Jörn Donner elää – ja nyt taas Armi Ratiakin

Göteborgin filmifestivaaleilla 23.1. - 2.2.2015 saa ensiesityksensä Jörn Donnerin elokuva Armi Ratiasta. Ruotsi on Donnerille ollut aina tärkeä, siellä hän toimi jo nuorena Dagens Nyheterin elokuva-arvostelija, myöhemmin Ruotsin filmi-instituutin toimitusjohtajana ja myös elokuvantekijänä mm. Ingmar Bergmanin kanssa.

Vaikka Ruotsi on merkinnyt Donnerille erittäin paljon, hän ei nosta Ruotsia Suomen edelle. Isossa Mammutti-kirjassaan (Otava, 2013) hän kuvaa tuntojaan Ruotsissa: ”Elämäni ei ole täällä Ruotsissa vaan Suomessa. Kaipaan kotimaahani niin voimakkaasti kuin kukaan vain voi kaivata, ja pitemmän päälle minun on sietämätöntä jäädä tänne.”

Kuningashuonetta Donner pitää täysin naurettava, ”mutta siitä ei ole vahinkoa kenellekään, yhtä vähän kuin kaikista kreiveistä ja paroneistakaan”. Ruotsalaisesta kansankodista hän pitää: ”Joidenkin käsityksen mukaan Ruotsi on maailman sosialistisin (tai tasa-arvoisin) maa siinä mielessä, etä siellä on onnistuttu toteuttamaan ainakin jossain määrin sosiaalisesti oikeudenmukainen jakopolitiikka.”

Se Donneria henkilökohtaisesti kuitenkin tuntuu ottavan päähän, että häntä ei Ruotsissa tunnettu ns. suuren yleisön keskuudessa kirjoistaan ja elokuvistaan, vaan lähinnä tv-esiintymisistään. Donner värikkäine lausuntoineen oli haluttu vieras milloin mihinkin ohjelmiin. Tilanne taitaa olla Suomessa vähän samankaltainen; Donner on kirjoittanut 60 kirjaa ja tehnyt 25 elokuvaa, mutta parhaiten hänet mielletään vain ”Donneriksi”, joka liikkuu politiikassa ja kaikessa muussakin jonkinlaisena yleismies Jantusena. Onhan tässä sikäli perääkin, sillä itsekin hän luettelee omat ammattinsa ja tehtävänsä näin:

Kirjailija
toimittaja
lyhytelokuvien tekijä
lehdenkustantaja
ulkomaankirjeenvaihtaja
kustantaja
kokoillan elokuvin tekijä
kunnallispoliitikko
elokuvatuottaja
näyttelijä
teatteriohjaaja
pöytätennis- ja tennispelaaja
squashinpelaaja
sulkapalloilija
jääpallomaalivahti
jalkapalloilija (kehno)
postimerkkeilijä
kansanedustaja
ulkoasianneuvos
pääkonsuli
europarlamentaarikko
tv-juontaja
kalastaja

Mahtavatko olla tärkeysjärjestyksessä? Esimerkiksi Suomen pääkonsulina Los Angelesissa 1995-96. Tuosta jaksosta Donner kirjoittaa: ”Tärkeimmät diplomaattiset tehtävät Yhdysvalloissa liittyivät toistuviin epäonnistuneisiin yrityksiin järjestää Suomen ja Yhdysvaltojen presidenteille tapaaminen Washingtonissa. Oliko mitään sanottavaa? Hyvää päivää, kirvesvartta, kenties.”

BJÖRN BORG JA ARMI RATIA

Kuten Donnerin tehtävälistasta näkyy, urheilu on ollut merkittävällä sijalla hänen harrastuksissaan. Joskus nuorena hän kuvitteli voivansa kehittyä hyväksi juoksijaksikin, samalla kun oli öisin valvova, juopotteleva, tupakoiva, kirjoittava nuori mies.

Ainoan mitalinsa Jörn Donner sai 15-vuotiaiden, pronssia ikäistensä SM-kilpailuissa. Mitalin ojensi sosiaaliministeri K-A. Fagerholm.

