Nainen ison puun varjossa

Jokaisen ihmisen pitäisi saada olla ”mää itte”, joku jolla on oma elämä, omat ystävät ja työ. Näin kirjoitti keski-ikäinen kotirouva Tellervo Koivisto, jonka puoliso Mauno Koivisto ei vielä tuossa vaiheessa ollut tasavallan presidentti. Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Minä, Tellervo nousee keskeiseksi kohtaukseksi se, kun Tellervo luettelee miehelleen, miten avioliiton voisi myös järjestää: vaimo olisi tohtori, mies olisi kotona ja hoitaisi lasta, odottaisi vaimon tuloa töistä ja tarjoilisi sitten ruuan pöytään; välillä vaimo myös toisi omia kavereitaan ja työtovereitaan kotiin palaveeramaan.

Anna Krogeruksen näytelmässä kirjailija Aura Kiiski on haastattelemassa 92-vuotiasta Tellervo Koivistoa, josta hänellä on tekeillä näytelmä. Hän on suunnitellut, että näytelmän nimeksi tulisi ”Nainen ison puun varjossa” - olihan Mauno Koivisto elämänsä keskeisissä valtiollisissa vaiheissa Suomen suurin henkilö, jonka varjossa puolison oman identiteetin rakentaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Näytelmäkirjailijan ja Tellervo Koiviston tapaamisessa käy kuitenkin selväksi, että Tellervo silti onnistui, ja kirjailija sanookin, että hän vaihtaa näytelmän nimeksi Minä, Tellervo.

Kirjailijaa esittää Anna Pitkämäki ja vanhan Tellervon roolissa on vierailijana Annukka Blomberg Kuopion kaupunginteatterista. Näytelmän rakenne on kuitenkin sellainen, että episodimaisesti läpi Tellervon elämää kuvaavassa kertomuksessa ovat mukana myös nuorena ”Tellenä” Liisa Vuori ja keski-ikäisenä rouva Koivistona Laura Huhtamaa. Sen sijaan mies on aina mies miesten johtamassa maailmassa, eikä edes vanhene, joten Manu on koko ajan Tapani Kalliomäki. Idea toimii hyvin. Se on tuttu esimerkiksi television dramatisoiduista dokumenteista, joissa historiallisia tosiasioita välillä väritetään näytelmällisillä kohtauksilla.

Tellervo Kankaanranta oli päättänyt pysyä naimattomana, mutta mukavassa kohtauksessa itsenäisyyspäivän aattona 1950 hän tapaa Turussa yliopistossa opiskelevan Mauno Koiviston. Jo maaliskuussa he menivät kihloihin ja kesällä 1952 naimisiin Punkalaitumen kirkossa. Sulhanen halusi kirkkohäät ja morsian suostui, vaikka ei uskonnollinen ollutkaan.

Uskonnollisuus siis vähän erotti pariskuntaa, mutta ei häirinnyt elämää. Politiikassa Tellervo kuuluu selvästi SDP:n vasempaan reunaan, Manu oli oikeammalla, eikä tästäkään ongelmia syntynyt. Näytelmässä ei politiikka ole esillä. - ”Sain tehdä mitä halusin, kirjoittaa mitä halusin. Hän ei koskaan sensuroinut tekemisiäni missään muodossa. Eivät ne kaikki olleet hänelle mieleisiä asioita, mutta ei hän yrittänyt jarruttaa minua, vaan antoi täyden tuen ja vapauden.”

Näytelmän rajaus on sellainen, että se keskittyy lähes kokonaan aikaan ennen ja jälkeen Koiviston presidenttiyttä. Tellervon nuoruudesta tulee esille se hänen omista kirjoistaan tuttu asia, joka vaikutti hänen koko elämäänsä: kun Punkalaitumella syntynyt Tellervo siirtyi oppikouluun 25 kilometrin päähän Lauttakylään, siellä tuli uskonnonopettajaksi pastori Lauri Jokinen, jonka kuritusmenetelmät jättivät elinikäisen trauman. Jokinen ei ehkä ollut pedofiili, mutta muuten täydellinen alistaja. Kun Jokisesta alettiin myöhemmin puuhata paikkakunnalle muotokuvaa, tieto tästä aiheutti rouva Koivistolle pitkäaikaisen masennuksen, jonka takia hänen oli käytävä terapiassakin. Edelleen Tellervo sanoo, että aina kun hän joutuu palaamaan asiaan, kuten nyt tapaamaan tulleen näytelmäkirjailijan kanssa, hän masentuu muutamaksi päiväksi.

Pastori Jokinen oli kova Lapuanliikkeen mies, ja varmaan Tellervo Koiviston muistikuvat opettajasta palautuivat rajusti mieleen Lapualaisoopperan kantaesityksessä, joka osaltaan innosti hänet mukaan politiikkaan: ”Ensinnäkin oli ilta ja yö vuonna 1966, jolloin olin mukana, kun Arvo Salon Lapualaisooppera esitettiin ensi kertaa ja samalla pidettiin vaalivalvojaisia [vasemmisto sai äänistä 51 %]. Se oli taitekohta, läpimurto. Silloin keskusteltiin ensimmäistä kertaa vapaasti uusista poliittisista asetelmista, uusista vapauksista, uusista aatteista, uudesta ihmisestä. Tunnelma oli ainutlaatuinen.”

Eduskuntaan Tellervo Koivisto valittiin 1972 ja Helsingin kaupunginvaltuustoon 1976. Varsinkin valtuustotyöskentelyä hän sanoo näytelmässä myönteiseksi kokemukseksi, koska siinä pystyttiin vaikuttamaan tuttuihin oman paikkakunnan asioihin. Tähän nähden on outoa, että näytelmän kaksi kohtausta valtuustosta ovat kuin television hölmöimmistä sketsisarjoista – ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on kai ajatellut, että nytpä oikein revittelen tässä kohtaa ja teen kauunginvaltuutetuista täysiä pässinpäitä.

Turha kohtaus on myös kirjailija Aura Kiisken valittaminen omasta elämästään ja ammatistaan. Eivät meitä tässä näytelmässä kiinnosta kirjailijoiden ongelmat, vaan Tellervo Koivisto.

Kokonaisuudessaan hyvä näytelmä, mutta on tuttua juttua vähänkin Tellervo Koiviston elämää seuranneille, johon on ollut mahdollisuus kirjojen, runsaiden lehtijuttujen ja tv-esiintymisten ansiosta. Tuo tehokkaasti esille Tellervo Koiviston ponnistelun naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

kari.naskinen@gmail.com