”Kauneus on vain lupaus onnesta”, kirjoitti ranskalainen Marie-Henri Beyle joskus 200 vuotta sitten. Paremmin hänet tunnetaan kirjailijanimellään Stendhal, jonka mukaan on nimetty erikoinen sairaus: ”liiallisesta kauneuden kokemuksesta” ihminen voi saada Stendhalin syndrooman, joka on niin voimakas taide-elämys, että sydän rupeaa lyömään tiuhaan tahtiin, pyörryttää, alkaa tuntua sekavalta, joutuu paniikkiin ja kaikkea tällaista. Stendhal itse oli saanut vakavan kohtauksen Firenzen taideaarteita katsoessaan.
Omakohtaiseen, intohimoiseen kokemukseensa perustuen Stendhal kirjoitti myös tunnetun kirjan Rakkaudesta (1822). Siinä ei tärkeintä ole kauneuskokemus, mutta on se silti oleellinen asia rakkaudessa ja varsinkin rakastumisessa. Kun vaikka tanssilavalla tarkastelee mimmien rivistöä tai Urheiluhalliyhdistyksen kutsuvierastilaisuudessa tekee tuttavuutta naisten kanssa, niin kyllähän mieluummin lähestyy tositarkoituksella kauniimpaa kuin vähemmän kaunista. Tuossa vaiheessa ei vielä ole tietoa naisen varallisuusasemasta, joten ulkonäkö menee kaiken ohi. Kauniinkin on kuitenkin otettava huomioon, että ei saa näyttää happamalta, vaan on oltava ainakin hymysuinen. Huonosta esimerkistä käy kosmetologi Helena Lindgren, joka on meikannut kasvonsa näyttämään posliininukelta, eikä hän hymyile koskaan, ettei tule ryppyjä.
Filosofi Timo Airaksinenkin on laadun käsitteestä kirjoittaessaan todennut, että kun ajatellaan elämänkumppanin valintaa pohtivaa miestä, niin kauneus on ensimmäinen asia, joka hänelle eteen tulee (Parasta kaikille, Johnny Kniga 2009). Jos miehen ja naisen suhteesta jotain kehittyy, niin vasta myöhemmin selviää, että nainen on matematiikan dosentti, oli luokkansa priimus kokkikoulussa ja olisi päässyt Sibelius-akatemiaankin, jos olisi halunnut. On siis korkeaa laatua. Sitten kuitenkin ilmenee laatua huonontavia seikkoja: naisella on takanaan uskottomuudesta johtunut avioero, hänen perustamansa koulutusfirma on mennyt konkurssiin ja luonteessakin olisi petraamista.
Airaksinen soveltaa naisen valintaan liittyvää laadunvalvontaa kasvatustieteiden tohtorin Jani Ursinin kriteeristöä yliopistoraportissaan Yliopistot laadun arvioijina (2007). Siinä on seitsemän kohtaa, esimerkiksi laatu toiminnan tarkoituksenmukaisena ja laatu sijoitetun rahan vastineena. Jos nainen täyttää kaikki seitsemän kohtaa vähintään tyydyttävästi, ”hän on laadukas toimija talossa keittiöstä työhuoneeseen ja sänkyyn asti”, kuten Airaksinen vetää yhteen.
Kauneus on joka tapauksessa se toiminnan liikkeellepaneva tekijä. Se ja alkuhuuma voivat johtaa syndroomaan tai psykoosiin, joka kestää parista kuukaudesta pariin vuoteen. Jos tämän aikajakson jälkeenkin suhde on kunnossa, voi mennä naimisiin, ellei ole niin tehnyt jo kesken psykoosin.
Airaksinen itse rakastaa myös autoja, vaikka kirjassaan autoistumista vaikeroikin. Auton haitat ovat hänen mielestään niin suuret, ettei sitä voi pitää laadukkaana välineenä. Suurin epäkohta on, että yksityisauto ei ratkaise työmatkaliikenteen ruuhkaongelmaa. Kun aikoja sitten tapasin Airaksisen, puhuimme autoista ja jääkiekosta, jossa hänen suosikkijoukkueensa on Helsingin IFK. Jos oikein muistan, hän sanoi silloin ajavansa Alfa Romeolla. Nykyisin hänellä on myös Ferrari, kuten olen lehdistä lukenut.
Myöhemmin minullakin oli kaunis punainen Alfa Romeo. Se oli rakas, mutta paska. Kampiakselin vaihtokin maksoi 5000 euroa, hansikaslokeron rikkoutunut kansi 500 euroa ja kaksi kertaa se piti muista syistä hinata korjaamoille.
Toisenlaisesta rakkaudesta Airaksinen ottaa käsittelyyn eläimiinsekaantumisen. Kerran yksi äijä oli ollut syytettynä tällaisesta eläinsyndroomasta. Ei paljon osannut mitään sanoa tuomarin syytöksiin, paitsi lopulta: ”En minä tästä muuten mitään ymmärrä, mutta herra tuomari, kyllä sika on paras.”
kari.naskinen@gmail.com