Kerran Donner oli Södertäljessä tenniskentällä kahden asianajajan kanssa. Piti saada yksi pelaaja lisää, että voitaisiin pelata nelinpeliä. Donner huuteli kentän ympärillä oleville nuorille, joista yksi tuli ja asettui Donnerin pariksi. Donner ja poika pesivät asianajajat ylivoimaisesti. Kysyttäessä nuorimies sanoi nimekseen Björn Borg. Hänen isänsä oli kentänhoitaja.

Armi Ratiasta kertovassa elokuvassa Armi elää! nimihenkilöä esittää Minna Haapkylä. Armi Ratia oli Donnerille hyvin tuttu. ”Armin povella hän saattoi itkeä, mutta hän ei halunnut itkeä tämän povella, koska silloin tämä tarttui hänen kullista ja halusi saada sen. Hän haluaa säästää kullinsa muille. Armin eroottinen päällekäyvyys on ongelma, kun he ovat kahden. Mieluiten jykevä pöytä heidän välillään” (Mammutti)

Donner muistaa yhden tapauksen, kun Armi Ratia kutsui hänet lounaalle meren rantaan. Armi lupasi lähettää helikopterin hakemaan ja kysyi ohimennen puhelimessa, voisiko Jörn tuoda mukanaan viisi litraa maitoa, koska hänen keittäjänsä oli pyytänyt sitä. ”Siitä tuli luultavasti Suomen kallein maitokuljetus cappuccinoja varten.”

”MUUTAMIA ELOKUVIANI HÄPEÄN”

Jörn Donnerin keittiönhyllyllä on Oscar-palkinto Bergmanin ohjaamasta Fannysta ja Alexanderista (1982). Elokuva sai näitä palkintoja neljä, joista tuottajan palkinto on Donnerilla.

Itse ohjaamistaan elokuvista hän sanoo, että häpeää niistä muutamia. ”Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa. Kolmasosa tekemistäni elokuvista, eivät vain ne joissa Harriet Andersson oli mukana, ovat kestäviä. Mutta kukaan ei katso niitä nykyään.”

Tuntemattoman sotilaan uudelleenfilmatisointiin Donner hankki oikeudet, mutta hanke kaatui, kun rahoitusta ei löytynyt. Joseph Loseyn hän oli saada ohjaamaan Herra Puntilan ja hänen renkinsä Matin, mutta Bertolt Brechtin poika Stephan kielsi sen. Donnerin tavoitteena oli tehdä elokuvasta englanninkielinen ja panna maailmanlaajuiseen levitykseen. Liv Ullmannin piti esittää talon tytärtä. Ralf Långbacka ohjasi elokuvan sitten vain pohjoismaiseen levitykseen (1979), mihin Hella Wuolijoen perikunnalla oli oikeudet.

Mammuttimainen Mammutti antaa hyvän kuvan siitä, millainen elämä Jörn Donnerilla on ollut. Hänen tapaamiensa ihmisten joukko on laaja: Edward Albee, Simone de Beauvoir, Willy Brandt, Bertolt Brecht, Joseph Brodsky, Rene Clair, Marlene Dietrich, Ilja Ehrenburg, Hans Eisler, Nazim Hikmet, Haldor Kiljan Laxnes, V.S. Naipaul, Pablo Neruda, Jean-Paul Sartre, Josef von Stenberg, Francois Truffaut, Luchino Visconti jne.

Yhtä hyvä nimi kirjalle olisi Dinosaurus. Ei tällaisia ihmisiä enää tule. Eikä Jörn Donner (s. 1933) koskaan hellitä. – ”Rauhaa minä en etsi, lehmät ovat rauhallisia.”

kari.naskinen@gmail.com

Krediittiä ja rispektiä

Kun Jokerit oli 1997 irtisanonut ruotsalaisen valmentajansa Curt Lundmarkin, kertoi jääkiekkoyhtiön omistaja Harry Harkimo perusteeksi sen, ettei ole pelaajille hyväksi, jos heitä liian kauan valmennetaan ulkomaankielellä, jonka kaikkia yksityiskohtia he eivät ymmärrä. Valmennuskieli oli tuolloin luultavasti englanti. Nykyisin oletetaan, että kaikki suomalaiset osaavat englantia. Englanninkieliset sanat ja sanonnat ovat arkipäivää tiedotusvälineissä, joita seuraavat myös vieraita kieliä osaamattomat suomalaiset.

