Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen Lähikuva-lehdessä (3-4/2014) palataan
Yleisradion Keniassa tekemään Suomen
marsalkka -elokuvaan ja sen aiheuttamaan polemiikkiin. Filosofian ja
yhteiskuntatieteiden maisteri, tohtorikoulutettava Jere Kyyrö Turun yliopistosta kirjoittaa, että elokuvan tekeminen
Keniassa ja Mannerheimin muuttaminen
mustaksi mieheksi antoi vapauden irtautua siitä vertauskuvatasosta, millä
aihetta kaikissa aikaisemmissa teoksissa oli käsitelty:
”Kenia oli maantieteellinen ulkopuoli, joka toimi jähmettyneen suomalaisuuden uudistajana. Uudistettua sankaruutta pyrittiin käyttämään keinona riistää suomalaisuuden symbolit niitä hyväksikäyttäneiden nationalistien ja rahankerääjien hallinnasta.”
Rahankerääjillä Kyyrö tarkoittaa mm. Suomileijona-korujen myyjiä ja Solarfilms-elokuvayhtiön Mannerheim-hankkeen yhteydessä kaupattuja Champions of Liberty –mitaleita.
Suurten suomalaisten symbolien käyttö on kaikkiaankin päätynyt viime vuosikymmeninä uhoavien nationalistien käsiin. Leijona-kaulakorut ja pusakoiden kuvituksena olevat vaakunaleijonat kuuluvat nykyisin (ääri)oikeistolaisten rekvisiittaan. Finlandia-hymnikin vaikuttaa tällaiselta. Entä väriyhdistelmä sininen ja valkoinen? Kansalaissodan jälkeen sinivalkoisuus on ikään kuin kuulunut oikeistolle, joka edelleen haluaa ilmoittaa olevansa enemmän Suomen asialla kuin vasemmisto. Kyyrö huomauttaa tähän, että Keniassakin taivas on sinivalkoinen.
Mustasta Mannerheimista kertoneen elokuvan tapaus osoitti Kyyrön mukaan selvästi senkin, miten tiedotusvälineiden valta on kytköksissä symbolien tiivistymiin. Kaupallisten tiedotusvälineiden ja Ylen välinen jännite tuli esiin.
Elokuvantekijä Erkko Lyytinen halusi korostaa, että nykyään on tärkeä ymmärtää Mannerheimia myös ihmisenä ja vapautua pelkistä sotasankarimyyteistä. Tarkoitus oli tuoda esiin ihmisyys myytin takana, ja tässä auttoi se, että Marskin hahmo vieraannutettiin historian todellisuudesta.
Samaa keinoa käytti Kristian Smeds tehdessään Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatteriin 2007. Smeds sanoi, että näytelmässä pyritään herättämään liikehdintää Suomi-kuvan ympärillä ja hakemaan sitä käsittelevän keskustelun rajoja. Herätti kyllä.
Myös Väinö Linnan romaani oli aikanaan (1954) ja aluksi shokki. Sittemmin siitä on kehittynyt yksi sinivalkoisista symboleista, vaikka kirjailija vasemmistolainen olikin.
Linna itse sanoi kirjansa herättäneen pahaa verta esimerkiksi siinä, että hänen kuvaamansa sotilaat eivät kunnioittaneet ja arvostaneet minkälaista asiaa tai esinettä tahansa: ”Päinvastoin he olivat erittäin nirsoja tätä tunnetta jakaessaan, joskin vaikeasti ostettu oli sitten myös todella arvokas. Eivätkä he myöskään rukoilleet huomista kuolemaansa, vaan jos he yleensä rukoilivat, he pyysivät saada elää edes sen päivän. Vaatimustaso oli siis aika lailla inhimillisempi. Kirjoihini suuntautuvat negatiiviset reaktiot selittyivät pääasiassa sillä, että kuvaamillani ihmisillä on YK:n peruskirjan mukaiset oikeudet, eli he ovat ihmisiä, joilla on täydet kansalaisoikeudet, eivätkä he
”Kenia oli maantieteellinen ulkopuoli, joka toimi jähmettyneen suomalaisuuden uudistajana. Uudistettua sankaruutta pyrittiin käyttämään keinona riistää suomalaisuuden symbolit niitä hyväksikäyttäneiden nationalistien ja rahankerääjien hallinnasta.”
