Näin Richard Wagnerin kuoleman 140-vuotispäivänä (1883) on sopivaa kirjoittaa Tampereen oopperayhdistyksen Lentävästä hollantilaisesta, jossa tietenkin myös kuollaan. Esitys on lähes erinomainen, se on toteutettu pääosin perinteistä oopperatyyliä noudattaen, solistit ovat hyviä, kuoro vahva ja Tampereen kaupunginorkesteri soi Tampere-talon akustiikassa loistavasti.
Tyylilajit ovat nykyisin tärkeässä osassa sekä puhe- että musiikkiteatterissa. Varsinkin kun uudet ohjaajat haluavat tehdä vaikutuksen alan sisällä, he tekevät näytelmiin ja oopperoihin älyttömiä modernisointeja sekä sellaista ylimääräistä kohellusta, josta ei ole mitään hyötyä. Tästä johtuen on pieni riski ostaa pääsylippu sellaiseen esitykseen, joka on vasta tulossa ohjelmistoon, eikä siitä vielä ole tarkempaa tietoa. Sitten joskus käy niin, ettei lopulta saakaan lippua, kuten minulle kävi Kansallisoopperan Turandot´n kanssa, kun ensin olin odottanut tietoa sen tyylilajista.
Eri asia ovat sitten uudet oopperat, joiden pitääkin olla moderneja. Pettymyksiltä ei kuitenkaan voi täysin välttyä. Kansallisoopperan Lentävä hollantilainen oli 2016 aivan pähkähullu. Siinä ei ollut merta, myrskyä eikä merimiehiä, koska se tapahtui kokonaan taidegalleriassa. Tampereen versio on hyvä, ainoa outous on kahden tanssijan tunkeminen tapahtumiin. Eivät tanssijat pilaa niitä muutamaa kohtausta, mutta häiritsevät varsinkin siinä kohtaa, jossa Hollantilainen ja Senta-neito pohtivat ankarasti sitä, mitä pitäisi tehdä.
Helsingin Sanomissa arvostelija Vesa Sirén kirjoitti, että esityksestä sai ”musikaalimaisen fiiliksen”, koska taustalle oli heijastettu videoita. Pöhkö kommentti; kyllä videot nykyisin toimivat esityksiä täydentävästi, jos ohjaaja hallitsee asian. Nyt näin oli, muutamat videot lisäsivät katsomisnautintoa.
Sen sijaan ensikertalaisen oopperaohjaajan Marika Vapaavuoren käsiohjelmaan kirjoittamat turhat vertaukset Kalevalaan eivät uppoa. Lentävässä hollantilaisessa on yksinkertaisesti Wagnerin teosten suurin teema kaiken voittava puhdistava rakkaus, joka saa aikaan ihmeitä, etenkin naisen osuus näissä prosesseissa. Vain naisen uskollinen rakkaus voi tuoda vapauden kirouksen alaiseksi joutuneelle Hollantilaiselle, mutta Hollantilainen ei ole varma asiasta: ”Nainen ainutkaan ei uskollinen liene ainiaan.”
Muutakin taianomaisuutta Wagnerin oopperoihin yleensä sisältyy, ja hauska linkki Nibelungin sormukseen on Tampereella, että Hollantilainen lupaa Sentan isälle lahjaksi kultalangalla kudotun ja timanteilla koristellun kankaan, jos saa tyttären puolisokseen. Tismalleen samanlainen esine oli Kansallisoopperan edellisessä Ring-tuotannossa: seppä Mime teki sellaisen veljelleen Alberichille, joka käytti sitä itsensä näkymättömäksi tehneenä kypäränä.
Esitys Tampereella on täysipainoinen. Lavastukseenkin on saatu kaikkien hurskassydämisten kauhistukseksi Aavelaivan keula näkyviin. Lentävä hollantilainen oli Wagnerin ensimmäinen läpisävelletty ooppera, jossa ei ole erillisiä aarioita eikä muita numeroita katsojien aplodeerattaviksi. Se on täydellinen musiikkidraama, joka tosin tällä kertaa katkeaa väliaikaan yllättävässä paikassa. Väliajan jälkeen tilanne näyttämöllä jatkuu, eikä edes välisoittoa ole.
Hollantilaisena laulaa Tommi Hakala, joka on rutinoitunut jo raskaampienkin Wagner-roolien esittäjänä. Komea suoritus sekä laulullisesti että kurjan kohtalon roolissaan. Senta on eteläafrikkalainen Johanni van Oostrum, joka äänellisesti on korkealuokkainen, mutta ensimmäisessä pitkässä kohtauksessaan heiluttaa käsiään kuin lentoonpääsyä yrittävä kana siipiään. Dalandina vuorotteli eilen Matti Turunen , jota on kouluttanut mm. vanha tuttu Daland Jaakko Ryhänen (vuorotteleva Daland on Bayreuthissakin useana kesänä laulanut Timo Riihonen). Muut solistit ovat Jussi Myllys (Erik), ruotsalainen Joel Annmo (perämies) ja Tiina Penttinen (Mary).
kari.naskinen@gmail.com
