Mämmi ja värjätyt munat sekä tiput rairuoholautasella kuuluvat pääsiäiseen, samoin Bachin Johannes- ja Matteus-passiot. Myös Wagnerin Parsifal pitäisi esittää joka pitkäperjantai. Eilen Johannes-passion esittivät Lahden Ristinkirkossa Hyvinkään oratoriokuoro, Lahden Bach-kuoro ja Hyvinkään Orkesteri, ja pitkänäperjantaina tulee Musiikkitalosta RSO:n esittämä Matteus-passio myös radiosta ja televisiosta. Vaikka Johann Sebastian Bach sai Leipzigin Tuomaskirkon kanttorin vakanssin 300 vuotta sitten 1723, niin Johannes-passion ensiesitys oli kuitenkinseuraavana vuonna Leipzigin suurimmassa ja vanhimmassa kirkossa Nikolaikirchessä 7.4.1724. Matteus-passio sen sijaan esitettiin ensimmäisen kerran Tuomaskirkossa pitkänäperjantaina 1727.
Noista
ajoista 200 vuotta lisää ja pääsiäisetkin alkoivat Saksassa olla
todellista kärsimysnäytelmää. Televisiosta tuli vastikään
kaksiosainen elokuva Hotelli
Reinin varrella
ja
kesken on vielä sarjaelokuva Lupausten
linnake. Ne
molemmat perustuvat Saksan siihen historiaan, jossa eletään
karmeita 1930-luvun vuosia. Tällaiset todellisten tapahtumien
pohjalta tehdyt elokuvat ovat usein mielenkiintoisia, vaikka ne eivät
yleensä täytä kovin korkeita elokuvataiteen kriteereitä. Toisessa
näistä keskitytään isoon hotelliin ja toisessa seurataan
berliiniläisen tavaratalon tapahtumia.
Rheinhotel
Dreesenissä ollaan jo niin varmoja onnellisen tulevaisuuden
saavuttamisesta, että siellä pitkään asuneen Adolf
Hitlerin sanotaan
vihdoin tappavan sen lohikäärmeen, jota Siegfried ei saanut
hengiltä, vaikka Hitlerin
suurin idoli Wagner
niin väittikin. Dreesen sijaitsee Godesbergissä, joka on
kaupunginosa
Bonnissa. Kokonaisuudessan
kaupunginosan
nimi on kylpylään viittaava Bad Godesberg, mutta Hitleriin viitaten
nimi käsitetään nykyisin Pahaksi Godesbergiksi. Hitlerille
oli vinkin tästä syrjäisestä loistohotellista antanut siellä
koko ikänsä asunut Rudolf
Hess.
Muita
tuttuja hotellivieraita olivat mm. von
Hindenburg, Adenauer,
Goebbels, Göring, von Ribbentrop,
Eva
Braun
ja
Greta Garbo.
Pitkäänperjantaihin
sijoittuvassa Parsifalissa
etsitään
kristikunnan mytologian suurta
aarretta
Graalin maljaa, mutta Hitler etsi Bad Godesbergistä mieluumminkin
sitä keihästä, jolla roomalainen sotilas Longinus iski Jeesusta
kylkeen Golgatalla. Löysikin,
mutta koska Longinuksen keihäs ei kestänyt
kylmää
niin kuin Siegfriedin Notung-miekka, meni
se poikki Stalingradin
pakkasessa.
Bad
Godesbergissä Hitler neuvotteli syksyllä 1938 Neville
Chamberlainin kanssa,
mutta se oli pelkkää pelleilyä Hitlerin puolelta. Oikea pelle
Charles
Chaplinkin kävi
hotellissa esiintymässä. Toisen laidan henkilöitäkin hotellissa
oli, kuten elokuvassakin näytetään: kommunistiköksä
Elsa
Wahlen saa
potkut ja löytää turvapaikan jonkin röttelötalon romppeiden
seasta. Historiatieto paljastaa, että rötiskössä oli 1800-luvulla
asunut Karl
Marxin tuttava,
”vapausrunoilija” Ferdinand
Freiligrath.
