Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla ei täytä kunnollisen puhenäytelmän kriteereitä. Vieressäni istunut Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsen ihmetteli väliajalla, mitä ohjaaja Lauri Maijala on tällä mölyävällä farssilla hakenut. Onko tarkoitus pilkata työväenliikettä? Ihmettely oli perusteltua. Esitys on kuin sekava karnevaali. Vakavaa aihetta ei ole otettu vakavasti.
Ilmeisesti Väinö Linnan Pohjantähti on nyt täyden kierroksensa tehnyt. Enää ei sen historiallisia tapahtumia sidota todellisuuteen muuten kuin riekkumalla. Heti alku on kummallinen, kun Koskelan Jussi räyhää ja paiskoo, kun on kuullut kirkkoherralta, että seurakunta vie Jussin raivaamasta peltoalasta kolmanneksen itselleen. Ei Jussi sentään Salpakarille huuda, mutta joka tapauksessa tällainen Jussi ei ole se hämäläinen torppari, jonka me Linnan jäljiltä tunnemme. Muutenkin tämä on esityksen tyylilaji - äänekästä mekastusta ilman varsinaista syytä.
Lauri Maijala syntyi Lahdessa 1986, kun hänen vanhempansa olivat Lahden kaupunginteatterissa kiinnityksillä. Teatteri Vanhan Jukon ja KOM-teatterin kautta hän palasi Lahteen teatterinjohtajaksi, mutta ei 1989 nähnyt kaikkien aikojen parasta Pohjantähteä, jonka ohjasi Lahden kaupunginteaterissa silloinen teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala. Minulle Maijalan nyt tekemä versio oli yhdeksäs näkemäni (+ neljä elokuvaa useaan kertaan), eikä siitä jäänyt minkäänlaista tunnejälkeä. Edes Anttoo Laurilan perheen häätö pakkaseen ei tuntunut miltään, ei sapettanut eikä nostattanut tällaisen vanhan sosialistin ajatuksia mihinkään.
Myös Juha Malmivaaran 2017 kahteen osaan jaettu Täällä Pohjantähden alla oli Lahdessa erinomainen, vaikka sen rakenteessa oli mukana myös modernin koreografian elementtejä. Nyt tämä Maijalan päättämä täysi kierros on hylännyt tutun dramaturgian ja kääntänyt Pohjantähden uuteen asentoon ja sieltä tulevan valon uuteen kulmaan. Tämän kulman saattavat uudet sukupolvet mielellään hyväksyä, mutta ainakin omani, periaatteessa vuodesta 1918 alkanut kierros on nyt loppu, koska kymmenettä kertaa en rohkene enää mennä katsomaan. Tästä saan kiinnekohdan vieraievana ohjaajana Kansallisteatterissa nyt olleen Lauri Maijalan sentään erinomaiseen tekstiin ohjelmalehtisessä:
”Se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on meidän käsissämme – meidän, jotka juuri nyt elämme ohikiitävän hetkemme tällä maan kamaralla. Onko perintömme, Arvo Salon sanoja Lapualaisoopperasta lainatakseni, maa vai hautausmaa.”
kari.naskinen@gmail.com
