muu.

Sellaisestakin vaihtoehdosta on puhuttu, että ehdokas voisi olla myös puolueen ulkopuolelta. Ei hyvä. Aikoinaan Martti Ahtisaari tuli puoluejärjestelmän ulkopuolelta, ja vaikka SDP:n jäsen olikin, niin särö puoluekenttään jäi, kun Kalevi Sorsa ei selviytynyt ehdokkaaksi erikoisessa esivaalissa. Eli Kari Mäkinen tai Sixten Korkman ei käy. Kyllä pitää pystyä omaa pyöräänsä polkemaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjailijakokous: 575 litraa olutta

Helsingin Sanomien sivunkokoinen juttu Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta 1995 alkoi: ”Kirjailijat joivat noin 400 litraa tynnyriolutta, 175 litraa pullotettua olutta ja 60 litraa viiniä.”

Tämä alkukevennyksenä vakavampaan asiaan, mikä koskee kirjailijakokouksen supistumista kaksipäiväiseksi ja siirtämistä Mukkulasta kansanopiston auditorioon. Pahasti näyttää siltä, että kirjailijakokous saattaa tulevaisuudessa liittyä siihen lahtelaisen kulttuurielämän näivettämiseen, mitä viime vuosina on ollut: taidealojen oppilaitoksia on lakkautettu, taidegraafikoiden kansainvälinen Miniprint-näyttely on siirtynyt Hyvinkäälle ja viimeksi on tullut tieto Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen loppumisesta ainakin toistaiseksi.

Vuonna 1995 kirjailijakokoukseen osallistui 48 suomalaista ja 38 ulkomaalaista kirjailijaa, ensi viikolla heitä on tulossa Suomesta noin 40 ja ulkomailta 16. Olutta ei mene nyt yhtä paljon, eikä sitä kansanopiston ruokalasta saakaan.

Kirjallisuuskeskustelujen vieminen kokoustilaan on tylsä ratkaisu. Vuodesta 1963 järjestetyn kirjailijakokouksen erikoisuus on nimenomaan ollut kokoontuminen Mukkulan tammien katveessa ja kahtena vuonna Messilässä. Ilmeisesti järjestäminen Mukkulassa ei kartanohotellien uusien pitäjien puolesta enää ollut mahdollista, mutta miksei jääty Messilään.

Lehtitietojen mukaan perinteinen potkupallo-ottelu sentään pelataan nytkin Mukkulassa, mutta niin, ettei yleisölle ajankohtaa ilmoiteta.


Kansanopistolle pääsee yleisö seuraamaan keskusteluja ilmaiseksi. Lisäksi on erillisiä yleisötilaisuuksia eri puolilla kaupunkia:

1. Perjantaina 16.6. klo 14 proosamatineassa pääkirjaston auditoriossa kirjailijat lukevat tekstejään alkukielillä.
2. Perjantaina klo 21 kirjailijat esiintyvät vapaamuotoisesti ravintola Tirrassa.
3. Lauantaina 17.6. klo 18-20 kansainvälinen runoilta vanhassa konserttitalossa.

Sitten vielä vanhoihin hyviin aikoihin ja näytelmäkirjailija Henri Kapulaisen mielipide runonlausunnasta vartin yli kaksi yöllä: ”Kyllä minä ymmärrän, että se on vakava asia, mutta pitääkö se tehdä niin kuin peräruisketta ottaisi.” (HS 22.6.1995)

Työläiskirjailija Alpo Ruuth puolestaan sanoi, että ”jokainen runoilija on epäonnistunut prosaisti”.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Lahden kansanopiston rehtori Petri Pullinen lähetti korjauksen koskien väitettä opiston teatterikoulutuksen loppumisesta:

"Kansanopiston teatterikoulutus ei ole vaarassa, vaan toiminta jatkuu vakaana ja laadukkaana. Se ei ole lähtökohtaisesti tarkoitettu kaksivuotiseksi kokonaisuudeksi, vaan opisto on viime vuosina tarjonnut kaksi erillistä koulutusta, jotka tukevat toisiaan, mutta joihin molempiin haetaan erikseen valintakokeiden kautta. Opiskelijat eivät siis ole missään vaiheessa joutuneet keskeyttämään opintojaan. Enimmän aikaa kansanopiston historiassa tarjolla on ollut vain yksi teatterikoulutus.