Pari päivää sitten oli Lahden Radion (Yle) internetsivulla juttu Asikkalassa olevasta Kopsuontiestä. Jutun otsikossa oli neuvo: ”Katso timelapse-video”. Mitähän tarkoitti?

Lauantaina olin Hartwall-areenalla katsomassa jääkiekkoa. Jossakin välissä esiteltiin videokuutiolla uransa lopettanutta pelaajaa Antti-Jussi Niemeä – myöhemmin luin, että kysymyksessä oli tribuutti Niemelle.

Videokuutio on ymmärrettävä sana. Se on kaukalon yläpuolella oleva pömpeli, jonka jokaisella sivulla on iso skriini. Tällaisista hienoista teknisistä uutuuksista annetaan Harkimolle krediittiä ja rispektiä.

Tänään tuli television Yle Fem -kanavalta ohjelma viulisti Linda Lampeniuksesta – näköjään ruotsinkielisenkään kanavan toimittajat eivät ole saaneet riittävästi oppia pakkoruotsista, sillä ohjelman nimi oli suomalais-englantilaisesti ”Melkein unplugged”.

Myös television urheiluselostuksia seuraavien on englanti hallittava. Samoin ns. sivistyssanat, jotta ymmärtää esimerkiksi sen, että toivottavasti Iivo Niskasen potentiaali kapitalisoituu mitaleiksi Falunin MM-kisoissa. Muistakin kiinnostavia pointteja tulee Falunissa agendalle. Jääkiekosta taas pitää tajuta se, että vaarallisin laukaus lähtee vantaimerilla.

kari.naskinen@gmail.com

Kansalliset symbolit ovat päätyneet nationalistien käsiin

Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen Lähikuva-lehdessä (3-4/2014) palataan Yleisradion Keniassa tekemään Suomen marsalkka -elokuvaan ja sen aiheuttamaan polemiikkiin. Filosofian ja yhteiskuntatieteiden maisteri, tohtorikoulutettava Jere Kyyrö Turun yliopistosta kirjoittaa, että elokuvan tekeminen Keniassa ja Mannerheimin muuttaminen mustaksi mieheksi antoi vapauden irtautua siitä vertauskuvatasosta, millä aihetta kaikissa aikaisemmissa teoksissa oli käsitelty:

”Kenia oli maantieteellinen ulkopuoli, joka toimi jähmettyneen suomalaisuuden uudistajana. Uudistettua sankaruutta pyrittiin käyttämään keinona riistää suomalaisuuden symbolit niitä hyväksikäyttäneiden nationalistien ja rahankerääjien hallinnasta.”

Rahankerääjillä Kyyrö tarkoittaa mm. Suomileijona-korujen myyjiä ja Solarfilms-elokuvayhtiön Mannerheim-hankkeen yhteydessä kaupattuja Champions of Liberty –mitaleita.

Suurten suomalaisten symbolien käyttö on kaikkiaankin päätynyt viime vuosikymmeninä uhoavien nationalistien käsiin. Leijona-kaulakorut ja pusakoiden kuvituksena olevat vaakunaleijonat kuuluvat nykyisin (ääri)oikeistolaisten rekvisiittaan. Finlandia-hymnikin vaikuttaa tällaiselta. Entä väriyhdistelmä sininen ja valkoinen? Kansalaissodan jälkeen sinivalkoisuus on ikään kuin kuulunut oikeistolle, joka edelleen haluaa ilmoittaa olevansa enemmän Suomen asialla kuin vasemmisto. Kyyrö huomauttaa tähän, että Keniassakin taivas on sinivalkoinen.

