Herra Godot taitaa olla tunnetumpi kuin Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (1949), jossa Godot esiintyy. Kulttuuriesseissä ja muissakin sopivissa kirjoituksissa käsitellään herra Godot´a vertauskuvallisesti usein, kun otetaan esille jonkin henkilön tai asian toivottava tuleminen tai toteutuminen. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden sekä Tampereen Teatterin yhteistyönä tehdyssä näytelmässä herra Godot´a odottavat Martti Suosalo ja hänen Kiviä taskussa -kumppaninsa Mika Nuojua. Tämän viikon ajan on Espoossa kuvattu esitys nähtävänä myös verkossa (15 euroa).
Odottaminen
kestää ja kestää. Ennen väliaikaa Godot´n palveluksessa oleva
vuohipaimenpoika käy sanomassa, että Godot ei tule tänään, mutta
tulee huomenna. Näytelmän lopulla toisen päivän iltana poika käy
sanomassa, että ei Godot tule tänäänkään, mutta tulee huomenna.
Ei tule. Odottamista ei palkita. On kuitenkin jotain toivoa
paremmasta, jota ehkä herra Godot´n mukana tulisi.
Irlantilainen
Beckett kirjoitti absurdin näytelmänsä maailmansodan jälkeen,
jolloin taas kerran oli pakko odottaa jotain parempaa. Näinhän
asiat ihmisillä aina ovat. Joku odottaa Jeesusta, joku lottovoittoa,
jalkapallofanit Huuhkajien selviytymistä MM-kisoihin jne.
Tällä hetkellä Suomen kansa odottaa Naton pääsihteerin
Jens Stoltenbergin ilmoitusta
siitä, hyväksytäänkö meidät Naton jäseneksi jne. Aina on
jotain odottamista ja sen myötä tarkoitusta elämässä.
Stoltenbergin ilmoitukseen saattaa kuitenkin mennä vielä pitkään,
mutta kuten Didi näytelmässä sanoo, ”pitkä
odotus on paras odotus”.
Didi ja Gogo ovat kaveruksia 50 vuoden ajalta, näyttävät kodittomilta
tai joka tapauksessa huonossa asemassa olevilta (teatterin kuvassa he ovat paremmin pukeutuneita kuin näytelmässä). Godot on pyytänyt
heitä odottamaan puun edessä. Kun odotus lopulta alkaa tuntua
turhalta, Gogo suunnittelee
hirttäytymistä puunoksaan, mutta hirttonaruksi löytyisi vain hänen
vyönsä ja sekin vaikuttaa liian heikolta. Hirttoköysi sen sijaan
on jo kaulassaan ohikulkevan herra Pozzon laukunkantajalla Luckylla.
Suosalo
on esityksen moottori. Tunnetulla tavallaan hän on mestari niin
puheilmaisussa, elekielessä kuin liikehdinnässä. Nuojuan rooli on
jonkin verran vaimeampi, mutta erinomaisesti tämä ennestään hyvin
yhteen hioutunut parivaljakko työnsä tekee. Ville
Majamaan näyttelemä
Pozzo
selvästi
omistaa Luckyn (Tomi
Alatalo),
jonka hieno soolo
tässä tragikomediassa on hauska monologi (teknisestikin)
omasta
ajattelustaan.
Tunnettu englantilainen teatterimies Peter
Brook on
sanonut, että Beckettin näytelmillä on idioottien ja
panssarivaunujen ominaislaatu. Niitä voi ampua ja niitä voi
heitellä kermakakuilla, mutta ne vain jatkavat kulkuaan. Eikä
paremman maailman odottaminen lopu koskaan - ”itkun määrä
maailmassa on vakio”, sanoo Gogo.
Hauskaakin
silti on. Reita
Lounatvuoren uusi
suomennos ja Pentti
Kotkaniemen ohjaus
tekevät dialogista ja miestenvälisestä muusta kanssakäymisestä
riemastuttavaa. Esimerkiksi kun Didi ja Gogo ajankulukseen keksivät,
että millä sanoilla he toisiaan pystyisivät haukkumaan; toinen
sanoo lopulta toista kretiiniksi eli älyllisesti vajavaiseksi
jääneeksi ihmiseksi, niin toinen vastaa samalla mitalla:
kriitikko.
Näytelmän
tapahtumapaikka
on
Ranska. Beckettin
sukujuuret olivat Ranskasta, jossa kirjailija itsekin paljon oli,
natsimiehityksen aikana vastarintaliikkeessäkin.
Näytelmän hän myös alunperin kirjoitti ranskaksi.
Didin
ja Gogon
puheissa vilahtavat Laval, Mosel ja Perpingnan, ja sokeutunut Pozzo
tarjoaa heille 400 frangia siitä, että he nostaisivat Pozzon maasta
ylös. Mutta
kuka on Pozzo ja ketä tämä vastenmielinen
valtias
pitää köydenpäässä, joka Luckyn kaulassa päättyy
hirttosilmukkaan? Hitlerkö,
jonka kuritusköydessä ranskalaiset
olivat? Tämä
hirmuhallitsija kuitenkin sokeutuu väliajan jälkeen. Milloinkahan
Ukrainassa saadaan syntymään
väliaika/välirauha?
kari.naskinen@gmail.com