Kun teatterikoulutus II peruttiin ensi vuodelta, ei opisto ollut siihen mennessä vastaanottanut vielä yhtäkään hakemusta. Opiskelijoille tiedotettiin muutoksesta välittömästi ja heidän kanssaan keskusteltiin. Nykyisistä opiskelijoista jokainen haki muualle opiskelemaan tai omaa toisen opiskelupaikan jo entuudestaan. Mitään merkkejä opiskelijoiden luottamuksen menettämisestä ei ole näkyvissä, päinvastoin. Jo vuosien ajan, ja myös kuluneella viimeisellä opiskeluviikolla, opiskelijoilta saatu palaute on ollut erinomaista.

Teatterikoulutus on tehnyt menestyksekästä yhteistyötä monien muiden teatterikentän toimijoiden kanssa ja maine yhteistyökumppanina on hyvä. Esimerkiksi hyvin toiminutta yhteistyötä Teatterikorkeakoulun kanssa on tarkoitus jatkaa myös ensi vuonna.

Teatterikoulutuksen vastuuopettajien työsopimukset ovat määräaikaisia ja Misa Palander ilmoitti hyvissä ajoin ennen työsopimuksen päättymistä, ettei ole enää käytettävissä vastuuopettajan tehtävään ensi lukuvuonna. Syyt Palanderin lähtöön ovat henkilökohtaisia.

 

Misa Palander

Timo Raita

Petri Pullinen"

 

Lippujen pitäisi olla puolitangossa 4.6.

Suomen historiaa paljon tutkinut englantilainen historioitsija Anthony Upton arvioi, että Karl Gustafovitsh Mannergeim aiheutti tarkoituksettomasti 50 000 suomalaisnuorukaisen kaatumisen hyökkäys- ja valloitussodassa 1941-44. Tuo Mannerheimin nimen kirjoitusasu on peräisin 1890-luvulta, jolloin hän kirjoitti nimensä näin venäläisiin papereihin. Kun vielä otetaan huomioon, että Mannerheim ei valkoisten ylipäällikkönä 1918 puuttunut kunnolla joukkojensa kostotoimiin punaisia kohtaan, vaan salli laittomien teloitusten tapahtua, niin Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6. pitäisi Suomen lippujen olla puolitangossa.

Tuorein Mannerheimia koskeva tutkimuskirjallisuus osoittaa, että Mannerheim oli nykykriteereiden mukaan koulukiusattu ja -kiusaaja, vakavasti päihdeongelmainen huligaani. Lisäksi hän oli narsisti ja osapäivähomo, joten ongelmia tosiaan oli riittävästi. Tällainen mies kuitenkin pantiin johtamaan maata. Nykypäivä-lehden (Kok) verkkouutisissa 4.9.2016 historioitsija Markku Jokisipilä totesi, että Mannerheim oli tunneköyhä. Hänen suhtautumisensa hävinneisiin vankileireillä 1918 oli julmaa, ja sotavankien kohtelu 2. maailmansodan aikanakin oli hävettävää.

Pohjoismaiden ja Suomen historian dosentti Teemu Keskisarja kertoo kirjassaan Hulttio (Siltala, 2016), että Mannerheimin jäätyä orvoksi tuli potkut Helsingfors Lyceumista 1879. Varattomana hän kuitenkin pääsi vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun, mutta sieltäkin hänet erotettiin. Sen verran tarmoa kuitenkin oli, että Mannerheim luki sen jälkeen yksityisesti ylioppilaaksi ja pääsi sen turvin Venäjän keisarillisen armeijan Nikolajevskin ratsuväkiopistoon. Sieltä Mannerheim valmistui ratsumestariksi, mutta siihen se tyssäsikin, sillä sotakorkeakoulun pääsykokeissa tuli hylkäys ala-arvoisilla pisteillä.

Valkoisen Suomen ylipäällikkö ja lopulta tasavallan presidenttikin Mannerheimista kuitenkin tuli. Näin siitä huolimatta, että hän oli sairaalloisen itsekäs, huonohermoinen ja yhteistyökyvytön.