Elokuva
ei toiseen maailmansotaan asti yllä, mutta se tiedetään, että Bad
Godesbergissä
oli natsien yksi
pakkotyöleiri 1944-45
ja
että Godesberg oli 8.3.1945 ensimmäinen
iso
saksalainen kaupunkialue, joka siirrettiin liittoutuneiden
joukkojen hallintaan ilman taistelua.
Vuonna
1959 Saksan sos.dem. puolue (SPD) piti Bad
Godesbergissä
kokouksen, jossa se uudistetun ohjelmansa mukaan
hylkäsi tavoitteen kapitalismin
korvaamisesta sosialismilla.
Jos
tällä viikolla löytyy tilaa Rheinhotel
Dreesenistä,
saa sieltä pääsiäisbrunssin
85 eurolla.
Lupausten linnakkeen 1929 avattu Kaufhaus Jonass ei enää Berliinissä toimi, mutta sen suojeltu iso rakennus on Torstrasse 1:ssä (kuvassa). Monenlaiset juutalais- ja muut ongelmat pakottivat toiminnan lopettamiseen 30-luvulla, minkä jälkeen siellä työskenteli ainakin Hitlerjugendin johto. Sodan jälkeen rakennus sijaitsi Itä-Berliinin puolella, jossa sen suojissa toimi DDR:n marxilais-leninistisen puolueen (SED) keskuskomitea.
EI MITÄÄN KUORO-
TÄTIMUSIIKKIA
Sopivasti aivan äskettäin ilmestyi musiikkitieteilijä Topi Linjaman kirja Johdatus Johannes-passioon, vastaava kuin aikaisempi Matkaopas Matteus-passioon (Basam, 2020). Niin runsaita oppaita, että ilman niitä nämä konserttikokemukset jäisivät vajaiksi. Tietoa on sen verran paljon, että kerralla ei kannata yrittää kaikkea omaksua.
Vaikka en ole uskovainen, tuntuvat Bachin passiot komeassa suuruudessaan niin täydelliseltä musiikilta, että ottaisin ehdottomasti autiolle saarelle Wagnerin oopperoiden ohella. Vaikka niinhän Linjamakin lohduttaa, ettei hänkään ole koulutusta saanut teologi, kuten ei ollut Bachkaan. Mutta ”onneksi on Bach, jonka muutama tahti kertoo uskosta enemmän kuin päivä kirkolliskokouksessa”, kirjoittaa Linjama.
Johannes-passio on lyhyempi kuin Matteus-passio. Siinä ollaan enemmän tyhjän haudan äärellä kuin Matteus-passion toiminnallisissa kohtauksissa. Näin maallikolle musiikilliset erot ovat kuitenkin niin pieniä, ettei niitä sokkokuuntelulla pysty erottamaan toisistaan lukuun ottamatta joitakin ”hittibiisejä”. Kirjassa Linjama lainaa Einojuhani Rautavaaraa tämän nimetessä yhden Bachin musiikin piirteen, joka kuuluu myös Johannes-passion koraaleissa: ”Hänestä Mozart tuntui lattealta, Haydn jankutti itsestäänselvyyksiä, Schubert oli naiivia kioskikirjallisuutta ja Händel auttamatonta kuorotätimusiikkia. Bach sen sijaan svengasi.”
Eilisillan passio täytti odotukset, vaikka kokonaisuus ei ollutk yhtä täydellinen kuin viisi vuotta sitten Lahden kaupunginorkesterin ja Dominante-kuoron esityksessä. Kuoron yhteissointi oli nyt liian korkeasti naisääninen - tuntui kuin Golgatan yli olisi lentänyt kimeä-ääninen F-35. Eikä hyvinkääläisten orkesteri saavuttanut samaa vakuuttavuutta kuin LKO. Kesto oli kaksi tuntia eli tempo hieman hitaampi kuin edellisellä kerralla. Laulajia oli 80, soittajia 17.
Tänään vielä saksalaisteema jatkuu, kun televisiosta tulee elokuva Fabian – moralistin tarina (2021), joka sijoittuu kesään 1931: natsipuolue ei vielä ole saavuttanut voittojaan, mutta pahaenteisesti NSDAP alkaa jo näkyä ja kuulua, kuten Lupausten linnakkeessakin.
kari.naskinen@gmail.com