Rahankerääjillä Kyyrö tarkoittaa mm. Suomileijona-korujen myyjiä ja Solarfilms-elokuvayhtiön Mannerheim-hankkeen yhteydessä kaupattuja Champions of Liberty –mitaleita.
Suurten suomalaisten symbolien käyttö on kaikkiaankin päätynyt viime vuosikymmeninä uhoavien nationalistien käsiin. Leijona-kaulakorut ja pusakoiden kuvituksena olevat vaakunaleijonat kuuluvat nykyisin (ääri)oikeistolaisten rekvisiittaan. Finlandia-hymnikin vaikuttaa tällaiselta. Entä väriyhdistelmä sininen ja valkoinen? Kansalaissodan jälkeen sinivalkoisuus on ikään kuin kuulunut oikeistolle, joka edelleen haluaa ilmoittaa olevansa enemmän Suomen asialla kuin vasemmisto. Kyyrö huomauttaa tähän, että Keniassakin taivas on sinivalkoinen.
Mustasta Mannerheimista kertoneen elokuvan tapaus osoitti Kyyrön mukaan selvästi senkin, miten tiedotusvälineiden valta on kytköksissä symbolien tiivistymiin. Kaupallisten tiedotusvälineiden ja Ylen välinen jännite tuli esiin.
Elokuvantekijä Erkko Lyytinen halusi korostaa, että nykyään on tärkeä ymmärtää Mannerheimia myös ihmisenä ja vapautua pelkistä sotasankarimyyteistä. Tarkoitus oli tuoda esiin ihmisyys myytin takana, ja tässä auttoi se, että Marskin hahmo vieraannutettiin historian todellisuudesta.
Samaa keinoa käytti Kristian Smeds tehdessään Tuntemattoman sotilaan Kansallisteatteriin 2007. Smeds sanoi, että näytelmässä pyritään herättämään liikehdintää Suomi-kuvan ympärillä ja hakemaan sitä käsittelevän keskustelun rajoja. Herätti kyllä.
Myös Väinö Linnan romaani oli aikanaan (1954) ja aluksi shokki. Sittemmin siitä on kehittynyt yksi sinivalkoisista symboleista, vaikka kirjailija vasemmistolainen olikin.
Linna itse sanoi kirjansa herättäneen pahaa verta esimerkiksi siinä, että hänen kuvaamansa sotilaat eivät kunnioittaneet ja arvostaneet minkälaista asiaa tai esinettä tahansa: ”Päinvastoin he olivat erittäin nirsoja tätä tunnetta jakaessaan, joskin vaikeasti ostettu oli sitten myös todella arvokas. Eivätkä he myöskään rukoilleet huomista kuolemaansa, vaan jos he yleensä rukoilivat, he pyysivät saada elää edes sen päivän. Vaatimustaso oli siis aika lailla inhimillisempi. Kirjoihini suuntautuvat negatiiviset reaktiot selittyivät pääasiassa sillä, että kuvaamillani ihmisillä on YK:n peruskirjan mukaiset oikeudet, eli he ovat ihmisiä, joilla on täydet kansalaisoikeudet, eivätkä he
elä vain siksi, että
tyydyttäisivät jonkun toisen mielikuvituksen vaatimuksia.”
Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) esitetään televisiossa aina itsenäisyyspäivänä, mutta Rauni Mollbergin avoimen pasifistista Tuntematonta (1985) ei voi esittää, ei varsinkaan tänä sinivalkoisena Nato-optioaikana.
IHANAA LEIJONAT, IHANAA
Jere Kyyrö on käsitellyt myös Tuntematonta sotilasta. Pro gradu -työssään hän toteaa, että nyky-Suomessa jääkiekko-ottelut ovat korvanneet sodan kansallisen identiteetin esittämispaikkana. Kyyrön haastattelema liikuntasosiologi Jouko Kokkonen sanoo, että urheilu ruumiillistaa nationalismin. Sen lisäksi että urheilu on yksi nationalismin esittämisen tärkeimmistä kentistä nykypäivänä, Kokkonen näkee, että ”urheilufanius” ja nationalismi ovat sukulaisilmiöitä, koska niissä molemmissa liitytään kuvitteellisen yhteisön jäseniksi. Lisäksi urheilu rinnastuu sotimiseen: vaikka urheilun merkitys sotilasaineksen tuottajana on vähentynyt, näyttäytyvät urheilijat maailmanpolitiikan uutisvirran palkkasotureihin rinnastuvina hahmoina.