Maanpuolustuskorkeakoulun entinen sotahistorian professori Martti Turtola on tehnyt yhteenvedon Mannerheimin luonteesta: kunnian-, vallan- ja kostonhimoinen, turhamainen komeilija. (Mannerheim, Tammi 2016)

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa kirjoittaa Mannerheimin 150-vuotissyntymäpäivän merkeissä siitä, miten senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud nosti Mannerheimin suuresta tuntemattomuudesta valkoisen armeijan johtoon 16.1.1918. Svinhufvudin sanoin: ”Oli vaikea määrätä häntä edeltäpäin sotajoukkojen ylipäälliköksi, kun ei kerran ollut sotajoukkoja eikä sotaa. Virallisesti tuli hänen toimia vain Pohjanmaan suojeluskuntien päällikkönä ja ylläpitää järjestystä siellä sekä varustaa siellä kaiken varalle sellainen sotajoukko, jolla voitaisiin puolustautua, jos punaiset ryhtyisivät kapinaan.”

Salomaa kirjoittaa, että Mannerheim oli vielä tuolloin Venäjän armeijan palveluksessa ja oli Venäjän pääesikunnan näkökulmasta sotilaskarkuri ja maanpetturi. Sotaministeriö antoi Mannerheimille kuitenkin siististi eron 21.2.1918 ja 314 ruplan kuukausieläkkeen. (Venäjän aika 2/2017)

Siitä se sitten lähti, ja Salomaa vetää yhteen: ”Punaisten sotavankien ja siviilien järjestelmälliset ja massamittaiset teloitukset täyttivät nykymittapuilla murhan, kansanmurhan, sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tunnusmerkit. Ne eivät palvelleet strategisia tavoitteita, vaan vaikeuttivat itsenäisyyden tunnustusten saamista.”

Sitten 20 vuotta ja taas oli kahakka edessä, nyt isompi. Mannerheim taas kusessa, ja tutun runollisen sanonnan mukaisesti kesällä 1944 Kannaksella ”pääovi oli auki”, koska Mannerheimin virhe oli huolehtia enemmän pohjoisempana Itä-Karjalan valloitetusta alueesta. Tohtori Juhani Suomi on tutkimuksissaan päätynyt siihen, että Puna-armeijan suurhyökkäyksen alla 1944 Mannerheim oli jatkuvasti kännissä, hänen mielialansa heittelivät arvaamattomasti laidasta laitaan ja kun ikääkin oli jo melkein 80, niin päätösten tekeminen oli hankalaa. (Kanava 3/2014)

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä 1945-46 Mannerheim pääsi kuin koira veräjästä. Tuomiot saivat vain presidentti Risto Ryti, pääministerit J.W. Rangell ja Edwin Linkomies, ministerit Väinö Tanner, Henrik Ramsay, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka sekä Berliinin-suurlähettiläs T.M. Kivimäki.

Jotenkin J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen sumpuloivat niin, että Mannerheimia ei syytetty, ja pakko tähän on ollut hyväksyntä saada myös Josif Stalinilta.

Rytin jälkeen Mannerheim valittiin presidentiksi, vaikka hänen käsityksensä esimerkiksi demokratiasta oli halveksiva. Lontoossa Suomen lähettiläänä olleelle G.A. Gripenbergille hän kirjoitti 1935: ”Jumala siunatkoon kaikkea mitä demokratiaksi ja parlamentarismiksi kutsutaan, mutta minä olen liian vanha voidakseni kunnolla arvostaa sitä.”

kari.naskinen@gmail.com

Jakamistalous, kommunismin kevytversio

Jakamistalous on näitä uusia asioita, jotka leviävät osassa maailmaa kovaa vauhtia, Suomessakin. Jakamistaloudella tarkoitetaan yhteistä tai yhteisöllistä tuotantoa, käyttöä ja kuluttamista. Jakamistaloudessa ihmiset mieluummin vuokraavat tavaroita kuin ostavat kaikkea omaksi. Eikä aina tarvitse vuokraakaan maksaa, jos systeemi toimii jonkinlaisella vaihdanta- ja vastapalvelusperiaatteella.

Sitran julkaisusarjaan kuuluvassa kirjassa Kaikki jakoon! (Atena, 2013) Vesa-Matti Lahti ja Jenni Selosmaa kirjoittavat, että jakamistaloudessa tuotteita valmistavat ihmiset ja yritykset käyttävät yhteisiä työvälineitä, jakavat avoimesti tietoa ja osaamista sekä rakentavat yhteistyössä jotakin uutta.