Mustasta Mannerheimista kertoneen elokuvan tapaus osoitti Kyyrön mukaan selvästi senkin, miten tiedotusvälineiden valta on kytköksissä symbolien tiivistymiin. Kaupallisten tiedotusvälineiden ja Ylen välinen jännite tuli esiin.

Elokuvantekijä Erkko Lyytinen halusi korostaa, että nykyään on tärkeä ymmärtää Mannerheimia myös ihmisenä ja vapautua pelkistä sotasankarimyyteistä. Tarkoitus oli tuoda esiin ihmisyys myytin takana, ja tässä auttoi se, että Marskin hahmo vieraannutettiin historian todellisuudesta.

Samaa keinoa käytti Kristian Smeds tehdessään Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatteriin 2007. Smeds sanoi, että näytelmässä pyritään herättämään liikehdintää Suomi-kuvan ympärillä ja hakemaan sitä käsittelevän keskustelun rajoja. Herätti kyllä.

Myös Väinö Linnan romaani oli aikanaan (1954) ja aluksi shokki. Sittemmin siitä on kehittynyt yksi sinivalkoisista symboleista, vaikka kirjailija vasemmistolainen olikin.

Linna itse sanoi kirjansa herättäneen pahaa verta esimerkiksi siinä, että hänen kuvaamansa sotilaat eivät kunnioittaneet ja arvostaneet minkälaista asiaa tai esinettä tahansa: ”Päinvastoin he olivat erittäin nirsoja tätä tunnetta jakaessaan, joskin vaikeasti ostettu oli sitten myös todella arvokas. Eivätkä he myöskään rukoilleet huomista kuolemaansa, vaan jos he yleensä rukoilivat, he pyysivät saada elää edes sen päivän. Vaatimustaso oli siis aika lailla inhimillisempi. Kirjoihini suuntautuvat negatiiviset reaktiot selittyivät pääasiassa sillä, että kuvaamillani ihmisillä on YK:n peruskirjan mukaiset oikeudet, eli he ovat ihmisiä, joilla on täydet kansalaisoikeudet, eivätkä he

elä vain siksi, että tyydyttäisivät jonkun toisen mielikuvituksen vaatimuksia.”

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) esitetään televisiossa aina itsenäisyyspäivänä, mutta Rauni Mollbergin avoimen pasifistista Tuntematonta (1985) ei voi esittää, ei varsinkaan tänä sinivalkoisena Nato-optioaikana.

IHANAA LEIJONAT, IHANAA

Jere Kyyrö on käsitellyt myös Tuntematonta sotilasta. Pro gradu -työssään hän toteaa, että nyky-Suomessa jääkiekko-ottelut ovat korvanneet sodan kansallisen identiteetin esittämispaikkana. Kyyrön haastattelema liikuntasosiologi Jouko Kokkonen sanoo, että urheilu ruumiillistaa nationalismin. Sen lisäksi että urheilu on yksi nationalismin esittämisen tärkeimmistä kentistä nykypäivänä, Kokkonen näkee, että ”urheilufanius” ja nationalismi ovat sukulaisilmiöitä, koska niissä molemmissa liitytään kuvitteellisen yhteisön jäseniksi. Lisäksi urheilu rinnastuu sotimiseen: vaikka urheilun merkitys sotilasaineksen tuottajana on vähentynyt, näyttäytyvät urheilijat maailmanpolitiikan uutisvirran palkkasotureihin rinnastuvina hahmoina.

”Vuoden 1995 MM-kulta, johon Ihanaa Leijonat, ihanaa! -kappale viittaa, olikin sukupolvi X:n, 90-luvulla nuorina olleiden ´torjuntavoitto´, samoin kuin Raatteen tie ja Tali-Ihantala olivat sota-ajan nuorille kansakuntaa yhdistäviä tekijöitä”, sanoo Kokkonen.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Kun Neuvostoliitto ja Tshekkoslovakia vuoden 1968 tapahtumien jälkeen kohtasivat MM-kisoissa, panokset olivat kovat. Kisat Tukholmassa 1969 olivat ”sotaa”. Tshekkoslovakian pelaajat sanoivat tämän suoraan. Expressen-lehdessä tshekkipelaaja vahvisti: ”Kysymyksessä ei ole peli, vaan sota”. Keskushyökkääjä Josef Golonka sanoi: ”Voimme hävitä kaikki muut pelit, mutta venäläisiä vastaan meidän on voitettava, vaikka kuolisimme jäälle”.

Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden, mutta molemmissa otteluissaan Tshekkoslovakiaa vastaan se hävisi. Mestaruuden menettämisellä ei tshekeille ollut väliä, mutta Punakoneen voittamisella oli. Ne laukaisivat Prahassa kommunistisen kauden suurimmat mellakat ennen vuoden 1989 rauhanomaisia mielenosoituksia.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat urheilijat

Keihäänheiton EM-kultaheitto oli niin komea, että kyllä Antti Ruuskanen on vuoden paras suomalainen urheilija. Televisiostakin katsottuna tuo kilpailu oli tunnetasolla niin korkealla, että muuhun tulokseen en pääse. Tunteisiinhan tällaiset listaukset paljolti perustuvat, ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Omat mieltymykseni ovat: 1) moottoriurheilu, 2) jääkiekko, 3) yleisurheilu, 4) pesäpallo, 5) tennis, 6) keilailu. Tältä ja joiltakin faktapohjilta kymmenen parasta 2014 ovat:

1. Antti Ruuskanen, kultaa
2. Petteri Koponen, koripallon MM-kisojen paras syöttäjä
3. Niklas Moisander, Hollannin jalkapallomestari (Ajax)
4. Teemu Selänne, jääkiekon olympiaturnauksen ”arvokkain” pelaaja
5. Toni Kohonen, paras pesäpalloilija, nyt kaikkien aikojen pistepörssin kärjessä
6. Valtteri Bottas, neljäs F1:ssä.
7. Mika Kallio, MM-hopeaa Moto2-luokassa
8. Iivo Niskanen, parisprintin olympiakultaa, 15 km:llä neljäs, nuorten MM 15 km
9. Sami Jauhojärvi, parisprintin olympiakultaa
10. Mikko Ilonen, maailman parhaita golfinpelaajia

Joukkueurheilijoita on listalla monta, mutta kyllä palloilulajeissa hyvä vuosi Suomelta olikin. Paras joukkue oli jääkiekon olympiapronssia ja MM-hopeaa saavuttanut maajoukkueemme. Tästä seuraa, että paras valmentaja 2014 oli Erkka Westerlund, joka lisäksi syyskaudella nosti Jokerit yllättäen aivan KHL:n kärkiporukoiden ryhmään.

Eri lajien keskinäinen vertailu on vaikeaa. Se jo on hankalaa, mikä katsotaan urheiluksi. Esimerkiksi Norjassa vuoden neljänneksi parhaaksi urheilijaksi valittiin shakin maailmanmestari Magnus Carlsen, jota paremmiksi arvioitiin ampumahiihtäjä, pyöräilijä ja alppihiihtäjä.

kari.naskinen@gmail.com

Sote-alueet yhtä turhia kuin olivat viisi suurlääniä

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helin kirjoittaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että kunnallishallinto on vuosikymmenien varrella muodostunut sekavaksi. Valtaa on valunut isoille kuntayhtymille, joiden luottamuselimet eivät ole vaaleilla valittuja. Sama suunta on nyt jatkumassa, kun kunnilta aiotaan ottaa pois koko sosiaali- ja terveydenhuolto.

”Vaikka sote-mallia tarkastelee mistä tahansa näkökulmasta, tuntuvat sote-alueet yhtä tarpeettomilta kuin viisi suurlääniä ennen lakkauttamistaan”, kirjoittaa Helin.

