Elokuvaharvinaisuus: Bertolt Brechtin osittain ohjaama

Ensimmäiset Bertolt Brechtin teksteihin perustuvat elokuvat tehtiin jo 1920-luvulla. Paljon niitä on kaikkiaan tehtykin, satoja. Nyt löytyi katsottavaksi sikäli harvinainen elokuva Kuhle Wampe (1932), että osan siitä ohjasi Brecht itse. Varsinainen ohjaaja oli alle 20-vuotias bulgarialainen Slatan Dudow, joka Berliiniin tultuaan oli tutustunut Brechtiin. Elokuvan loppujakson oli hieman kokeneempana halunnut ohjata Brecht, joka oli kirjoittanut jakson voimakkaaksi poliittiseksi keskusteluksi maailmanlaajuisesta talouskriisistä ja sen ratkaisemisesta vaikka vallankumouksen avulla.

Suomen kansallisen audiovisuaalisen instituutin tiedoston mukaan elokuva on meillä nähty vain kerran Yle Teemalla vuonna 2011. Ohi oli mennyt, mutta nyt ostin dvd:n, joka oli restauroitu ”siistiksi” Defa-studioiden perinnettä jatkavan Defa-säätiön toimesta. Mukana on myös lisäaineistoja, mm. elokuvan tuotantopäällikön George Hoelleringin pojan videoessee. Samaan pakettiin kuuluu myös 25-sivuinen vihkonen elokuvasta

Elokuvan nimeen liittyy täydennyksenä alaotsikko ”Wem gehört die Welt?” (Kenelle maailma kuuluu?) ja varsinkin tästä kysymyksestä Brechtin ohjaama keskustelu junamatkustajien kesken koostuu. Nuoret vasemmistolaiset ajautuvat sananvaihtoon keskiluokkaisten matkustajien kanssa ja yksi nuorista sanoo, että hinnat nousevat taivaisiin ja köyhien asema vain kurjistuu. Lehdestä luetaan, että Brasiliassa on poltettu kahvisatoa, koska kahvin pörssihinta on päässyt vaarallisesti laskemaan. Varakkaat eivät kuitenkaan tee mitään maailman muuttamiseksi. Hyvin pukeutunut herrasmies kysyy, ”kuka muu sitten voisi muuttaa maailmaa”, johon yksi nuorista vastaa: ”Ne, jotka eivät pidä siitä.”

Nuoret ovat palaamassa kotiin työläisten isosta urheilutapahtumasta, joka näyttää samanlaiselta kuin olivat Suomessa TUL:n isot liittojuhlat aikoinaan. Tapahtumakentällä on iso juliste, jossa lukee Solidarität ja kuoro laulaa Brechtin sanoin Hanns Eislerin säveltämän Solidaarisuuslaulun ensimmäisen kerran. Muukin Eislerin musiikki tuo elokuvaan rosoista särmää. Meillä tämä laulu tuli tutuksi Elvi Sinervon suomentamana ja Kaisa Korhosen laulamana Lp-levyllä 1970:

Työstä ja taistelusta
on syntyvä solidaarisuus.
Siis voimaa ja uskallusta.
Kelle kuuluu huomispäivä,
kelle kuuluu maailma?

Ajankohtaisia asioita aina. Kelle kuuluu Suomessa huomispäivä, siniruskealle vai sinipunaiselle vallalle, kelle kuuluu maailma, lännelle vai idälle, pohjoiselle vai etelälle? Ajankohtaisuudesta sellainenkin havainto netistä, että viime viikolla elokuva esitettiin Neue Galeriessa New Yorkissa.

Elokuvan nimen tausta on kahtalainen. Kuhle Wampe on edelleen leirintäalue Berliinin itäreunalla olevan Müggelseen rannalla, ja sata vuotta sitten siellä majoittui paljon kodeistaan häädön saaneita perheitä, jollainen elokuvassakin on. Kuhle-sana tarkoittaa viileää ja Wampe on vatsa, yhdessä ne tarkoittavat tyhjää vatsaa. Kuhle Wampe oli 30-luvun alussa arkea Weimarin tasavallassa. Elokuva alkaa kuvilla sanomalehtien otsikoista, joissa työttömien lukumäärä nousee ja nousee. Miehet käyvät tehtaiden porteilla kyselemässä töitä, mutta ei ole. Yksi poika tekee itsemurhan hyppäämällä kerrostalon ikkunasta kadulle - "yksi työtön vähemmän", sanoo joku kadulla. Polkupyörillä ajetaan lujaa ja yritetään ehtiä johonkin mahdolliseen työpaikkaan ennen muita; näistä kohtauksista näyttää Vittorio De Sica saaneen suoria vaikutteita elokuvaansa Polkupyörävaras (1948).

Elokuva elokuvana ei ole kummoinen, mutta on tietenkin elokuva- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Siinä on myös dokumentaarisia jaksoja työläisurheilutapahtumasta. Yhteiskunnallisesta tilanteesta ja muutoksentarpeesta elokuva kertoo, mutta näiden asioiden draamallisena esityksenä se on aika kuiva, viileä. Sen verran kovalta elokuvan asennemaailma kuitenkin ilmestyessään tuntui, että heti se kiellettiin johtuen presidenttiä, oikeusjärjestelmää ja uskontoa kritisoivasta sisällöstä ja abortin hyväksyntään ottamasta kannasta.

Elokuvan toinen käsikirjoittaja oli näytelmäkirjailija Ernst Ottwald, jonka kirja Deutschland erwache! (1932) oli yksi varhaisimmista natsismin nousun analyyseista. Ottwalt pakeni natsihallinnon alta Moskovaan 1934, mutta päätyi siellä vankileirille Arkangeliin, jossa kuoli 1943.

Bertolt Brecht pakeni natseja Suomen ja Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin, palasi sieltä Itä-Berliiniin 1949, sai Itävallan kansalaisuuden 1950, kuoli sydänkohtaukseen 1956.

Slatan Dudowin viimeinen elokuva Christine (1963) tarkasteli synkästi sosiaalisia ongelmia ja naisten asemaa DDR:ssä. Dudow kuoli auto-onnettomuudessa Berliinissä elokuvan kuvauksen aikana, ja karkean leikkauksen jälkeen se sai ensiesityksensä vasta 1974.

kari.naskinen@gmail.com