Jakamistalous on yhdistelmä ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja ja nykyteknologian mahdollistamia yhteydenpidon muotoja. Jakamistalous on synnyttänyt myös aivan uudenlaisia markkinoita. Kun vaikka pihalla seisoo omalla parkkipaikalla auto, sen voi vuokrata autottomalle naapurille silloin, kun se ei ole omassa käytössä.

Tässä on selvää lähentymistä kommunismiin. Sen pilasi sata vuotta sitten kommunistijohtajien aivan normaali ihmisluonto: ei kaikki voi sittenkään olla aivan yhteistä, ja herroille on lisäksi oltava omat muita paremmat järjestelmänsä. Jakamistaloudessa ollaan liikkeellä kevyemmällä sapluunalla, mutta pohjalla on samanlaista idealismia.

Ihanteellinen kommunistinen yhteisö on sellainen, että rahaa ei ole olemassakaan. Aamulla lähdetään töihin tai kouluun, tehdään hommat ja kotiin palataan kauppojen kautta hakemassa tarvittavia ruoka- ja muita tarvikkeita. Tämäntapaisia malleja on edelleenkin pienimuotoisesti toiminnassa siellä täällä, esimerkiksi Kiinan maaseudulla.

Laajemmin ottaen kommunismi on kuitenkin niin epäitsekäs järjestelmä, että ihminen ei sellaista sulata. Kaiken on oltava omaa. Kirjastosta kuitenkin voi käydä lainaamassa kirjoja.

Mutta miten nyt – kaikki jakoon? Kirjassa todetaan, että jakamistalouden ilmiötä eivät maailmalla aja varsinaisesti mitkään puolueet, teollisuusyritykset tai valtiot, vaan kansalaiset. Yksittäiset ihmiset ja heidän muodostamansa uudet yhteisöt ja pienyritykset ovat ryhtyneet ajamaan talouden tehostamista mahdollisimman kestävillä, luontaisilla ja inhimillisillä keinoilla. Jakamistalous on näkökulmasta riippuen kapitalismia täydentävä vaihtoehto tai jopa vaihtoehto kapitalismille.

En tiedä, onko minkään eduskuntapuolueen ohjelmassa jakamistaloutta, mutta vihreitä se tuntuu eniten kiinnostavan.

Suomessa touhu jakamistalouden ympärillä on monenkirjavia. Sen ilmentymismuodot vaihtelevat autojen ja työtilojen yhteiskäytöstä ja kimppakyydeistä harrastusvälineiden lainaamiseen, joukkorahoitukseen, pienpalveluihin, aikapankkitoimintaan ja ruokaosuuskuntiin. Näihin toimintoihin tarvitaan usein myös yrityksiä hoitamaan käytännön asioita, ja mieleen vain tulee, että kyllä tällainen postkommunistinen jakamistalouskin voidaan pilata yritysmäisellä bisnesajattelulla, mihin kuuluu voiton maksimoiminen.

Kaikki jakoon -kirjassa kerrotaan, että osa mukana olevista yrityksistä pyrkii kasvamaan nopeasti ja saamaan mukaan sijoittajia, joita houkuttavat jakamistalouden mahdollistamat uudet liiketoimintamallit. Tämä jo kuulostaa siltä, että väärille raiteille on helppo mennä.

kari.naskinen@gmail.com

Parhaansa yrittämistä ei kukaan voi todistaa

Urheilijat sanovat usein: Teen parhaani, katsotaan, mihin se riittää. Samanlaisia lupauksia antavat poliitikot. Löysää puhetta sekä urheilijoilta että poliitikoilta. Ei kukaan pysty tarkistamaan, tekikö urheilija parhaansa. Poliitikkojen kieli on muutenkin niin moniselitteisen pyöreätä, että siitä on vaikea saada otetta. Ei ihme, että oikeusministeriön demokratiaindikaattorin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää politiikkaa liian vaikeana ja monimutkaisena. Yksi syy tähän on politiikan kieli, kuten kielentutkija Vesa Heikkinen on todennut.