Kuntaliiton entinen lakiasiainpäällikkö Kari Prättälä puolestaan sanoo, että ”sote-mallin rakenne on perustaltaan sama kuin nykyiset erityisvastuualueet ja sairaanhoitopiirit, joista on tarkoitus päästä eroon. Kuoret ovat vanhat, mutta nimet ja sisältä on muutettu. Kunnat eivät enää tuota palveluja, vaan pelkästään rahoittavat sote-alueensa järjestämiä ja tuotantoalueensa tuottamia palveluja.” (Kanava 8/2014)

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä kolumnistinimimerkki Kassara toteaa tähän, että ”kunnalla on maksajat rooli, mutta ei sellaisen maksajan, joka voisi sanoa, paljonko rahaa annetaan ja mitä rahalla tehdään.” Rahat ja päätösvalta eivät ole samoissa käsissä. Kassara kirjoittaa sote-alueiden laajuuden ja vahvan valtion ohjauksen johtavan siihen, että sote-alueiden päätöksenteko tulee olemaan valtion ja professioiden käsissä.

Prättälä muistuttaa, että demokratialle ja kuntien itsehallinnolle ei sote-mallissa ole tilaa: ”Eivät kunnanvaltuustot voi oikeastaan valita sote-alueen valtuustoa, sillä kuntien edustuksessa on otettava huomioon kuntayhtymän alueen poliittiset voimasuhteet kokonaisuudessaan – ”odotettavissa on puolueiden piirisihteeridemokratiaa puhtaimmillaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Adieu au 2014

Hyvästi vuodelle 2014. Otsikko sopii tähän näin, koska vuoden 2014 paras ensi-iltaelokuva on Jean-Luc Godardin Adieu au Langage (Hyvästit kielelle). Ranskalaisen uuden aallon mestari on mestari edelleen. Tämän Godardin toiseksi viimeisen elokuvan katsoin dvd:ltä, vaikka Godard on tehnyt sen yllättäen 3D-elokuvana. Tuskin sitä Finnkinon teattereihin kuitenkaan koskaan tulee, kuten ei ole tullut muitakaan Godardin viime vuosikymmenten elokuviaan. Edellinen kohokohta oli, kun Yle Teema esitti vuonna 2009 Godardin Meidän musiikkimme (2004).

Adieu au Langage on siis 3D. Kun Godard sanoo hyvästejä kielenkäytölle, niin voisi äkkipäätä kysyä, tarkoittaako digitaalinen 3D-elokuva ironisia hyvästejä oikealle filmielokuvalle. Ei varmaankaan, koska Godard on jo aiemmin tehnyt elokuvia digitekniikalla. Godard haluaa vain taaskin olla mukana uudessa.

Mitään gravity-soopaa Godardin elokuva ei tietenkään ole. Päinvastoin Fabrice Aragnon kuvaus on niin kaunista, että voisin dvd:n pysäytyskuvista ottaa valokuvia ja täyttää niillä huoneeni seinät – Laittomista (1964) olen jo kuvakollaasin tehnytkin. Eikä ole yhtään yllättävää, että Godard viittaa myös Claude Monet´hen. Toinen Godardin elokuvassa esiteltävä taidemaalari on venäläis-ranskalainen modernisti Nicolas de Stael.

Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne.

Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta nyt ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin.

Godard asuu nykyisin Sveitsissä, ja siellä adieu-sanaa käytetään joissakin tilanteissa myös tervehdittäessä. En ole täysin varma Godardin perimmäisistä tarkoituksista – vaatii lisää katsomista.

Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tätä samaa ajatusta tuo esille Terrence Malick.

Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä  Luonto on kaunis. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.

Jean-Luc Godard on jo elänyt pitkän elämän. Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard (s. 1930) on elänyt ja tehnyt jo 117 elokuvaa. Godard on myös elokuvahistorioitsija, mistä on hienona näytteenä myös saatavissa oleva monituntinen dvd Histoire(s)du Cinema (1998). Eikä se ole vain elokuvan, vaan myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tuntee ja muistaakin.

Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

”Taiteessa meitä kiehtoo, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, on Godard sanonut. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin uudesta elokuvasta osan, mutta ainakin osaan rakastaa.

2

Vuoden toiseksi paras elokuva on Lars von Trierin Nymphomaniac. Sekin on vaikea, hankala. Siinä on kummallisia, huonojakin kohtia, mutta silti: hienoa, että vielä tehdään tällaisiakin elokuvia kaiken tämän nykyisen tusinatuotantoviihdesopan ohessa.