”Vuoden 1995 MM-kulta, johon Ihanaa Leijonat, ihanaa! -kappale viittaa, olikin sukupolvi X:n, 90-luvulla nuorina olleiden ´torjuntavoitto´, samoin kuin Raatteen tie ja Tali-Ihantala olivat sota-ajan nuorille kansakuntaa yhdistäviä tekijöitä”, sanoo Kokkonen.
Tässäkään ei ole mitään uutta. Kun Neuvostoliitto ja Tshekkoslovakia vuoden 1968 tapahtumien jälkeen kohtasivat MM-kisoissa, panokset olivat kovat. Kisat Tukholmassa 1969 olivat ”sotaa”. Tshekkoslovakian pelaajat sanoivat tämän suoraan. Expressen-lehdessä tshekkipelaaja vahvisti: ”Kysymyksessä ei ole peli, vaan sota”. Keskushyökkääjä Josef Golonka sanoi: ”Voimme hävitä kaikki muut pelit, mutta venäläisiä vastaan meidän on voitettava, vaikka kuolisimme jäälle”.
Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden, mutta molemmissa otteluissaan Tshekkoslovakiaa vastaan se hävisi. Mestaruuden menettämisellä ei tshekeille ollut väliä, mutta Punakoneen voittamisella oli. Ne laukaisivat Prahassa kommunistisen kauden suurimmat mellakat ennen vuoden 1989 rauhanomaisia mielenosoituksia.
Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) esitetään televisiossa aina itsenäisyyspäivänä, mutta Rauni Mollbergin avoimen pasifistista Tuntematonta (1985) ei voi esittää, ei varsinkaan tänä sinivalkoisena Nato-optioaikana.
IHANAA LEIJONAT, IHANAA
Jere Kyyrö on käsitellyt myös Tuntematonta sotilasta. Pro gradu -työssään hän toteaa, että nyky-Suomessa jääkiekko-ottelut ovat korvanneet sodan kansallisen identiteetin esittämispaikkana. Kyyrön haastattelema liikuntasosiologi Jouko Kokkonen sanoo, että urheilu ruumiillistaa nationalismin. Sen lisäksi että urheilu on yksi nationalismin esittämisen tärkeimmistä kentistä nykypäivänä, Kokkonen näkee, että ”urheilufanius” ja nationalismi ovat sukulaisilmiöitä, koska niissä molemmissa liitytään kuvitteellisen yhteisön jäseniksi. Lisäksi urheilu rinnastuu sotimiseen: vaikka urheilun merkitys sotilasaineksen tuottajana on vähentynyt, näyttäytyvät urheilijat maailmanpolitiikan uutisvirran palkkasotureihin rinnastuvina hahmoina.
”Vuoden 1995 MM-kulta, johon Ihanaa Leijonat, ihanaa! -kappale viittaa, olikin sukupolvi X:n, 90-luvulla nuorina olleiden ´torjuntavoitto´, samoin kuin Raatteen tie ja Tali-Ihantala olivat sota-ajan nuorille kansakuntaa yhdistäviä tekijöitä”, sanoo Kokkonen.
Tässäkään ei ole mitään uutta. Kun Neuvostoliitto ja Tshekkoslovakia vuoden 1968 tapahtumien jälkeen kohtasivat MM-kisoissa, panokset olivat kovat. Kisat Tukholmassa 1969 olivat ”sotaa”. Tshekkoslovakian pelaajat sanoivat tämän suoraan. Expressen-lehdessä tshekkipelaaja vahvisti: ”Kysymyksessä ei ole peli, vaan sota”. Keskushyökkääjä Josef Golonka sanoi: ”Voimme hävitä kaikki muut pelit, mutta venäläisiä vastaan meidän on voitettava, vaikka kuolisimme jäälle”.
Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden, mutta molemmissa otteluissaan Tshekkoslovakiaa vastaan se hävisi. Mestaruuden menettämisellä ei tshekeille ollut väliä, mutta Punakoneen voittamisella oli. Ne laukaisivat Prahassa kommunistisen kauden suurimmat mellakat ennen vuoden 1989 rauhanomaisia mielenosoituksia.
kari.naskinen@gmail.com