Kun poliitikko puhuu vaikka televisiossa, ei kaikki hänen tarkoittamansa tartu kuulijan tajuntaan. Heikkisen mukaan tällainen vaikeaselkoisuus toistuu nykyisin kirjallisissakin esityksissä, esimerkiksi puolueiden vaaliohjelmissa. Äskeisten kunnallisvaalien alla Heikkinen sanoi, että ”puolueiden ohjelmat ovat muuttuneet vuosien saatossa paperin­makuisista asiakirjoista mainosmaisemmiksi esitteiksi, jotka on höystetty värikkäillä kuvilla ja ytimekkäillä iskulauseilla. Ohjelmat pursuavat maailmaahalailevia ilmaisuja - kohti parempaa huomista, kaikki yhdessä, rakennamme tulevaisuutta, pidetään kaikki mukana.” (Maaseudun Tulevaisuus 8.4.2017)

Yhtään helpommiksi ymmärtää nuo tekstit eivät kuitenkaan ole tulleet. Lisäksi ”jos otetaan puoluetunnukset pois, ei voi tietää, mikä puolue on kyseessä. Hyvin abstraktia, hyvää ja kaunista. Enää vaaliohjelmissa ei juurikaan anneta konkreettisia vaalilupauksia”, sanoi Heikkinen.

Politiikan kielen ymmärtämistä hankaloittaa sekin, että yhdestä ja samasta asiasta voidaan käyttää eri termejä. Kun esimerkiksi valtion tai kunnan määrärahoja johonkin tarkoitukseen vähennetään, joku sanoo toimenpidettä sopeuttamiseksi, joku leikkaamiseksi, joku huonontamiseksi. Hankkeen takana olevat voivat puhua myös kehittämisestä.

Pääministeri Juha Sipilän käyttämät ”kakkarat”, prosessikaaviot ja aikataulut ovat myös politiikan kieltä. Niitä esittelemällä Sipilä antaa sellaista kuvaa, että politiikka on oikeastaan vain teknisiä prosesseja, työtehtäviä, jotka on suoritettava annetussa aikarajassa. Kaikki me tiedämme sen, mitä Heikkinenkin sanoo:

”Oikeasti politiikka ei mene tuollaisena lineaarisena janana. Siinä on hirveästi epävarmuustekijöitä ja ristikkäisiä näkemyksiä. Tuo on aiheuttanut törmäyksiä hallitusneuvotteluista alkaen.”

Samassa haastattelussa Heikkinen otti esille sellaisen hauskan yksityiskohdan, että kepun kunnallisvaaliohjelmassa 2017 oli ilmaus ”Sisulla ja sydämellä”, vanha Veikko Vennamon iskulause vuoden 1979 eduskuntavaalikampanjassa.

Vesa Heikkinen ja Yleisradion politiikantoimittaja Tapio Pajunen ovat tehneet kirjan Kansalaistaito (Teos, 2016), jossa myös käsitellään politiikan kieltä. Esille otetaan mm. Alexander Stubbin kesällä 2014 antama lupaus, kun hänet oli valittu Kokoomuksen puheenjohtajaksi: ”Tulen tekemään kaikkeni kokoomuksen ja Suomen eteen.”

Ei tämänkään urheilumiehen lupauksen todenperäisyyttä kukaan voi todentaa. Lupaaminen kohdistuu leimallisesti tulevaisuuteen. Voidaan luvata paljon, mutta ei tarvitse luvata mitään konkreettista. Kun lupailee jotain yleistä ja tulkinnanvaraista, ei ole vaaraa, että lupauksen pettämisestä jäisi kiinni.

Poliitikkojen kohdalla tämä on vielä hankalampaa kuin urheilijoiden. Kyllä televisionkatsojakin jonkin verran pystyy päättelemään 100 metrin juoksijasta, onko yritystä ollut tarpeeksi, mutta poliitikon yritys pitää lupauksensa jää kyllä ilmaan.

Heikkisen - Pajusen kirjassa todetaan, että politiikka on kamppailua sanoista, merkityksistä ja tulkinnoista. Aatteet, ideat, ismit ja ajatukset ovat yhteiskunnassa ainaisessa liikkeessä ja usein myös lainatavaraa. Puolueet pyrkivät monopolisoimaan ja omimaan itselleen milloin mitäkin iskusanoja. Voi yrittää ymmärtää poliitikkojen tai puolueiden välisiä käsitekahnauksia, mutta kokonaan toinen kysymys on se, voivatko kansalaiset todella ymmärtää sitä politiikan kokonaisuutta, mikä näistä jatkuvista puhepaineista ja merkityskamppailuista muodostuu. Tähän tarvitaan uudenlaista kansalaistaitoa.

kari.naskinen@gmail.com