Nymph()maniacista on paljon kirjoitettu. Se kuitenkin vielä, että elokuvassa naiset käyttävät miehiä hyväkseen, kuten maailman sivu ovat miehet käyttäneet naisia hyväkseen. Nainen kertoo tarinaansa miehelle, joka kuuntelee ja ymmärtää; nainen uskoo löytäneensä vihdoin miehen, joka jotain tajuaa, mutta elokuva päättyy kuitenkin siihen, että nainen huomaa tämänkin miehen olevan vain sika ja ampuu tämän. Elokuva on myös kannanotto vähemmistöjen puolesta.

10

1. Jean-Luc Godard: Adieu au Langage (dvd)
2. Lars von Trier: Nymphomaniac
3. Pekka Lehto: Kalervo Palsa ja Kuriton käsi
4. Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
5. Alex van Warmerman: Borgman
6. Steve McQueen: 12 Years a Slave
7. Paolo Sorrentino: Suuri kauneus
8. David Cronenberg: Maps to the Stars
9. Peter Fly: Monica Z (dvd)
10. Francois Ozon: Isabelle, nuori ja kaunis

Todennäköistä on, että listassani on yksi puute, koska en ehtinyt nähdä Richard Linklaterin Boyhoodia, joka on tällaisissa vastaavanlaisissa listoissa järjestään kolmen parhaan joukossa. Dvd ilmestyy helmikuussa ja tilattu on.

kari.naskinen@gmail.com

Murha (?) Ranskan Rivieralla

Nizzassa toimivan Le Palais -kasinon omistajan tyttären Agnès Le Roux'n katoaminen 1977 on tunnettu tapaus Ranskassa. Otsikossani on kysymysmerkki, koska ruumista ei ole vieläkään löytynyt. André Téchinén elokuva French Riviera käy läpi tapahtumia ennen Agneksen katoamista, ja katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä – vähän niin kuin nyt Suomessa Anneli Auerin tapauksessa.

Viisi vuotta naimisissa ollut ja sen jälkeen Nizzaan palannut Agnes tapaili katoamisensa aikoihin lakimiestä, joka vaikuttaa huijarilta. Tytön äiti tuntee miehen, joka on kasinon lakimies. Kasinokuningatar ei hyväksy tätä suhdetta, sillä hän on jo omakohtaisesti tunnistanut miehessä selvää ketkumaisuutta. Äiti taisteli tyttärensä tapauksen selvittämiseksi ja pani likoon koko elämänsä.

Elokuva ei ole häävi. Ihmissuhteita veivataan ees sun taas, ja lisäksi kuvioon kuuluu kilpailu kasinobisneksessä, jossa rouva epäilee kilpailijan toimivan Italian mafian rahoilla. Elokuva ei ota varsinaisesti kantaa siihen, onko katoaminen myös murha, mutta selvästi annetaan ymmärtää, että nuori lakimies on kelvoton. Jännityselokuva tämä ei ole, vaikka sellaisen siitä olisi helposti saanut. Katoaa muistista helpommin kuin kertomansa tapaus, jota on vatvottu eri oikeusistuimissa nykypäiviin asti.

Parasta elokuvassa on Catherine Deneuve (kuvassa). Vanha rouva on edelleen terästä. Hän tekee jatkuvasti elokuvia, ja joitakin niistä on nähty Suomessakin. Cherbourgin sateenvarjon (1964), Inhon (1965) ja Päiväperhon (1967) herkkä naistähti on nyt 71-vuotiaana toisenlainen, vahva ja määrätietoinen nainen, ja on näyttelijänä nyt jopa parempi.

Tytärtä esittävä Adèle Haenel ja huijaria esittävä Guillaume Canet (kuvassa) ovat vaatimattomampia tapauksia. Ehkä vika on ohjaajassakin, joka on maalannut heistä kovin simppelit luonnekuvat.

kari.naskinen@gmail.com